”Tulkaa, kuulkaa, niin minä kerron teille, kaikki te Jumalaa pelkääväiset, mitä hän on minun sielulleni tehnyt” (Ps. 66: 16).

Psalmin 66 tekijällä on matkalaukussaan suuri sanoma. Hän, joka oli jo luullut katselevansa elämäänsä viimeisen silmäyksellisen verran, saa aivan kuin uuden kutsumuksen ja sanoman, joka on omakohtainen, todellinen ja vakuuttaa Jumalan halusta halata ja pitää kiinni.

Jotta hän saisi sanomansa kirkkaat värit riittävän näkyviin, maalaa hän ensin elämänsä tumman taustan: ”Sillä sinä, Jumala, olet koetellut meitä, olet sulattanut meitä, niin kuin hopea sulatetaan” kertoo sellaisesta paahteesta, jossa ryhti painuu kasaan ja toivo lentää kuin pääskynen pihaoksalta tavoittamattomiin.

Tätä ilosanoman kuuluttajaa ei ollut kärsimys kiertänyt kaukaa. Ei, tuoreessa muistissa olivat verkkomaiseen satimeen joutuminen, elämän kuorma, jota vastaan hän taisteli ja silti joutui kantamaan sitä päivästä toiseen aina itkuun ja sieltä luovuttamiseen saakka.

Mutta kaiken päätepisteessä ei ollutkaan Päätepiste, vaan uusi alku. Niin yksinkertaiset, selittämättömät ja silmillä liian nopeasti harpattavat sanat ”mutta sinä veit meidät yltäkylläisyyteen” ovat mahdollisia toteuttaa vain kristinuskon pyhälle mutta rakkaudessaan lähellä hengittävälle Vapahtajalle.

”Mutta” -sana tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Se oli kuin yllättävä, kaiken muuttava raikas keidas autiomaan paahtamalle, elämänsä jo hyvästelleelle kulkijalle. Jumalan täyteys oli kuin ovi, joka avattiin juuri siitä kohtaa, jossa ei pitänyt olla kuin betoniseinä ja sinun tuhat ja yksi nyrkiniskuasi.

Psalmin 66 kirjoittaja astuu kiireisen torin keskelle, ottaa pienen kuormalavan jalkojensa alle ja iloinen ääni alkaa kaikua: ”Tulkaa kaikki väsyneet ja epätoivoiset – minulla on teille sanoma taivaasta! Jumala rakastaa teitä ja Hänellä on teille ihania, uusia suunnitelmia, joista te ette tänään jaksa edes haaveilla! Minä olen siitä elävä esimerkki!”