Kategoria: * Tekstit

Syvemmän Elämän salaisuus

Published on by Jaakko Pirttiaho1 Comment

”Päivän koittaessa Jeesus lähti ulos ja meni yksinäiseen paikkaan” (Luuk. 4:42).

Nykyistä elämää voisi kuvata hyvin seuraavilla määreillä: kiire ja jatkuva liikkeellä olo. Meitä työnnetään koko ajan liikkeeseen, saavuttamaan enemmän, olemaan enemmän ja löytämään itsemme aina seuraavan vuoren laelta.

Olemme niin tottuneita siihen, ettemme edes huomaa sitä. Päinvastoin koemme itsemme sitä tärkeämmiksi, miten täynnä asioita meidän elämämme on. Olemme olemassa, kun kalenterimme on täynnä.

Samaan aikaan sielumme huutaa tasapainoa ja elämää, jota kiire ei meille tavoita. Sisäisen maailman varoittavista signaaleista huolimatta juoksemme kuin oravanpyörässä sinne saakka, kunnes törmäämme aikamme muotisairauteen: burnouttiin.

Kiireemme keskellä kyselemme Jumalan läsnäoloa elämäämme. Vauhdin pysähdyttyä Jumala vastaa: ”Olen aina ollut tässä, olet ollut liian kiireinen seurustellaksesi kanssani.”

Jotkut meistä joutuvat kokemaan äkkipysähdyksiä. Toisten vauhti hiljennetään asteittain. Paikoilleen pysähdyttäessä on ensin aina pelottavan hiljaista ja pimeää. Mutta siellä ei odota kuolettava rotko vaan armollinen ja yhteyttä tahtova Jumala.

Jeesus vetäytyi paljon yksinäisyyteen. Hän tahtoi elää Isänsä yhteydessä tiedostaen, että kiire tappaa jakamisen ja yhteyden.

Paavali opetti samasta asiasta varoittaen meitä mukautumaan vallitsevan ajanmenon mukaan (Room. 12:2). Kun tämä aika viettelee meitä jatkuvan kiireen ja saavuttamisen alttareille, Jumala vetää meitä hiljaisuuteen.

Burnout. Äkillinen sairaus. Kipeä tragedia. Niissä voi piillä syvemmän Elämän salaisuus.

Pyhitys tähtää toiseen ihmiseen

Published on by Jaakko Pirttiaho1 Comment

”Kantakaa toistenne kuormia, ja niin te täytätte Kristuksen lain.” Gal. 6:2

Ihminen on oman itsekeskeisyytensä vanki. Joko hän kokee omaa erinomaisuuttaan ja kaikissa kohtaamisissaan pyrkii omaan hyötyyn tai sitten hän jää kieriskelemään omaan surkeuteensa nähden vain itsensä. Joka tapauksessa ihmisen ensimmäinen ja monesti vain osittain tiedostettu kysymys on: mitä tämä tarkoittaa minulle? Mitä minä saan tästä?

Pyhitys ei ole oman itsekkyyden vahvistamista. Se ei ole sitä, että ihminen voi luetella mielessään, mitä pahaa hän ei ole tehnyt ja mitä hyvää hän on jakanut. Pyhitys ei tarkoita sitä, että ihminen voisi koskaan nousta toisen, heikomman ihmisen yläpuolelle.

Pyhitys on Kristuksen omaa elämää meissä. Kristus haluaa rakastavasti kohdata ja syleillä meitä niin, että me alkaisimme näkemään toisen ihmisen. Mutta jos me jäämme paikallemme odottamaan ihmeellisiä kokemuksia, kristikunta on aina opettanut toisin: mene kohtaamaan tarvitsevia, sieltä löydät Kristuksen.

Pyhityksen hedelmä on silmien avautuminen toiselle ihmiselle. Pyhittyvä ihminen ei silloin laske oman pyhityksen asteita, vaan hän alkaa nähdä niitä mahdottomia ja musertavia kuormia, mitä hänen lähellään olevat ihmiset kantavat päivästä toiseen. Kun hän alkaa nähdä niitä, hänestä tuntuu välttämättömältä myös auttaa.

