Sinä olet pysyvästi täydellinen

”Sillä hän on jo yhdellä ainoalla uhrilla tehnyt pysyvästi täydellisiksi ne, jotka pyhitetään.” (Hebr. 10: 14)

Jos tämä evankeliumin totuus saisi tänään koko valollaan avautua sydämellemme, se veisi kaiken hämäryyden ja sekasotkun sisältämme pois. Kristus on yhdellä ainoalla uhrillaan, reilut 2000 vuotta sitten, kukistanut synnin kokonaisuudessaan. Hän ei ole sovittanut vain joitain syntejä tai vain osaa synneistämme, vaan kaikki. Siksi Raamattu puhuu tässä yhteydessä synnistä yksikössä lukien sisäänsä kaikkien ihmisten kaikki synnit (esim. Hebr. 9:26).

Kristukseen syntiensä sovittajana uskova ihminen on Jumalan silmissä pysyvästi täydellinen. Tässä on kaksi sanaa, jotka täytyy alleviivata ja joista täytyy aina muistuttaa. Ensinnäkin sana pysyvä. Se tarkoittaa kreikan kielessä todella jatkuvaa, pysyvää ja loputonta asiaa. Toinen sana on täydellinen. Se ei selittelyjä kaipaa, sillä täydellisyyteen ei voi lisätä enää mitään. Näin Jumala näkee tänään jokaisen Kristukseen uskovan: pysyvällä ja iankaikkisella tavalla täydellisenä.

Tarkoittaako tämä sitä, että kristitystä tehdään pysyvästi täydellinen? Ei, vaan että Jumala näkee Hänet Kristuksen tähden tällaisessa asemassa. Tätä tarkoittaa vanhurskaus, joka luetaan meidän hyväksemme. Meidän hyväksemme luetaan Kristuksen työ täysimääräisenä ja sen vuoksi Jumala voi ottaa meidät yhteyteensä. Tätä vanhurskautta ei saa sekoittaa pyhitykseen, joka saa alkunsa ihmisen uudesta asemasta Jumalan yhteydessä. Vanhurskautemme on täydellinen ja pysyvä, pyhityksemme taas etenevä prosessi, joka jää parhaimmillaankin kesken. Tätä eroa ei voi kyllin korostaa. Nämä kaksi asiaa sekoittuvat enemmän kuin helposti toisiinsa ja siitä on seurauksena epävarmuus, pelko ja riittämättömyys.

Kun kerran olemme pysyvästi täydellisiä, se merkitsee sitä, että Jumala on jo antanut meille anteeksi kaikki syntimme. Tämä koskee menneitä mutta myös tulevia syntejämme. Lupaus koskee niitä syntejä, joista olemme päässeet irti ja myös syntejä, joiden kanssa vielä taistelemme. Vastaan jo valmiiksi ehkä mieleesi nousevaan kysymykseen: Jos Jumala on kerran antanut kaikki syntimme anteeksi, miksi meitä kehotetaan pyytämään niitä anteeksi? Kristuksemme todella kehottaa meitä muun muassa Isä meidän -rukouksessa pyytämään syntejämme anteeksi joka päivä. Vastaus on siinä, että meidän tulee olla Jumalalle avoimia ja rehellisiä elämämme ja myös syntiemme suhteen. Meidän tarvitsee tunnustaa syntimme Hänelle, koska muuten synti voi muuttua ikään kuin hyväksyttäväksi asiaksi elämässamme ja siten paaduttaa meitä. Emme kuitenkaan saa syntejämme anteeksi katumuksemme tähden, vaan Golgatan vuoksi. Kristus on uhrillaan Golgatalla sovittanut kaikki syntimme, siellä saimme ne anteeksi (Hebr. 10:10).

Tässä kohtaa olemme kristillisen opin ja elämän vedenjakajalla. Jos heikko uskomme kiinnittyy tähän suurenmoiseen Vapahtajaan ja omistaa itselleen täydellisen lahjavanhurskauden, silloin sisällämme aukeavat taivaan portit. Hämäryys saa vaihtua täyteen auringon paisteeseen.

sinaoletpysyvasti_IMG_6752

Isä, voiko se todella riittää?

”Noilla kahdella järkähtämättömällä sanallaan, joissa hän, Jumala ei voi valehdella, hän tahtoi rohkaista meitä, hänen turviinsa paenneita, ja kannustaa pitämään kiinni toivosta, joka on edessämme.” (Hebr. 6: 18)

Jumala on luvannut, että evankeliumi riittää meille pelastukseksi. Hän on luvannut, että armo riittää jumalattomallekin jumalayhteyden palauttamiseksi ja siinä pysymiseksi. Koska me ihmiset emme millään tahdo uskoa näin hyvää uutista, Jumala on vielä vannonut sen. Hän tahtoo sanoa: ”Jaakko (lue oma nimesi), minä todella, todella, vakuutan ja vannon, että minä rakastan sinua, heitän kaikki syntisi meren syvyyksiin ja tuon sinut taivaaseen lopulliseen pelastuksen päämäärään. Vannon, että saat viettää ikuisuuden sylissäni, en ikinä päästä sinusta irti!”

