”… ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen elän Jumalan Pojan uskossa…” (Gal.2:20).

En ole koskaan aiemmin tajunnut Paavalin sanojen vavahduttavaa voimaa. Kuoleman voimaa, pimeää, jossa ei ole mitään toivoa, vain viimeinen hengenveto ja yksi elämä päätöksessään.

Sanat sisältävät kristillisen elämän syvintä nektariinia, joidenkin osaksi tulevaa kokemusmaailmaa, joita ei aukottominkaan teologia tavoita.

Ennen elämää on kuolema. Kuolema, joka ei ole vain ”Läpsystä vaihto ja eteenpäin” vaan se puhuu päivistä, viikoista, ehkä vuosista, jolloin ihmisestä valuu elämä hiljaa ulos kuin hiekka viillon saaneesta nyrkkeilysäkistä.

Miten olenkaan ohittanut kuoleman ja juossut lukemaan Kristuksen elämästä! Luullen jo juoneeni kuoleman maljan katkeran pohjasakan ja siirtyneeni voimaan ja voittoon.

Kyllä, Kristus siellä on, Hänen elämänsä, ilonsa, kädet levällään odottaen rakastaan yli tuiman virran. Kristus, joka tahtoo ottaa armaansa todemmin ja täydemmin kuin ikinä, Kristus, jonka elämä ohjaa rakkaansa peräsintä kohti altaan liian syvää päätä.

”Ja minä elän!” on ristin läpi ja sen rusentavan painon alle jääneen ”elävän-kuolleen” todistus, joka järkyttää helvettiä!

Kuolema on saanut tuoda lavalla kaikki parhaat esiintyjänsä: toivottomuuden, häpeän, masennuksen, korvaan kuiskuttavan näkymättömän tohtorin, joka kuvasi tilaasi niin oikeilla sanoilla ja loppuraportissa kirjoitti: ”Elämään enää kelpaamaton!”.

Hetken Kuolema sai juhlia ja esittää pääroolia. Mutta kun se luuli voittaneensa, uhri oli kuollut ja kuopattu, astui Kristus kivisen haudan suulle.

Yhdellä katseella Hän palauttaa sinut elämään, mutta ei enää sinua entisenä, vaan sinut Hänen voimassaan, voitossaan ja mahdollisuuksissaan!

Onko tänään vuosien kristillinen elämäsi kuoleman kourissa? Ehkä olet merkinnyt tämän päivän päiväksi, jolloin sinä kuolit? Tuon sinulle surukukat, itken hetken vierelläsi ja sitten olen täysin epäsovinnainen ja alan nauraa ilosta.

Rakkaasi astelee hautakumpusi luokse ja kysyy: ”Uskotko, että Minä olen Elämä ja Ylösnousemus?” No, ei kuollut jaksa enää uskoa eikä vastata. Mutta silloin Hän saa itse vastata sinun käyttöprofiililla: ”Minä, Herra, uskon!”

Anna kuoleman tehdä oma työnsä, mutta älä luovu Rakkaasta, joka käyttää sitä vain saadakseen sinut enemmän omakseen.

Yksi kuollut ja Kristuksen uskosta elävä muuttaa maailmaa. kutsumus on antaa koko elämä ja Rakkaasi ottaa sen ja ojentaa kuolemalle. Mutta se ei ole tarinan päätös.

Se ei ole tarinan päätös, vaan alku, seikkailu joka hakee vertaistaan!

Olisiko tänään Ylösnousemuselämän vuoro nostaa tämän päivän lasarukset haudoistaan?