Näen vanhentuneen Daavidin sulkakynä kädessään kirjoituspöytänsä edessä. Menneet vuodet vierivät hänen silmiensä edessä, kaikki lukemattomat ilot ja surut ja kuin yhteenvetona hän kirjoittaa meidän tuntemaamme Psalmiin 23: ”Ei minulta mitään puutu. Ei puutu, koska Jumala on pitänyt minusta huolen.”
Tämä sama mies huusi monet kerrat sitä tuskaa, että Jumala tuntui olevan kaukana ja hän joutui kyselemään vaikeuksien kestäessä yli inhimillisen kestokyvyn, että oliko Jumala todella tyystin hylännyt hänet? Luottiko hän turhaan?
Sama mies kertoi olevansa useasti aivan näännyksissä ja tunsi tuskan aallot murtavan hänen voimansa elämän puolitiessä.
Psalmin 23 kirjoittaja kirjoitti niin rohkeasti kivuistaan ja Jumalan etäisyydestä, että jokainen maailmanhistoriassa kärsinyt ihminen saa hänestä samaistumispinnan. Kun omat sanat eivät enää riitä antamaan itkulle sanoja, tulee Jumalan rakastaja Daavid apuun.
Sulkakynä kädessään, kaikki aikaisemmat kokemukset kirkkaana mielessään hän silti kirjoitti: ”Ei minulta mitään puutu.” Ei puuttunut kivusta ja vaikeuksista, ei todellakaan. Mutta elämänsä lopussa hän näki, että kaiken takana oli rakastavan Jumalan sydämen syke. Kaikki oli tullut Jumalan käsien kautta. Hän oli tarvinnut kaikkea. Eikä Jumala ollut hylännyt, hän ei ollut todellisuudessa koskaan kaukana.
Miten rohkaiseva Daavidin yhteenveto onkaan. Se muistuttaa meitä siitä, että tarina on kesken. Ehkä olet tänään hukkumassa haasteisiin ja näännyt järjettömien ongelmien alle? Ehkä Jumala ei vastaa eikä tunnu olevan lähellä? Mutta minä olen varma siitä, että kerran sinä voit sanoa samalla tavalla: ”Ei minulta mitään puuttunut, sillä Herra oli minun hyvä ja uskollinen paimeneni.”
Kiitos, Jaakko-veljeni Kristuksessa!
Olen itsekin vanha ja monin sairauksin ja lankeemuksin koeteltu mies. Voin todella samastua tekstiisi, joka kosketti hoitavasti ja syvällisesti sieluani. On hienoa, että olet niin auki Jumalan edessä. Tekstisi on suomalaisen kristillisyyden ja koko kristikunnan sydänääniä. Mutta rohkenet tehdä sen ainutlaatuisella tavalla.
Minulle oman kuolevaisuugteni kohtaaminen oli tärkeää. Toinen oli kaiken sen tiukan pyhityskristillisyyden hautaaminen, joka jonhti vain itsensä ympärillä pyörimiseen. Mutta nyt sinä rohkenet omien kipujesi ja heikkouksiesi keskeltä meille muille kertoa, kuinka Jumala on heikoissa väkevä. kunpa rakas Kristuksen kirkko, jota myös Jumalan valtakunnaksi kutsutaan, avartuisi ja kuuntelisi muitakin kuin sitä samaa tuttua polkua, joka saattaakin vain kaventaa kaidan tien lopulta oikeaoppisten umpikujaksi.
En nyt enempää, sillä vihreä laakso ja armopöytä kutsuvat. ja sitten vain kertomaan Jeesuksesta, kun tietää, että kaikki minä voin Hänessä, joka minua vahvistaa!
Markku Järvelä