Kärsimys ja lohdutus

”Niin kuin Kristuksen kärsimykset ovat runsaina tulleet osaksemme, samoin on Kristus tuonut meille runsaasti lohdutusta.” (2. Kor. 1:5)

Kärsimys eri muodoissaan kuuluu kristityn elämään loppuun saakka. Jotkut kyllä opettavat, että kärsimyksen voi välttää noudattamalla tiettyjä oppeja tai pyhittymällä riittävästi, mutta Raamattu ei tue sellaista ajattelua. Ei myöskään Jumalan ihmisten kokemukset koko kristillisen kirkon historiassa. Asia tuntuu olevan toisin päin: juuri ne, jotka ovat olleet vahvimmin Jumalan välikappaleina, ovat saaneet myös kärsiä eniten.

Kärsimystä ja ahdistusta on niin monenlaista kuin on meitä ihmisiäkin. Olen kirjoittanut niistä monta artikkelia, enkä ala nyt yksilöimään kärsimysten moninaisuutta. Jumalalla on kuitenkin meille kullekin varattuna omat kärsimysten koulumme ja ne ovat rakkaudella räätälöityjä juuri meille. Kärsimysten koulussa ihmisen luontainen vahvuus saa mennä menojaan ja tilalle astuu Kristuksen vahvuus. Se on hyvä vaihtokauppa.

Kärsimykset avaavat meidät vastaanottamaan Kristuksen lohdutusta. Ehkä vasta silloin kun omat voimamme loppuvat ja meistä tulee neuvottomia, alamme kääntymään Kristuksen avun puoleen? Ja Häneltä apua riittää. Paavali vakuuttaa, että jos kärsimyksemme ovatkin runsaita, Kristuksen lohdutus on yhtä lailla runsasta. Tekisi mieli sanoa, että lohdutus syö sisäänsä kaiken kärsimyksen ja antaa elämälle uuden mielekkyyden.

Vain kärsivä ja avuton ihminen löytää armahtavan Isän ja runsaan lohdutuksen Jumalan (1:3). Nämä kolmiyhteisen Jumalan keskeiset piirteet ovat kuin kätkettyinä vain paljastuakseen kärsimyksen kouluihin joutuneille. Ajattele näitä sanoja. Läheinen Isä, jota kuvataan sanalla armahtava. Ja Jumala, jolle ominaista on runsas lohdutus lapsilleen.

On kaunista olla elämässään kovasti kärsineen ihmisen lähellä. Sellaisesta ihmisestä on yleensä karissut pois ylimääräinen tietäminen ja yläpuolelle asettuminen. Hänestä huokuu toisille se sama asia, jota hän itse tarvitsee päivästä toiseen: Kristuksen lohdutus. Hän osaa asettua heikon ja kärsivän rinnalle ja tuoda Kristuksen suloista tuoksua epätoivon ja lannistuneen mielen balsamiksi. Hänen elämänsä kertoo suuresta Vapahtajasta ja se tuo lohtua myös toisille kärsiville.

Älä pelkää heikkoutta

”Siksi iloitsen heikkoudesta…” (2. Kor. 12:10).

Taidamme itsekukin ajatella, että heikkous kuuluu uskon elämämme alkuvaiheisiin? Miellämme helposti uskossa kasvamisen tarkoittavan sitä, että heikkoutemme jää taka-alalle ja sijaan tulee vahvuus.

Apostoli Paavali joutui kokemaan toisenlaisen järjestyksen; hän oli ensin mielestään vahva ja onnistunut, vuosien myötä Kristuksen seurassa hänestä tuli heikko ja tarvitseva.

Me häpeämme omia heikkouksiamme ja haluaisimme piilottaa niitä toisilta. Heikkous tarkoittaa sitä, että en onnistu elämässäni niin kuin haluaisin enkä pysty olemaan se ihminen, joka toivoisin olevani. Heikkouden olemassaolo ja sen kokeminen painaa meitä alas ja synnyttää alamittaisuuden kokemuksen. Moni heikkoutensa tunnustava ajattelee olevansa myös yksin; toiset ovat vahvempia ja parempia. Tämän tähden moni jää pois seurakunnan yhteydestä.

Palaan vielä Paavaliin. Paavali ymmärsi kipeiden kokemustensa kautta, että raamatullinen kristillinen elämä ei ole sulaumaa ihmisen vahvuudesta ja Jumalan vahvuudesta. Hän ymmärsi, että Jumalan tarkoittama elämä toteutuisi vain seuraavan yhtälön kautta: Ihmisen heikkous yhdistettynä Kristuksen voimaan.

Heikkoja, ontuvia ja raajarikkoja me olemme kaikki. Emme sitä haluaisi myöntää, tahtoisimme nähdä heikkoutta vain toisissa. Mutta Jumala sallii meille joskus syviäkin epäonnistumisten kokemuksia, jotta kuviteltu vahvuutemme karisisi pois.

Vasta heikkoina ymmärrämme, että Jumalan armo on meille kaikki kaikessa. Vasta heikkoina tarvitsemme Kristusta olemaan meille kaikki se Elämä, jota kipeästi tarvitsemme.

