”Veljet, tahdon teidän tietävän, että se, mikä minulle on tapahtunut, onkin ollut eduksi evankeliumille” (Fil. 1: 12).

Kaikki näytti olevan lopussa. Paavali nytkähteli synkissä mietteissä tuimien vartijoiden tuuppimana, kahleiden painaessa nilkkoja. Miten seurakunnat nyt pärjäisivät? Miten hänen itsensä kävisi?

Vankiselli huokui epätoivoa ja kuolemaa. Vanha, paljon kokenut ruumis ei jaksanut enää ottaa vaikeita olosuhteita nuoruuden vetreydellä ja sieluun tihkui lamaannuttavaa toivottomuutta huoneen katosta, joka tuntui muodostavan muurin Jumalan eteen.

Mutta synkässä tyrmässä alkoi loistaa evankeliumin soihtu. Paavali alkoi hiljalleen käsittää, että hänen umpikujansa olikin Jumalan voitto. Hän ei ollut vankilassa sattumalta, huonon tuurin tai Jumalan vihan tähden.

Ilon irti repivä tyrmä olikin juuri se paikka, jossa Jumalan ilo nosti Paavalin olosuhteiden yläpuolelle. Kuolema muuttui elämäksi siinä samassa, kun Paavali näki kahleensa Jumalan suunnitelmien takaajaksi. Jumala oli sittenkin kaiken takana!

Ehkä sinäkin kuljet tänään pää allapäin kohti kaiken inhimillisen toivon päätöstä. Miten hyvä Jumala voi sallia näin tyrmääviä iskuja, lyöntejä, jotka vavahduttavat sinut raiteiltaan? Ehkä juuri Paavalin sanoissa on vastaus: kaiken takana on Isän rakastava sallimus.

Ehkä vankilasi onkin Jumalan siunausten avattu kaksoisportti.