”Naisen nähdessään Herran kävi häntä sääliksi ja hän sanoi: `Älä itke´” (Luuk. 7: 13).
Nainin kaupungissa asuvan naisen elämään suru oli astunut sisään puhelinmyyjien tiheydellä ja koetellut sielun venymiskykyä äärirajoille ja niiden yli.
Miehen kuolema oli ajanut naisen surun lisäksi taloudelliseen ahdinkoon ja ainoa toive oli siinä yhdessä ainoassa lapsessa, jonka pariskunta oli lyhyen yhteiselon aikana ehtinyt saada.
Koska ikävät asiat usein tulvivat samasta oviaukosta isolla joukolla, poika sairastui ja äiti kävi viimeisen voimin kamppailua sekä tämän hengestä että omasta elämänhalustaan. Viikkojen veden päällä kävelyn jälkeen tuli se viimeinen henkäys, joka samalla puhkaisi äidin keuhkot ja upotti hänet epätoivon syvyyksiin.
Jeesus saapui näyttämölle silloin, kun surun lopullisen mustat värit peittivät näyttämön. Nähdessään kuolleen pojan äitin hän näki surun repimän elämän, sielun, joka oli antanut kaiken ja silti katkennut.
Jeesuksen sisällä värähti. Hän koki naisen surun syvyyden ja sanoi tanssivalle surulle: ”Tässä menee rajasi!”
”Älä itke” sillä Minä olen nähnyt kipusi, jota kukaan ei pysty poistamaan ja sisimpäsi, joka on lukuisista iskuista kuin kanjoni, jota ei ihmisvoimin vedetä umpeen. Mutta Minä astun syvyytesi keskelle ja vedän elämäsi rippeet yhteen ja luon niistä uudenlaisen elämän, elämän, jossa jälleen soivat kauniit elämänhalun soinnit.
Monilla on elämänhalu kateissa, kenellä surun vuoksi, kenellä mistäkin syystä. Elämä tuntuu velvollisuudelta, jonka nipin napin jaksaa. Jos saisi kokea noin suuren ihmeen, elämänhalu varmaan palaisi. Vaatimattomampikin ihme riittäisi.
En tiedä, mistä on kiinni, että kovin vähän aitoja ihmeitä tapahtuu – niitä pieniäkään. Ja kuitenkin Raamattu sanoo, että Jumala on rikas antaja kaikille, jotka häntä avuksi huutavat. Vai olenko itse vain katveessa?