Sinä olet Minun lampaani

Psalmi 23 Jeesuksen silmin.

Minä olen sinun Hyvä Paimenesi. Minä ravitsen sinut päivä kerrallaan ja sen vuoksi sinulta ei tule puuttumaan mitään, mitä todella tarvitset.

Minä tiedän harhailusi ja eksymisesi ja haen sinut takaisin vihreille niityille lepäämään. Siellä sinun on jälleen hyvä olla minun hoidettavanani. Minä lupaan myös tarjota sinulle myrskyjen uuvuttamalle tyynten vetten rauhaa. Saat juoda pelastukseni lähteestä janosi sammuksiin.

Minä virvoitan sielusi jakamalla sitä elämää, jota Minulla on ja jota sinä tarvitset. Voit olla varma, että johdatan sinua oman nimeni ja kunniani tähden oikeita ja vanhurskaita teitä pitkin.

Sinun ei tarvitse milloinkaan pelätä. Ei silloinkaan, kun käsi kädessäni kuljet läpi sallimiani särkymisen ja kuoleman kouluja; Minä olen aina kanssasi. Minun otteeni sinusta on riittävän vahva ja sauvallani suojaan sinua kaikilta vihollisiltasi.

On tuleva hetkiä, jolloin luulet vaikeuksien voittavan sinut. Tiedä, että juuri silloin Minä kykenen osoittamaan suunnattoman voimani keskellä sinun heikouttasi ja saat aterioida kanssani pyörremyrskyn ytimessä. Minä vuodatan sinuun Henkeäni ja sinä saat kokea myös ylitulvivaa iloa.

Elämäsi päivät tulevat olemaan moninaiset ja monet niistä haluaisit jättää kokematta. Mutta muista, että hellä rakkauteni ja järkkymätön armoni kannattelevat sinua kaikissa vaiheissasi. Saat olla aina kanssani, en koskaan jätä sinua. En koskaan.

Langennutta ei hylätä

”Jumalalle kelpaava uhri on särkynyt henki. Särkynyttä ja murtunutta sydäntä et sitä, Jumala, halveksi.” (Ps. 51:19)

Kuinka vaikeaa onkaan luottaa Jumalan armoon silloin, kun olemme epäonnistuneet ja langenneet pahasti. Silloin tunnemme hyvin helposti Jumalan tuomion niskassamme ja yritämme monin tavoin vältellä Häntä.

Kuningas Daavid oli langennut raskaasti Batseban kanssa ja hän yritti vielä peittää jälkiään murhauttamalla Batseban miehen, Urian. Daavid ei pystynyt tunnustamaan syntiään Jumalalle vaan eli vuoden ajan Häneltä piilossa. Vasta profeetta Naatanin väliintulo sai Daavidin murtumaan ja Hän avasi sydämensä ja syntinsä Jumalan eteen.

Daavid tunnusti syntinsä ja vetosi Jumalaan, että Hän puhdistaisi, uudistaisi ja vahvistaisi hänen elämäänsä. Hän ei edes yrittänyt luvata pystyvänsä itse parempaan elämään jatkossa, vaan vetosi Jumalan armoon ja apuun.

Lohduttavinta on Daavidin sanat siitä, että Jumalalle kelpaakin juuri särkynyt ihminen. Siis nyt hän ei kirjoittanut siitä särkymisestä, minkä aiheuttaa olosuhteet tai toisten väärä toiminta. Daavidin puhui omien syntien ja virheiden tähden särkymisestä.

Me monet ajattelemme, että kun kärsimme omien syntiemme tähden, olemme Jumalan avun ulkopuolella; olemmehan itse aiheuttaneet tilanteemme. Mutta Daavid tunsi Jumalan sydämen paremmin. Hän vakuutti itselleen ja meille muille, että Jumala on läsnä siellä, missä ihminen uskaltaa kohdata oman pahuutensa. Hänelle kelpaava uhri ei ole uudet lupaukset, ryhdistäytyminen, parempi elämä vaan syntiensä alle särkyneen avuton huuto Hänen puoleensa.

