”Minä kohotan käteni sinun puoleesi, sieluni janoaa sinua kuin kuivunut maa” (Ps. 143:6).
Ränsistynyt portti, jonka yläpuolella aikoinaan ylpeästi itseään kannatellut nimikyltti roikkuu enää yhdellä kädellä elämästä kiinni: puutarha, joka vielä muistoissa kukkii mitä tulvivimpia väriyhdistelmiä ja kohottaa yläilmoihin luonnon taideteoksia, jotka saavat sielun kurottamaan kauneuden hurmiossa kohti seuraavaa aikaa – se kaikki on tänään poissa.
Sinä olet pidättänyt sateesi ja kaikki elämä on kääriytynyt kippuraan kuin sielulliseen itsesääliin, kuivunut harmaiksi haituviksi, jotka pala kerrallaan murtuvat ja katoavat tuuleen.
Jäljellä on vain muistot ja janosta raksahteleva maa. Sitä minä olen.
Mutta minä tiedän, että vielä sateesi koittavat. Ehkä tänään putoaa yksi vesipisara pilvettömältä, paahtavan kuumalta taivaalta. Ehkä huomenna toinen.
Vielä sateesi tulevat. Vielä tämä maa juo siunaustesi rankkasadetta, eloton ja iloton virkoaa henkiin, kasvit avaavat siipensä ja laulavat ilosta luomisvimmasi kastuttamina.
Mikä luovuus! Mitkä visiot! Mikä usko!
Tällainen luottamus ei voi jäädä vastausta vaille. Kärsivällisyyttä, Jaakko. Olemme samassa rintamassa, vaikka oma luottamukseni kituuttaakin kaukana jäljessä.
Että kehuinko liikaa ja laitoin eteesi kompastuskiven? Tiedän, että kaikki luovuus on Jumalan Hengestä. Oikeasti on kovin tervetullutta, että joku käyttää omaperäisiä kielikuvia ilmaistakseen syvimpiä tuntojaan. Kristillisessä julistuksessa on niin paljon fraaseja, että uudenlaiset ilmaisut ilahduttavat aina. Tekevät viestin eläväksi. – Tiedän myös, että kivuista nämä kuvat nousevat. Kivusta helmet simpukan sisällekin syntyvät.