”Mutta palkkalainen… kun hän näkee suden tulevan, niin hän jättää lampaat ja pakenee, ja susi ryöstää ja hajottaa ne” (Joh. 10: 12).

Liiankin tuttu näytelmä: terävästi häntäänsä heiluttelevat, hampaitaan kiihkon valtaamana kalistelevat sudet tulevat, nuo kiiltäväsilmäiset julmat pedot, joille olen vain aamun kevyt croisantti.

Paimenet lähtevät karkuun ihan jokainen kerta. Huomaan jääneeni ruohomättäälle pääjoukosta ja ylimielisesti kuonoaan nostavat ryöstäjät kiristävät saartorengastaan. Ne raatelevat minut verille, iskevät hampaansa kiinni ja vaikka kuinka inisen kivusta, kukaan ei tule ja auta.

Kunnes eräs uusi paimen tuli eräänä päivänä paimentamaan meitä. Hän avasi portin ja kutsui minuakin nimeltä äänellä, joka sai sieluni värisemään turvaa. Mistä hän tiesi nimeni?

Taas sudet tulivat. Olin jälleen yksin ja tunsin nuolimaisten kulmahampaiden kiduttavan ristivedon jo ennen kuin joukon johtaja antoi merkin hyökätä ja tuhota minut.

Mutta uusi paimen juoksi jostain luokseni. Hän astui minun ja petojen väliin. Sudet piirittivät hänet ja yksi uskaltautui sivusta näykkäämään kiinni hänen pohkeeseensa. Tämä paimen ei säikähtänyt. Hän ei perääntynyt. Eikä karannut.

Sudet saivat tällä kertaa kohdata vahvempansa. Paimen tuli luokseni, silitti pelosta värisevää turkkiani ja otti pääni lämpimien käsiensä väliin. Hän katsoi minua niin kuin minä olisin enemmän kuin yksi siitä joukosta, jota hän palkkiota vastaan vartioi.

Olimme tottuneet, että paimenet vaihtuivat tiheään. Kukaan ei ollut kiinnostunut meistä kuin ponnahduslautana parempiin hommiin. Mutta tämä uusi paimen tuli luoksemme ja kysyi: ”Haluaisitteko tulla minun laumaani, minun huolenpitooni?”

Raatelevat sudet ilmestyvät edelleen osoittamaan kuihtunutta mahtiaan. Aina välillä jään katsomaan niitä, ja vanha pelko lamaannuttaa minut. Mutta kun vain katson Paimeneeni, tiedän olevani turvassa.

Hän on osoittanut sellaista rakkautta ja sitoutumista meihin ja ihan minuunkin, että luulen hänen olevan valmis vaikka kuolemaan puolestani.

Hiljalleen entiset pelot huuhtoutuvat mieleni sopukoista, ikävät ja kivuliaan muistot haalistuvat ja sisälläni alkaa soida ihan uudenlainen, kaunis, lämmin ja toivekas laulu.

Sisälläni uutta synnyttävä musiikki onkin juuri se sama, jota Paimeneni soittelee löytämällään rikkinäisellä ja korjaamallaan ruokopillillä meitä viihdyttääkseen.

Ja voi kun Hän soittaa ja katsoo minua – minä taidan olla maailman onnekkain lammas!