”He puhuivat Jumalaa vastaan ja sanoivat: `Hänkö voisi kattaa pöydän autiomaahan?´” (Ps. 78:19).
Kuluneiden viikkojen aikana Jumala oli tempaissut Israelin kansan Egyptin orjaleiristä hämmästyttävien ihmeiden kautta ja edessä oli aivan uudenlainen elämä.
Kansa oli saanut todistaa meren jakautumista kahtia, kalliosta pirskahtelevaa lähdevettä, suuntaa näyttävää pilvenhattaraa, joka kaiken lisäksi muuttui yöllä tulenhohteeksi. Kaiken jo tapahtuneen jälkeen olisi voinut kuvitella, että autiomaassa vaeltava kansa olisi ymmärtänyt luottaa Jumalan apuun kaikissa tulevissa haasteissa.
Mutta ei, heidän ajattelunsa pyöri rataa, jonka myös jokainen rehellinen kristitty joutuu toteamaan suurten ongelmien keskellä: ”Jumalako muka voisi auttaa juuri tässä tilanteessa? On totta, että Hän on auttanut aikaisemmin, mutta eikö tämä ongelma ole jo liian vaikea?”
Ei tietenkään ollut helppoa uskoa lounasliinan laskeutuvan taivaasta piknikin merkiksi, kun joka puolella oli silminkantamattomiin pelkkää paahtavan kuumaa hiekkaa.
”Hänkö voisi kattaa pöydän autiomaahan?” oli haaste, jossa Jumalan pitäisi luoda tyhjästä notkuvat herkkupöydät. Daavid kirjoitti samasta asiasta, mutta vielä vaikeuskerrointa lisäten: Jumala voi kattaa iloisen aterian jopa vihollisten eteen.
Vaikka siis sielu olisi piiritettynä vailla pakopaikkaa ja muureilla ilkkuisivat liukaskieliset uskon tuhoajat, Jumala kykenee kutsumaan meidät ihanan kesäiselle piknikille.
”Hänkö voisi?” kysymykseen Raamattu vastaa: ”Hän voi.” Ihmeellinen Jumala!
Tuota Daavidin psalmin kohtaa olen aina ihmetellyt. Miten tuo ateriointi mahtaisi tapahtua? Ja mitä olisi tarjolla?
Taidan ajatella asioita kovin konkreettisesti. Mutta kun täällä konkretian maailmassa on elettävä ja selvittävä, odotan usein Raamatun lupausten konkreettisempaa toteutumista. Ehkä en ihan taivaasta laskeutuvia juhlapöytiä mutta jotain kuitenkin.
Jeesushan lupaa jopa aterioida kanssamme. Ehtoollistako se tarkoittaa? Enpä osaa yleensä ehtoolliseenkaan eläytyä niin, että kokisin sen jotenkin erityisellä tavalla koskettavaksi. Ehkä syy on sisäisissä säröissäni.
Jumala lupaa antaa meille suuremman syyn iloon, kuin mitä saisimme konkreettisista, maallisista asioista. Voisiko aterionti olla myös vertauskuvallista? Tarvitsemme konkreettistakin kohtaamista, mutta suurimman lahjan minkä Jumala lupaa meille antaa, on rauha Jumalan kanssa. Jeesuksessa Kristuksessa.
On tietysti niin, että rauha ja sovinto Jumalan kanssa ja uusi, ikuinen elämä Jumalan valtakunnassa ovat tärkeämpiä ja arvokkaampia asioita kuin maalliset. Mutta emme ole pelkkää henkeä. Jos kaikki Jumalan lapseuden ”edut” ovat vain vertauskuvallisia tai saatavissa tuonpuoleisuudessa, usko uhkaa näivettyä pelkäksi ajatustason asiaksi.
Todellakin, tarvitsemme konkreettista kohtaamistakin. Mutta ainakin itse tarvitsisin sellaisia enemmän, jotta uskoni säilyisi elävänä ja aitona. Taistelen alituiseen uskon ja kokemisen välisessä jännitteessä. Pelkän uskon varassa eläminen on kuin eläisi vain itsensä varassa.
Itse olen enemmänkin pettynyt ihmisiin ja itseeni. Miksi Jumalaa syyttää kaikesta? Eikö löydy mitään kiitettävää?
Tiedän kokemuksesta että joskus on vaikeaa edes hengittää ja tuntuu että Jumala on ihan hiljaa,jopa välinpitämätön. Silti, en voi uskoa etteikö Jumala koskaan mitään konkreettista hyvää antaisi? Eikö me ihmiset tämä maapallo tuhota ja rikota toinen toistamme?
Halusin vielä kirjoittaa Sinulle Sudenmarja yhden viestin. Toivottavasti en ollut Jobin ystävien kaltainen ihminen, joka jakaa ahdistuneelle yleviä neuvoja. Siunausta Sinulle. Uskon, että Jumala vielä ilmestyy sinulle niin,että voit tuntea Hänen Rakkautensa sinua kohtaan.