”Olen joutunut syvälle pohjattomaan liejuun, olen joutunut vetten syvyyksiin, ja virta on huuhtonut minut mukanaan” (Ps. 69:3).

Mitä enemmän luen Psalmeja, sitä vakuuttuneemmaksi tulen siitä, että Daavid oli tunneihmisten kärkeä. Välillä hänen viittansa hulmusivat riemullisista hypyistä ja pyrähdyksistä, toisinaan hän ei kyennyt näkemään kuin totaalisen seinän edessään.

Osuvasti hän kuvaa myös juuttumista ongelmiin. Hän ei kirjoita vain liejusta, vaan pohjattomasta sellaisesta. Hän ei mainitse vain syvistä vesistä vaan virrasta, joka on jo vienyt mukanaan ties minne.

Minä en usko Daavidin liioitelleen. Hän todella koki elämässään niin syviä kriisejä, että sanat olivat vain kuin osa tunteiden maailmasta.

Lohdullista on huomata, että liejulla on kuitenkin pohjansa. Ja virta tuo myös takaisin. Siitä Daavid on esimerkki.

”Pelasta minut” oli Daavidin valttikortti. Ja meidän. Se huuto kuullaan pohjattomasta suosta ja virran pyörteistä.