Pyhityksen irvikuva on pöhöttynyt ja toisten yläpuolella omassa puhtaudessaan leijuva kristitty. Todellinen rakkaus saa sen sijaan meidät käärimään hihamme toisten puolesta.

Jos siis haluaisimme mitata pyhityksemme etenemistä, ei meidän tule kääntyä omiin tunteisiimme tai onnistumisiimme. Liioin ei tule tutkia omien sisäisten taistelujen mahdollista hillitsemistä. Enemmän tulisi nähdä toinen ihminen.

Luterilaisen perinteen mukaan pyhitys on synnin ja armon syvenevää kokemusta. Siinä on vinhasti totuutta. Oman syntisyyden tunnustaminen ja Vapahtajan rakkauden varassa eläminen synnyttää kykyä ja halua kohdata lähimmäinen. Ja juuri siinä onkin pyhityksen yksi suurimmista hedelmistä.

Ettei kukaan horjuisi

Published on by Jaakko PirttiahoLeave a comment

”…lähetimme Timoteuksen, veljemme ja Jumalan työtoverin Kristuksen evankeliumin palveluksessa, vahvistamaan teitä ja rohkaisemaan teitä uskossanne, ettei kukaan horjuisi näissä ahdistuksissa” (1. Tess. 3: 2,3).

Tessalonikan nuori, Paavalin perustama seurakunta oli joutunut juutalaisten toimesta vainon kohteeksi. Paavali huolehti seurakuntalaisten tilasta äidillisellä rakkaudella ja isällisellä vastuulla poissaollessaankin heidän luotaan.

Paavali tiesi, että kristityt tarvitsivat ahdinkossaan rohkaisua, lohdutusta ja vahvistamista. Siis raikasta ja lohduttavaa evankeliumin sanomaa.

Meillä on tänään erilaisessa kulttuurissa erilaiset ahdistukset. Mutta emme monetkaan taida päästä tessalonikalaisia helpommalla? Paavali totesikin, että ahdistuksiin meidät on pantu (3:3).

Ahdistuksissa Kiusaaja tulee lähellemme ja kuiskailee ikäviä valheitaan. Hän näyttää olosuhteitamme ja kysyy, että vieläkö todella uskomme Jumalan rakastavan meitä ja pitävän meistä huolta? Hän osoittaa syntejämme ja epäonnistumisiamme ja kyseenalaistaa Jumalan sitoutumisen meitä kohtaan. Kiusaaja haluaa varastaa meiltä armollisen Vapahtajan.

Miten kipeästi me tarvitsemmekaan ihmisiä, joilla on polttava huoli meidän jaksamisesta! Me tarvitsemme hengellisiä isejä ja äitejä, jotka rohkaisevat meitä, kun itse emme jaksaisi. Me tarvitsemme kuulla evankeliumin lupauksia, jottei uskomme luhistuisi.

Tarvitsemme yhteyttä, seurakuntaa. Yksinään olemme helppoja maalitauluja, mutta toisten kannattelemina selviämme pahimpien vaiheiden yli.

Tänään moni meistä horjuu ilman yhteyttä. Aina ei löydy seurakuntaa, johon uskaltaisi mennä. Saati hengellisiä ja rakkauden valtaamia ”vanhempia”.

Tessalonikaan Paavali lähetti Timoteuksen. Meidän aikana hän saattaisi lähettää meille tekstiviestin. Tai somen kautta rohkaisevan, Kristusta esiintuovan sanoman.

Särkyneiden sydänten vuosipäivä

Published on by Jaakko Pirttiaho1 Comment

”Hän on lähettänyt minut sitomaan särjettyjä sydämiä” (Jes. 61:1)

Sellaista päivää ei taida olla kalenterissamme? Tänään voisi olla ”Särkyneiden sydänten” -vuosipäivä. Tänään kristityt yhdessä voisivat keskittyä rukoilemaan kaikkien niiden puolesta, jotka kantavat särjettyjen sydänten pieniä palasia käsissään.

