”Hiljene, sieluni, Jumalan edessä! Hän antaa minulle toivon” (Ps. 62: 6).

Mitä pidemmälle vapusta alkanut kattoremonttimme on edennyt, sen väsyneemmäksi olen muuttunut. Väsymys on tuonut tullessaan ahdistuksen, tunteen siitä, että juuri tämän vuoren laelle en enää jaksa kiivetä.

Ahdistus ja epätoivo ovat kuin pauhaavia rockbändejä taipuneessa sielussa. Levollisen olemisen sijaan sisin on muuttunut yhdeksi suureksi sähkölaitteiden hätäpysäytyspainikkeeksi ja keskittyminen pomppii arojäniksen tavoin ongelmasta ja puutteesta toiseen.

”Hiljene, sieluni, Jumalan edessä!” oli kokeneen Jumalan ihmisen itsehoito-ohje. Laukalle lähtenyt tunnemaailma oli saatava tiukkoihin valjaisiin ja vaikka se hirnui kuin pelästynyt ori, se piti saada ruotuun, takaisin Jumalan sanojen vaikutuspiiriin.

”Hän antaa minulle toivon.” Niin, vaikka olisin menettänyt jo kaiken toivoni ja heittänyt pyyhkeen kehään, kirveen kiveen tai kaivoon ja luetellut itselleni ne sata syytä, miksei elämäni enää nouse tältä synkän kuusimetsän seassa piilottevalta kiitoradalta Jumalan lupausten mukaiseen nauruun ja keveyteen; vaikka olisin tuominnut tulevaisuuteni yhä kapenevalle rämepolulle, jossa ilo on lopullisesti upotettu suon syvimpään silmäkkeeseen, on silti yksi taho, joka jakaa toivon lahjapaketteja katsomatta siihen, mitkä palavat rauniot savuavat takana: Hän on Herra Jeesus Kristus.

Sinä kävelet keveän varovaisesti läpi pauhaavan tunne-elämäni. Sinä otat käsiisi tulevaisuuteni, toivoni ja hymyilet, vaikka se olisi kuin satareikäinen tyhjä ilmapallo. Vaikka mikään näkyvä, ei mikään tuleva eikä mikään mennyt saati nykyinen uskaltaisi luvata mitään hyvää, Sinä annat minulle uuden toivon. Sinä annat minulle syyn ja voiman elää. Ja ehkä jopa kaupan päälle vaivihkaa hiipivän ja ja toisesta todellisuudesta kumpuavalla voimallaan yllättävän hymyn huulilleni.