Seison jyrkänteen reunalla, pidellen käsissäni elämäni kipeitä, risaisia sirpaleita. Elämäni, eipä siitä paljon jäänyt jäljelle. Ei yhden yhtä ehjää kohtaa. Menetystä, kipua, epäonnistumisia kerta toisensa jälkeen. Lysähdän polvilleni tuskassani. Unelmani, nuo elämäni kipeät kartat, repeytyivät rasahdellen, pudoten elämän kylmiin kiviin. Kiviin, joihin kompuroin, syyttäen tuskassani milloin olosuhteita, muita, itseäni… jopa Jumalaa.
Joku seisoo takanani, katselee tuskan lyömää hahmoani. Käsi laskeutuu olkapäälle rakastavasti, lempeästi.
-Rakkaani, Sinä kuiskaat. Älä enää tuijota sirpaleita käsissäsi. Ne vievät sinut vain epätoivoon. Käännä katseesi Minuun. Seison vierelläsi ystävänä, lohduttajana, vapahtajana. Anna Minun kantaa elämäsi sirpaleet. Minun käsissäni ne alkavat kohdata, hoitaa ja parantaa muita.
Lasken sirpaleet käsiisi. Naulojen jättämät arvet hohtavat rakkautta. Sinä kannoit jo sirpaleisen elämäni kivut. Et halua minun kärsivän enää siitä, minkä olet jo kantanut. Minun kipuni, niin pientä verrattuna Jeesus Sinun kipuusi, Sinun ristillä osoittamaasi rakkauteesi. Peitän häpeästä kasvoni, mutta Sinä tartut käteeni, katsot silmiini ja vain rakastat.
Kiitos Jeesus, että kohtasit minut jälleen.
“Sinä kannoit jo sirpaleisen elämäni kivut. Et halua minun kärsivän enää siitä, minkä olet jo kantanut.” Tämä oli tärkeä muistutus. Kunpa osaisi oikein sisäistää sen ja uskoa uuteen huomiseen ja uusiin mahdollisuuksiin, sillä Hän pystyy niitä luomaan.
Kuva vain antaa väärän käsityksen.
Tunnettu, mutta väärä näkemys.
Mihin naulat siis iskettiin?
Ei kämmeniin, vaan ranteiden läpi. Perustelut löytyvät Lee Strobelin kirjasta “Tapaus Kristus”, sivulta 276, Aikamedia Oy, 2010.