Taivas yhtyisi rukoukseemme. Jumala tuli ihmiseksi, jotta Hän saisi korjattua sen, minkä ei pitänyt koskaan särkyä. Sydämen piti olla eloisa ja voida hyvin Luojansa yhteydessä. Mutta kun ihmiskunta käänsi selkänsä Jumalalle ja ”sydämen käyttöohjeelle”, kuului kollektiivinen raksahdus.

Jumala tuli ihmiseksi, jotta särkyneet voisivat saada uuden toivon ja aloittaa alusta. Monet Hänen ensimmäiset seuraajansa olivat saaneet Taivaallista sydänelvytystä. He saivat todistaa Jeesuksen kyvyn korjata korvauskyvyttömiä sieluja.

Juuri tänään voisimme asettua ajatuksissamme ja rukouksissamme niiden tilalle, jotka kärsivät. Tänään voisimme ulottaa rukouksemme kaikille särkyneille, erittelemättä syitä ja seurauksia, etsimättä syyllisiä.

”Särkyneiden sydänten”- vuosipäivänä me kristityt voisimme antaa Kristuksen myötätunnon virrata lävitsemme. Hänen myötätuntonsa saattaisi saada huultemme lisäksi myös kätemme ja jalkamme liikkeelle.

Yhtenä päivänä vuodessa kovuuteemme voisi tulla pieni särö ja yrittäisimme asettua spitaalisten asemaan. Tuo yksi päivä voisi olla muuttamassa meitä niin, että pian jokainen päivä olisi varattu Kristuksen tahdolle korjata särjettyjä sydämiä.

.

Kristuksen tutkimaton rikkaus

Published on by Jaakko PirttiahoLeave a comment

”Minulle, kaikista pyhistä vähäisimmälle, on annettu tämä armo: julistaa pakanoille evankeliumia Kristuksen tutkimattomasta rikkaudesta” (Ef. 3:8).

Tämä aarrearkku on loputtoman syvä. Voit penkoa sen aarteita päivästä toiseen ja vielä vuosikymmentenkin kuluttua olet vasta pintakerroksissa.

Jotkut epäilevät koko aarteen olemassaoloa; heille se on kuin kulta-arkku sateenkaaren päässä. Toiset erehtyvät kuvittelemaan, että ensimmäiset jalokivet ovat koko arkun sisältö.

Paavali puhui Kristuksen tutkimattomasta rikkaudesta. Hän oli saanut maistella arkun aarteita ennennäkemättömallä tavalla ja silti Hän puhui joistain, mitä ei voisi loppuun saakka ymmärtää.

Raamattu kehottaa meitä jatkuvasti kasvamaan uskossamme. Kehotus tarkoittaa juuri Jeesuksen Kristuksen tuntemista. Mitä enemmän Häneen tutustuu, sitä suuremmaksi aarteeksi hän sielulle muodostuu.

Tämän Kristus-aarteen ympärillä on jatkuva ikävöimisen vyöhyke: he, jotka ovat Kristuksen lähellä, kokevat jatkuvaa Rakastetun ikävää. Tämä on juuri Hänen tutkimattomuuttaan – mitä enemmän omistat, sitä enemmän ymmärrät tarvitsevuutesi.

Levottomuus ja tyytymättömyys ovat monien Jumalan miesten ja naisten ponnahdusalusta päättymättömälle tutkimusmatkalleen. He ovat omistaneet elämänsä Jeesus-aarteen omistamiselle ja lopussa nostaneet hatun päästään puhtaasta kunnioituksesta.

Jatka rohkeasti matkaasi. Tässä ei ole vielä kaikki. Aseta tavoitteet saavuttamattomaan ja olet jo alussa perillä.