Ehkä sinäkin itket omia heikkouksiasi ja syntisyyttäsi? Saat omistaa sen saman vastauksen, jonka Jumala antoi Paavalin itkuisiin pyyntöihin: ”Minun armoni riittää sinulle”.

Jumala lohduttaa masentuneita

”Mutta Jumala, joka rohkaisee masentuneita, lohdutti meitäkin antamalla Tituksen tulla luoksemme.” (2. Kor. 7: 6)

Muutaman kerran elämäni aikana olen vajonnut melkoisen syvään toivottomuuteen ja masennukseen. Lamaannus on hiipinyt elämääni silloin, kun olen joutunut elämässäni eri syistä äärimmilleni; uupumus tuo helposti tullessaan epätoivon ja masennuksen.

Masennus on raskas matkakumppani. Se vie elämästä kaikki värit ja suostuttelee uhriaan arvottomuuteen ja merkityksettömyyteen. Sitä vastaan pitäisi taistella mutta samaan aikaan se vie kaikki voimat edes selviytyä arjen haasteista.

Apostoli Paavalikin koki elämässään masennusta. Hän kirjoittaa meille myös Jumalan tavasta lohduttaa masentuneita. Huomaamme, että Jumala on kiinnostunut meistä ja siitä, kuinka voimme.

Masentunut yrittää taistella myös ollakseen aktiivinen Jumalan suuntaan. Ajatuksissa saattaa pyöriä, että Jumala kyllä auttaisi, jos osaisi oikein pyytää apua tai elää oikealla tavalla. Mutta onneksi Jumala on aktiivinen osapuoli masennukseen vaipuneen ihmisen suhteen. Ihmisen ei tarvitse pinnistellä pitääkseen Jumalan kädestä kiinni, Jumala lupaa pitää kiinni ihmisestä. Ja masennuskin joutuu taipumaan Jumalan tahdon alle ja se kudotaan osaksi Jumalan suurta suunnitelmaa.

Mutta miten Jumala sitten lohduttaa? Hän antaa arkeemme joka päivä apuaan. Hän ei välttämättä heti poista epätoivoamme mutta kulkee kanssamme sen läpi. Hän lähettää elämäämme Tituksia, jotka antavat meille rohkeutta jatkaa eteenpäin yksi päivä kerrallaan. Emme sitä useinkaan huomaa; yksi tekstiviesti, soitto, lämmin katse tai mieleen tuleva laulu. Kanssaihmisemme tuovat meille Kristuksen välittämistä ja rakkautta.

Pahimmillakin vastoinkäymisillä on Jumalan asettama päätepisteensä. Myös masennuksella. Ehkä silloin saamme huomata, että Jumala käyttää meitä lohduttamaan toisia, jotka joutuvat kokemaan kanssamme samoja vaikeuksia?

jumalalohduttaa

Särkymiset tuovat esiin elämää

”Me kannamme aina ruumiissamme Jeesuksen kuolemaa, jotta myös Jeesuksen elämä tulisi meidän ruumiissamme näkyviin.(2. Kor. 4:10)

Muistan kun vuonna 2010 elämäni pysähtyi ja makasin suurten leikkausten jälkeen teho-osastolla erilaisia piuhoja vartalo täynnä. Elämä sellaisena kuin sen olin tuntenut oli päättynyt ja se oli saanut aivan uuden suunnan. Tuossa vaiheessa diagnoosini oli kävelykyvyn suhteen hyvin heikko. Selvää oli se, että moni asia oli murskaantunut joka tapauksessa. Tämä raamatunkohta kannatteli minua päivästä toiseen.

Paavali monesti opettaa niin syvällisesti, etten tahdo ymmärtää häntä. Luulen, että Jeesuksen innon valtaamana hän ei saanutkaan ajatteluaan ”järkevään formaattiin” vaan hän ikään kuin hapuili suuren Vapahtajansa kuvailussa. Selvää oli kuitenkin se, että Kristus oli kaikki kaikessa. Hän oli Paavalille sanoja suurempi todellisuus. Ja tämän elävän Jumalan Pojan yhteydessä hänen oma elämänsä sai kokea monta kuolemaa. Kristus sai loistaa Paavalin elämässä juuri niissä kohdin, missä riisumisen koulu on saanut tehdä työtään.

Ympärillä olevat jakeet syventävät sanomaa. Paavali kuvaa olevansa kaikin tavoin ahtaalla, neuvoton, vainottu ja maahan lyöty (1. Kor. 5: 8,9). Miten ihmeessä suuri uskon apostoli uskalsi käyttää tällaista kieltä? Oliko hän pahasti erehtynyt kuvatessaan omaa heikkouttaan tai oliko hän väärän nöyryyden vallassa? Huomaa vastailmaisut: ”… emme umpikujassa, … emme toivottomia, … emme hylättyjä, … emme tuhottuja” Hän kuvaa sitä eroa, mikä on Kristuksen ja hänen itsensä välillä. Siksi hän joutui yhä uudestaan kokemaan ahdistuksia, ahtaalla oloa ja neuvottomuutta. Lisäksi hän todella koki olleensa lukemattomia kertoja jo suorastaan maahan lyöty, vain viimeistä kuoliniskua vaille tuhottu. Mutta sitten on Kristus, joka on heikkojen auttaja, väsyneitten Pelastaja ja ahdistuneiden Lohduttaja. Hän sanoo aina viimeisen sanan. Kuolema saa tehdä työtään vaan, jotta Hänen elämänsä saa näkyä meistä toisille.

