3 thoughts on “Väsyneiden sunnuntaikahvit ja syytös Jumalalle”
Kiitos, rakas Jaakko, rohkeasta avautumisestasi. Kiitos, että ilmaisit ääneen kysymykset, jotka omaakin sydäntäni ovat niin usein raastaneet ja joita olen toistuvasti ihmetellyt. Miksi et ole todellisempi, koettavampi Jumala? Miksi rakkautesi jää vain kuin sanojen tasolle, vaikka niin kipeästi kaipaisimme tuntea sen, edes pienen hetken. Jo siitäkin saisi voimaa ja toivoa.
Monesti illalla makaan pitkään vuoteella kysellen: kuka sinä olet, oletko todella siellä jossain, oletko peräti sydämessäni, niinkuin lupaat sanassa? Minä en sieltä sinua löydä. Mitä oikein tahdot minusta? Pitäisikö minun tehdä jotain? Eikö pitäisi olla niin, että kaikki tulee sinulta?
Aina kysymysten terä ei ole yhtä pistävä, on välillä helpompiakin hetkiä – niitä on varmaan ollut ja tulee vielä sinullekin. Mutta ajankohtaisia ne ovat koko ajan, joskus kipeinä, joskus lamaantuneina. Ehkä oikea tie eteenpäin on juuri se, minkä itse sanoit. Että riisut haarniskasi, miekkasi… ja mitä kaikkea siinä olikaan. Annat niiden pudota.
Ei Raamatun ihmisilläkään koko ajan ollut iloa, voimaa ja rohkeutta. Saamme nähdä vain pieniä välähdyksiä heidän elämästään. Daavidilla ainakin oli hetkiä, joista ihmettelee, miten hän ylipäätään jaksoi eteenpäin. Jobista nyt puhumattakaan. Hän haastoi rohkeasti Jumalaa. Mekin saamme haastaa hänet hänen omista sanoistaan ja lupauksistaan. Hyvä, että saamme yhdessä olla haastamassa – sanoa Jumalalle, että katso nyt, miten monta meitä on! Vieläkö vain vaikenet?
Lataa...
Jatkan vielä yhdestä ajatuksesta. Pyysit melkein anteeksi, kun esitit niin rohkeita kysymyksiä. Mielestäni Jumalalle pitää voida esittää miten rohkeita kysymyksiä tahansa, kunhan ne ovat rehellisiä. Itse en enää epäröi.
Nuorempana uskovana en olisi kysynyt yhtä rohkeita, vaikka yhtä kipeitä tilanteita olikin. Ajttelin aina, että en vielä ole päässyt riittävän pitkälle Jumalan tuntemisessa. Mutta vuosikymmeniä on kulunut ja yhtä kipeitä tilanteita tapahtuu edelleen, ja vaihtelua on vain siinä, että välillä on nokka tervassa, välillä pyrstö. Minulla on kyllä syyllisyyttä näissä asioissa, mutta Jumalan tuntemiseksi olen tehnyt niin paljon kuin ikinä olen pystynyt. Siinä asiassa pallo on Jumalalla.
Jobkin uskalsi kysyä rohkeita: ”Jos olenkin syntiä tehnyt, en kai sinulle ole vahinkoa tehnyt, sinä ihmisten vaanija… minä huudan sinua, seison edessäsi, mutta sinä vain tuijotat minua.” Tässä Job on jo lähellä Jumalan herjaamista, mutta rehelliset, tuskasta nousevat kysymykset saa rohkeasti esittää.
Olen monestikin ollut epäuskon tilassa, halunnut jättää Jumalan selkäni taakse – en siksi, että haluaisin elää synneissä, vaan siksi, että Jumala on tuntunut vain niin piittaamattomalta. On minulla tosin pari kokemusta, joissa koen Jumalan lähettäneen apua sanansa kautta, mutta ei tuollaista Isän sylikokemusta, josta kerroit nuoruudestasi. Kokemukseni on useimmin ollut se, että Jumala on jättänyt räpiköimään itse ylös suosta, johon olen tyhmyyttäni pudonnut.
Mutta tässä sitä vielä ollaan. On pitänyt riippua hänessä kiinni, vaikka joskus vain parilla sormella.
Lataa...
Nyt tuntuu, etten tainnut paljon rohkaista sinua näillä kommenteilla. Mahdoinko pikemminkin entisestään masentaa. Anteeksi, jos niin kävi.
Ehkä olisi pitänyt korostaa enemmän sitä, että vaikka en koettavaa armoa olekaan saanut siinä määrin kuin olisin kaivannut, olen kuitenkin selviytynyt. Ehkä Jumalan armo ja apu on kuitenkin kantanut niin, että tie on nyt tasaisempi kulkea, vaikka en pimeydessä ole sitä kyennyt uskomaan. Hän on kasvattanut uskomaan näkemättä ja kokematta. Usko on säilynyt.
Monet sanasi tuntuivat vain niin tutuilta: noin minäkin olen kokenut, tuollaisesssa epätoivon ja epäuskon suossa ollut. Mutta on päivä paistanut risukasaankin.
Lataa...
