Daavid kirjoitti kuuluisat sanansa psalmiin 23: ”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.” Huomaan palaavani noihin sanoihin yhä uudelleen, ja ne puhuttelevat minua vuosi vuodelta syvemmin.

On melko varmaa, että Daavid kirjoitti kyseisen psalminsa jo melko iäkkäänä. Kuulen hänen sanansa koko hänen elämänsä läpi. Kun mietimme, millaisia kokemuksia siihen sisältyi – muun muassa vuosien pakoilu erämaassa, lasten menettämiset ja raskaat epäonnistumiset – on ihmeellistä, että hän pystyy kaiken tuon jälkeen kirjoittamaan Herran olleen hänen hyvä paimenensa.

Ajattelen, että kaikki Daavidin kokema yhdessä lujitti hänen suhdettaan Jumalaan. Elämänsä lopussa hän näki, että tämä oli johtanut häntä joka päivä ja että raskaillakin asioilla oli oma merkityksensä. Herra oli ollut se todellinen Hyvä Paimen: hänen huolenpitonsa alla Daavidilta ei ollut puuttunut mitään.

Koska Jeesus sanoi olevansa hyvä paimen, me saamme Daavidin paimenpsalmista lohduttavan kuvan siitä, miten Hän tahtoo huolehtia meistä. Hän kuljettaa väsyneet vihreille niityille ja kattaa meille evankeliumin pitopöydän mahdottomien tilanteiden keskellä.

Hän ei aina säästä meitä ”kuoleman varjon laaksoilta”, mutta kulkee sielläkin kanssamme meitä kantaen. Jeesus käskee kaikkien asioiden yhdessä myötävaikuttaa meidän parhaaksemme – jollakin tavalla, jota emme aina kykene käsittämään. Ehkä taivaassa ymmärrämme elämämme polkuja paremmin.