Ihmetteletkö niitä pimeyksiä, joihin olet joutunut? Tuntuuko elämäsi olevan yhtä neuvottomuutta ja jatkuvaa maahan lyömistä? Kuljet silloin apostolin jäljissä. Saviastian pitää murtua, jotta sen sisällä oleva kirkkaus voisi loistaa. Murtuminen sattuu enemmän kuin voin kuvailla ja lisäksi näyttäisi siltä, että prosessi on elinikäinen. Mutta samoin ja ylivertaisen enemmän on Kristuksen elämä.

Tapahtukoon siis Herra sinun tahtosi. Tuo meissä esiin omaa elämääsi ja anna meille rohkeutta kulkea antamaasi murtumisen koulua.

sarkymisettuovatesiinelamaa_DSC02447

Eroon lihan ja hengen saastaisuudesta

”Rakkaat ystävät! Kun kerran olemme saaneet tällaiset lupaukset, meidän tulee puhdistautua kaikesta ruumiin ja hengen saastaisuudesta ja Jumalaa peläten pyhittää elämämme kokonaan Hänelle.” (2. Kor. 7:1)

Voi mitä aloitus: ”Rakkaat ystävät!” Paavali kutsuu ystäviään eli perustamansa seurakunnan jäseniä edistymään pyhityksessään ja antaa sille mainioin perustan. Hän on juuri kertonut Jumalan lupauksista ja ne antavat varman turvan alkaa kilvoitella Jumalan mielen mukaista elämää. Huomaa tässäkin järjestys: Jumala on ottanut meidät ensin lapsikseen ja pelastanut meidät ja siitä seuraa yhä enenevä pyhityselämä. Jotkut kääntävät tämän järjestyksen päälaelleen ja siitä seuraa vain sekasotkua ja ahdistusta. Armo on aina ensin ja sitten tulevat seuraukset.

Lihan saastaisuus on monille selvää. Korintin seurakunta taisteli jo ympäristönsä johdosta seksuaalisen moraalittomuuden kanssa ja Paavali joutui heitä ojentamaan asiassa vahvasti. Samoin heillä oli lukuisia muita ongelmia, he esimerkiksi taistelivat keskenään maallisten tuomioistuinten edessä (1. Kor. 6: 1-8). Tähän perään Paavali liittää kovat sanansa, etteivät väärät peri Jumalan valtakuntaa. Tekstiyhteys on tässä tärkeä. Varoitus on paikallaan ja se koskee ennen kaikkea veljelle tehtävää vääryyttä ja riistämistä (6:8). Sitten jakeessa 11 Paavali toteaa, että vaikka hän kirjoittaakin ankarasti, kirjeen vastaanottavat ovat kuitenkin tehty pyhiksi Jeesuksen uhrin perusteella. Tuo uhri riitti hyvin ongelmaisillekin kristityille.

Mutta yhtä lailla olennaista on hengen saastaisuus. Siitä tulisi pyhittyä samoin kuin lihan saastaisuudesta. Hengen saastaisuus tarkoittaa ymmärtääkseni mielen syntejä, siis meidän ajatuksiamme, tunteitamme ja motiivejamme. Samoin hengen syntien alueelle voimme kaiketi laskea itsekkyyden, epäuskon, kovuuden, omavanhurskauden ja esimerkiksi rakkaudettomuuden? Minusta tuntuu, että näitä syntejä monesti vähätellään, koska ne ovat vaikeammin kukistettavissa. Joillekin on helpompaa pitää lihan synnit ainakin näennäisesti kurissa mutta silloin helposti jää huomiotta hengen synnit. Meidän ei tule unohtaa, että Jumala haluaa pyhittää meidät kokonaan.

Pyhityksemme on Jumalan hengen työtä ja se on hidas prosessi, mikä jää parhaimmassakin tapauksessa kesken. Mutta meitä kehotetaan armon kantamana antamaan elämämme Jumalalle; se on kaiken pyhityksen alku. Rakastavan Isän läheisyydessä ja Jumalan lupausten varassa uskallamme katsoa omaa syntisyyttämme ja antaa Hengen tehdä meissä työtään. Huomaamme asian tärkeyden ja haluamme elää Jumalalle mieliksi. Emme tee sitä pelosta vaan vapaudesta käsin. Herran pelko on sitä, että ymmärrämme Hänen olevan Jumala, joka on huomattavasti meidän yläpuolellamme. Ymmärrämme sen merkityksen, mitä Hän elämältämme tahtoo. On hyvä pyrkiä kulkemaan Jumalan kanssa samaan suuntaan.

eroonlihan_polku