Kommentoi tätä julkaisua lähettämällä se kommentti-nappulasta. Voit tehdä sen nimettömänä tai nimelläsi/nimimerkillä. Kommenttisi tarkastetaan ennen julkaisua.Peruuta vastaus
Kiitos, rakas Jaakko, rohkeasta avautumisestasi. Kiitos, että ilmaisit ääneen kysymykset, jotka omaakin sydäntäni ovat niin usein raastaneet ja joita olen toistuvasti ihmetellyt. Miksi et ole todellisempi, koettavampi Jumala? Miksi rakkautesi jää vain kuin sanojen tasolle, vaikka niin kipeästi kaipaisimme tuntea sen, edes pienen hetken. Jo siitäkin saisi voimaa ja toivoa.
Monesti illalla makaan pitkään vuoteella kysellen: kuka sinä olet, oletko todella siellä jossain, oletko peräti sydämessäni, niinkuin lupaat sanassa? Minä en sieltä sinua löydä. Mitä oikein tahdot minusta? Pitäisikö minun tehdä jotain? Eikö pitäisi olla niin, että kaikki tulee sinulta?
Aina kysymysten terä ei ole yhtä pistävä, on välillä helpompiakin hetkiä – niitä on varmaan ollut ja tulee vielä sinullekin. Mutta ajankohtaisia ne ovat koko ajan, joskus kipeinä, joskus lamaantuneina. Ehkä oikea tie eteenpäin on juuri se, minkä itse sanoit. Että riisut haarniskasi, miekkasi… ja mitä kaikkea siinä olikaan. Annat niiden pudota.
Ei Raamatun ihmisilläkään koko ajan ollut iloa, voimaa ja rohkeutta. Saamme nähdä vain pieniä välähdyksiä heidän elämästään. Daavidilla ainakin oli hetkiä, joista ihmettelee, miten hän ylipäätään jaksoi eteenpäin. Jobista nyt puhumattakaan. Hän haastoi rohkeasti Jumalaa. Mekin saamme haastaa hänet hänen omista sanoistaan ja lupauksistaan. Hyvä, että saamme yhdessä olla haastamassa – sanoa Jumalalle, että katso nyt, miten monta meitä on! Vieläkö vain vaikenet?
Jatkan vielä yhdestä ajatuksesta. Pyysit melkein anteeksi, kun esitit niin rohkeita kysymyksiä. Mielestäni Jumalalle pitää voida esittää miten rohkeita kysymyksiä tahansa, kunhan ne ovat rehellisiä. Itse en enää epäröi.
Nuorempana uskovana en olisi kysynyt yhtä rohkeita, vaikka yhtä kipeitä tilanteita olikin. Ajttelin aina, että en vielä ole päässyt riittävän pitkälle Jumalan tuntemisessa. Mutta vuosikymmeniä on kulunut ja yhtä kipeitä tilanteita tapahtuu edelleen, ja vaihtelua on vain siinä, että välillä on nokka tervassa, välillä pyrstö. Minulla on kyllä syyllisyyttä näissä asioissa, mutta Jumalan tuntemiseksi olen tehnyt niin paljon kuin ikinä olen pystynyt. Siinä asiassa pallo on Jumalalla.
Jobkin uskalsi kysyä rohkeita: ”Jos olenkin syntiä tehnyt, en kai sinulle ole vahinkoa tehnyt, sinä ihmisten vaanija… minä huudan sinua, seison edessäsi, mutta sinä vain tuijotat minua.” Tässä Job on jo lähellä Jumalan herjaamista, mutta rehelliset, tuskasta nousevat kysymykset saa rohkeasti esittää.
Olen monestikin ollut epäuskon tilassa, halunnut jättää Jumalan selkäni taakse – en siksi, että haluaisin elää synneissä, vaan siksi, että Jumala on tuntunut vain niin piittaamattomalta. On minulla tosin pari kokemusta, joissa koen Jumalan lähettäneen apua sanansa kautta, mutta ei tuollaista Isän sylikokemusta, josta kerroit nuoruudestasi. Kokemukseni on useimmin ollut se, että Jumala on jättänyt räpiköimään itse ylös suosta, johon olen tyhmyyttäni pudonnut.
Mutta tässä sitä vielä ollaan. On pitänyt riippua hänessä kiinni, vaikka joskus vain parilla sormella.
Nyt tuntuu, etten tainnut paljon rohkaista sinua näillä kommenteilla. Mahdoinko pikemminkin entisestään masentaa. Anteeksi, jos niin kävi.
Ehkä olisi pitänyt korostaa enemmän sitä, että vaikka en koettavaa armoa olekaan saanut siinä määrin kuin olisin kaivannut, olen kuitenkin selviytynyt. Ehkä Jumalan armo ja apu on kuitenkin kantanut niin, että tie on nyt tasaisempi kulkea, vaikka en pimeydessä ole sitä kyennyt uskomaan. Hän on kasvattanut uskomaan näkemättä ja kokematta. Usko on säilynyt.
Monet sanasi tuntuivat vain niin tutuilta: noin minäkin olen kokenut, tuollaisesssa epätoivon ja epäuskon suossa ollut. Mutta on päivä paistanut risukasaankin.