Siteeraamassani raamatunkohdassa on ilmaus ”Hänen turviinsa paenneita.” Haluaisin piirtää tästä ihanan lohdullisen kuvan eteesi. Pieni lapsi on juossut isänsä turviin ja isä on nostanut hänet syliinsä. Lapsi on ollut aikaisemmin päivällä leikkimässä lähinaapurustossa, mutta illan tultua hän ei olekaan väsymykseltään osannut löytää kotiin. Hän alkaa olla peloissaan ja vapisee kylmästä etsien tuttuja kotikulmia. Yhtäkkiä hän näkee isänsä turvallisen hahmon kaukaa tien päästä. Isä levittää kätensä ja huutaa iloisesti: ”Jaakko, siellähän sinä olet, tule rakas tänne!” Lapsi juoksee isäänsä vastaan ja isä koppaa hänet syliinsä, hellittelee ja hieman toruukin. Lapsi on näännyksissä ja niin isä ottaa tämän syliinsä ja lähtee kantamaan tätä kohti kotia. Lapsi on vieläkin peloissaan tapahtuneesta ja kysyy: ”Isä, löydätkö sinä meidät perille?” Isä katsoo lasta lämpöisesti hymyillen ja se riittää vastaukseksi. Hetken kuluttua lasta alkaa vaivata uusi epäilys: ”Mutta Iskä, minä taisin eksyä kauas, jaksathan sinä varmasti kantaa minua näin pitkän matkan?” Isä puristaa lastaan tiukemmin kiinni rintaansa ja vakuuttaa: ”En mistään maailman hinnasta enää irrota sinusta otettani, kannan sinut kotiin saakka.” Lasta alkaa itkettää. ”Isä, anteeksi, aika kului niin siivillä ja minä innostuin. En osannut enää kotiin. Ethän ole vihainen?” Isääkin alkaa itkettää ja hän vastaa: ”Jaakko, tiedäthän, että minä rakastan sinua. Mennään nyt kotiin, siellä on kaikki valmista ja pääset lepäämään. Nyt olet turvassa.”

Vaikka tämä oli ontuva vertaus, juuri tällä tavalla Jumala kantaa meitä kohti taivasta. Hän pyytää meitä luottamaan siihen, että Hän sekä osaa, tahtoo että jaksaa viedä meidät perille saakka. Matkan aikana on monta kivikkoa ja suota ja saatat monesti epäillä, mutta etkö silloin todellisuudessa epäile aina omia mahdollisuuksiasi tai vaikeita olosuhteita? Sinua ei ole kuitenkaan pyydetty luottamaan niihin, vaan ikiaikojen Jumalaan. Hän rakastaa sinua ja kantaa sinut kotiin saakka. Hän on sen luvannut ja jopa vannonut.

SAMSUNG CSC

Toivo, ankkuri ja armon valtaistuin

”Se toivo on elämämme ankkuri, luja ja varma. Se ulottuu väliverhon sisäpuolelle asti” (Hebr. 6:19).

Ihminen ilman toivoa menettää elämänilonsa. Toivo antaa syyn elää niinäkin hetkinä, jolloin elämä muutoin olisi liian raskasta. Toivo sanoo meille, että vaikka nyt on edessä mahdottomat haasteet, huomenna asiat voivat olla toisin.

Hebrealaiskirjeen mukaan toivo on kuin ankkuri. Ajattele laivaa kovissa myrskyissä. ilman ankkuria se lähtisi myrskyn vietäväksi ja tuhoutuisi. Ankkuri pitää laivan paikoillaan ja sen merkitys korostaa erityisesti pahana päivänä.

Kristillinen toivo on samanlainen. Se on sitä tärkeämpää, mitä vaikeammissa tilanteissa me olemme. Vaikka elämä myrskyäisi, ulkoa- tai sisältäpäin puhaltaisi rajut tuulet ja tuho näyttäisi väistämättömältä, toivon ankkuri pitää meidät pystyssä.

Kun laivan ankkuri on kiinni meren pohjassa tukevalla alustalla, kristityn toivon ankkuri kiinnittyy ”esiripun” sisäpuolelle. Esiripun sisäpuoli tarkoittaa Raamatun kuvaileman Jumalan temppelin kaikkeinpyhintä. Jumala asui siellä. Nyt tulen huikaisevimpaan ajatukseen: Raamatun mukaan tuolla kaikkeinpyhimmässä on meitä vastassa armon valtaistuin (Hebr. 4: 16). Armon valtaistuimella istuu ristiinnaulittu Kristus, Jumalan Poika.

Meidän toivomme kiinnittyy siis Jeesuksen Kristuksen armoon. Siihen armoon ja rakkauteen, jota Hän tuntee meitä kohtaan. Kun meidän elämämme joutuu myrskyyn ja pimeyteen, me saamme laittaa kaiken toivomme Jeesukseen samalla tavalla hätääntynyt lapsi laittaa toivonsa äitinsä huolenpitoon.

Armon valtaistuin on meille kaikille auki. Siis kaikille, myös sinulle. Huolimatta siitä millainen olet ja millaisten asioiden kanssa taistelet. Kristuksemme kutsuu meitä tulemaan luokseen juuri silloin, kun luonnostamme tahtoisimme häpeän tähden piiloutua. Hän tahtoo lahjoittaa meille armoaan ja laupeuttaan ja niitä tarvitsemme eniten ollessamme pahoja, huonona ja heikkoja. Hän lupaa antaa meille apunsa oikeaan aikaan. Eli silloin kun laivamme on jo uppoamassa eikä inhimillistä toivoa näy. Silloin Jeesuksemme tyynnyttää aallot niin kuin erään kerran epätoivoisten opetuslasten kanssa ja me saamme ihmetellä Hänen armonsa ja voimansa suuruutta!