Omien syntien näkeminen ja niistä vastuun ottaminen saattaa särkeä sielun. Mutta juuri siellä Jumala on lähellä meitä. Hän ei hylkää eikä halveksi langenneita kristittyjä, vaan haluaa nostaa heidät ylös ja kannustaa jatkamaan matkaa. Hän samalla antaa meille instrumentin, jolla tavoitamme toiset epäonnistuneet ja piilossa olevat: meidän omista haavoistamme nousevan myötätunnon.

Mitä tehdä, kun takki on tyhjä?

”Jumalaa yksin minun sieluni hiljaisuudessa odottaa, häneltä tulee minulle apu.” (Ps. 62:2)

Tätä kysymystä olen itsekseni miettinyt, kun olen ollut toipumassa kuukausia kestäneestä hometalon remontista. Olo on ollut erittäin väsynyt. On ollut vaikeaa keskittyä mihinkään, Raamatun lukeminen on tuntunut liian raskaalta ja mieli on ollut liian uupunut rukoukseen.

Monet teistä tiedätte saman kokemuksen. Kun jotain tosi raskasta on kestänyt liian pitkään, psyyke väsyy ja tulee neuvoton olo. Uupuminen vaikuttaa myös jumalasuhteeseen, sillä juuri uupuneena ja masentuneenakin on vaikeaa uskoa Jumalan armoon ja uskollisuuteen. Takki tyhjänä ihminen kokee Jumalan etäiseksi ja välinpitämättömäksi. Ehkä väistämättäkin mieleen tulee kysymys: miten lähestyn Jumalaa, jotta Hän voisi auttaa minua?

Mitä siis voimme tehdä, kun takkimme on tyhjä? Toisaalta, inhimilliseltä kannalta, voimme tehdä paljonkin: hakea apua, tehdä voimaannuttavia asioita ja levätä. Mutta keskitän kysymykseni jumalasuhteeseemme; miten saamme apua Jumalalta silloin, kun itse emme jaksa mitään?

Uskon vastauksen olevan tyrmistyttävän yksinkertainen: Älä tee mitään. Ei mitään -tekeminen tarkoittaa sitä, etten yritä olla parempi, jaksavampi tai onnistuvampi suhteessa Jumalaan. Suostun siis olemaan juuri niin väsynyt, neuvoton ja toivoton kuin reaalisesti olen. Se tarkoittaa myös sitä, etten yritä tavoitella Jumalaa miellyttämällä Häntä tai tekemällä lupauksia paremmasta elämästä.

Kun siis oma takki on tyhjä, parasta on vain hiljaa odottaa Jumalaa. Odotamme Jumalaa, koska Hän ainoastaan voi tuoda apunsa tilanteeseemme ja nostaa meidät taas jaloillemme. Odotamme Häntä, koska ymmärrämme, että Hän tahtoo olla ainoa turvamme ja pelastajamme.

Jumalan odottaminen ei koskaan pääty huonosti. Voi olla, ettei tänään mikään rohkaise sinua jatkamaan jo pitkään kestänyttä odotustasi. Mutta luota Jumalaan silti. Hän näkee sinut tänään, rakastaa sinua ja odottaa väliintuloansa sinun parhaaksesi.

Sinä näet minun hätäni

”Kuule minua, riennä avukseni! Ole minulle kallio, jonka suojaan saan paeta, vuorilinna, johon minut pelastat.” (Ps. 31:3)

Psalmin 31 taustalla on tapahtumat, joista kerrotaan 1. Samuelin kirjan luvussa 23. Daavid on voideltu kuninkaaksi, mutta silti hän joutuu elämään pakolaisen elämää vuosikausia. Kun viholliskansa hyökkää Israeliin Keilan kaupungin kimppuun, Daavid miehineen lähtee rohkeasti pelastamaan heidät. Samassa hän kokee karmaisevan hylkäämisen, kun Keilan kaupungin asukkaat ovat valmiita luovuttamaan hänet Kuningas Saulille.

