”Jouduimme niin suunnattomiin ja ylivoimaisiin vaikeuksiin, ettemme enää uskoneet selviävämme hengissä” (2. Kor. 1:8).
Mittaillessani pelokkaana oman umpikujani peräseinää lohduttaudun sillä ajatuksella, että suuri uskon apostoli Paavalikin on ollut samalla paikalla – ja miljoonat muut kristityt kirkon historian aikana. He ovat seisseet mahdottomuuksien pilkattavina, laskeneet miekkansa ja kilpensä alas tietäen, että edessä oleva taistelu tulee olemaan täysin ylivoimainen.
Raamattu ei itse asiassa opeta, että kristityt kokisivat vain sellaisia koettelemuksia, jotka he voivat ennakkoon mittailla omien voimiensa mukaisiksi. Ei, sen kielikuvat rististä ja kuolemasta, esimerkit pilviin yltävistä goljateista ja järjettömistä myrskyistä opettavat meille elämästä, jota ei voi ennakkoon laskelmoida. Se yllättää meidät monin tavoin matkamme loppuun saakka.
Kun Paavali seisoi oman Goljatinsa edessä, hän ei jaksanut enää uskoa selviytyvänsä seesteisempään huomiseen. Hän oli jo käyttänyt loppuun uskon ja toivon varastonsa. Jokaisella meillä on piste, josta elämämme kulkee eteenpäin enää kuin jälkihöyryillä. Kun Paavali kirjoitti olleensa kuin kuolemaan tuomittu, hän tarkoitti tilannetta, jossa vain puhdas ihme voisi mahdollistaa hänelle lisää elinvuosia.
Mutta se ihme tapahtui. Se tapahtui siksi, että vaikka häntä vastassa ollut muuri olisi ollut Kiinan muuria vankempi, se olisi joutunut taipumaan Jumalan käsissä kuin keitetty spagetti.
Hänen pelastava ihmeensä tapahtui silloin, kun Paavali oli itse jo luovuttanut. Hän ei enää osannut auttaa itse itseään, ei kiljaista taisteluhuutoa tai etsiä ulospääsyä tilanteesta. Juuri siinä kohdassa hän sai oppia jotain merkittävää uskon todellisuudesta.
Oman kokemuksensa tähden Paavali saattoi olla varma siitä, että Jumalan lasten todellisuutta eivät määrittele vaakatason tosiasiat. Viimeiset peräseinät sulkivat tien ihmiseltä, mutta eivät Jumalalta.
Niiden edessä kuihtuivat ihmisen selviytymisstrategiat – vain jotta Jumalan vastaavat voitaisiin kaivaa esiin pölykerroksen alta.
Jos Raamattu pitää paikkansa, meillä ei ole mitään hätää – ei yhdelläkään Jumalan lapsella. Ei, vaikka voisimme luetella vastoinkäymisiä yhtä mittavasti kuin kauppatavaroita perjantain ostoslistalla. Mahdottomat tilanteet eivät tule meitä vastaan sattumalta. Ne ovat lahjoja, järjeltä salattuja reittejä Jumalan sydämelle. Se sydän sykkii edelleen, ja siksi me kohtaamme jokaisen päivämme rakkauden taustarummuin.