Keilasta Daavid pakenee autiomaan vuoristoon. Saulin joukot saartoivat hänet ja näytti siltä, että Daavidin elämä oli päättymässä. Ihmiset olivat pettäneet hänet kerta toisensa jälkeen, jäljelle jäi Jumala. Daavid huusikin kipunsa ja tilanteensa Jumalalle ja pyysi Häntä olemaan se suoja ja turva, jota Daavid tarvitsi.

Ihme pelasti Daavidin. Jumala tuli väliin viimeisellä hetkellä ja Saulin joukot joutuivat perääntymään.

Daavid tiesi, että Jumala näki hänen hätänsä. Hän ei voinut laittaa toivoaan ihmisiin tai olosuhteisiin, vaan ainoastaan elävään Jumalaan. Hän sanoi: ”Sinun käsiini minä uskon henkeni”. Tämä toivo ei ollut turha, vaan Daavid sai kokea Jumalan pelastavan hänet mahdottomista tilanteista kerta toisensa jälkeen.

Rohkaiskoon Daavidin esimerkki meitäkin luottamaan Jumalaan kaiken hätämme keskellä. Laitetaan Kristukseen toivomme silloinkin, kun mitään valoa ei ole näköpiirissä. Hänen luokseen saa juosta turvaan kuin kallion sisään silloin kun elämä ei tarjoa muuta turvaa. Hän suojelee, varjelee ja pelastaa.

Hengelliset erämaavuodet

”Hän pelastaa heidät kuoleman vaaroista ja auttaa nälkävuosien yli.” (Ps. 33:19)

Israelin kolmea kuuluisinta ja tärkeintä historian henkilöä ovat Aabraham, Mooses ja Daavid. Heidän kaikkien kolmen vaikutus sekä juutalaiseen kansaan että kristikuntaan on ollut valtaisa. On mielenkiintoista ja hätkähdyttävää, että näitä kolmea miestä yhdistää ainakin 2 asiaa: he olivat kaikki paimenia ja heidän kaikkien elämään kuului pitkiä aikoja erämaissa oleilua.

Kokeneet kristityt osaavat kertoa jotain kristityn elämään kuuluvista erämaavaiheista. Niillä tarkoitetaan sellaisia ajanjaksoja meidän elämässä, jolloin koemme Jumalan aikaisempaa etäisemmäksi. Saatamme kokea hengellisesti nääntyvämme emmekä jaksa rukoilla tai lukea Raamattua. Tai vaikka jaksaisimme, niistä ei tunnu olevan meille mitään hyötyä.

Ihminen yleensä hämmentyy joutuessaan kokemaan erämaa-aikoja. Tunteiden kadotessa ja pelkän tyhjyyden jäädessä tulee mieleen kysymys, onko Jumala hylännyt? Eikö Hän rakasta tai välitä?

Daavid kirjoittaa meille lohduksi, että Jumala on erämaissammekin mukana. Hän ei välttämättä nosta meitä niistä ulos niin kuin tahtoisimme vaan Hän kuljettaa meidät niiden läpi. Hän tarjoaa meille matkallamme yllättäviä levähdyspaikkoja ja taivaallista ruokaa, josta emme aikaisemmin tienneet.

Aabrahamia, Moosesta ja Daavidia yhdistää muuten myös kolmas asia. He kaikki saivat jo ennakkoon nähdä Jumalan suunnitelman maailmaan tulevasta Kristuksesta Jeesuksesta. Ehkä kipeissä erämaakausissa heitä valmistettiin suuren ilmoituksen ja kirkkauden vastaanottamiseen? Meillä on lupa uskoa samaa myös omalle kohdallemme.