Herätys: kun Kristus tarjoillaan syntisille

”Seurakunnassa oli paljon sellaisia jotka eivät olleet puhdistautuneet. Koska he eivät olleet kelvollisia pyhittämään pääsiäislammasta Herralle, leeviläiset teurastivat sen heidän puolestaan” (2. Aik. 30: 17).

Kuningas Hiskian aikana Juudassa syntyi kansallinen herätys. Herran temppeli puhdistettiin ja Jumala otettiin jälleen vakavasti. Tärkeimpien uudistusten listalla oli unohdetun pääsiäisen palauttaminen juhlakalenteriin.

Kutsu viettämään pääsiäistä lähti koko Juudan kansalle ja samalla naapurivaltiolle Israelille. Se oli kutsu Herran yhteyteen; juhlimaan esikuvaa, jonka täyttymys avasi taivaan portit noin 700 vuotta Hiskian jälkeen.

Herra oli antanut tarkat ja yksityiskohtaiset ohjeet pääsiäisenvietosta. Hiskian aikaan kansan moraalinen tila oli laskenut kauaksi tarkoitetusta – juhlaan saapuvista moni ei ollut kelvollinen ottamaan siihen osaa. Näitä epäpuhtaita ei kuitenkaan käännytetty pois vaan armo laskeutui alas ihmisten reaalimaailman tasalle. Voisiko sanoa, että ne, jotka olivat sisäpuolella, tarjoilivat Kristusta niille, jotka olisivat jääneet muuten auttamatta ulkopuolelle?

Rinnastusta omaan aikaamme ei ole vaikeaa tehdä. Tänäänkin elämän monimuotoisuus ja sen tuomat haasteet vetävät meitä korkkiruuville monin tavoin. Monet ovat seurakuntien ulkopuolella, koska he eivät ole saaneet elämäänsä suoristettua vaadittuihin mittoihin. Jos sisällä olevat jäävät huutamaan ulkopuolella oleville moraalikoodistoja ja tyytyvät mittamaan heitä eettisin mittanauhoin, vain harva pääsee ottamaan osaa siihen aarteeseen, joka on tehty mittatilaustyönä monille. Etten sanoisi kaikille.

Hiskian aikana epäpuhtailla oli sydämen halu löytää kadonnut yhteys Jumalaan. He pyrkivät lähelle siitäkin huolimatta, ettei elämä ollut kunnossa. Heitä ei käännytetty pois ja sen seurauksena pienen joukon pääsiäinen vaihtui järisyttävään massatapahtumaan, jonka vaikutuksesta epäjumalanpalveluspaikat tuhottiin kotimatkalla.

Tähän loppuun dramaattinen päätös: Ihmiset ovat tänään seiniemme ulkopuolella odottamassa, että heille tarjoillaan Kristusta. Vainiot ovat valmiina. Onko porteillamme sisään- vai ulosheittäjiä?

Miksei Jumala anna pelkkiä hyviä päiviä?

”Kun Ussiasta oli tullut mahtava, hänen sydämensä ylpistyi, niin että hän toimi kelvottomasti” (2. Aik. 26: 16).

Kerran Jumala rakastaa meitä ja Hän on kaikkivaltias, miksi elämässämme ei ole vain hyviä päiviä, onnea, täyteyttä ja menestystä?

Vastaus löytyy useista Raamatun ihmisten kertomuksista. Kuningas Ussia on yksi esimerkki. Hän eli Jumalan yhteydessä sinne saakka, kunnes saavutti valtavan menestyksen – silloin hän lankesi rumasti.

Sama surullinen kertomus nähdään kuningas Salomon elämässä. Ajattele: hän kirjoitti kolme kirjaa Raamattuun, sai viisautta enemmän kuin kukaan toinen, saavutti huikean menestyksen ja onnen ja mikä oli kaiken lopputulos? Salomo lankesi pois Jumalan yhteydestä.

Apostoli Paavali sai puolestaan niin lennokkaita hengellisiä näkyjä ja elämyksiä, että hän olisi pullistunut kuin vesi-ilmapallo puutarhaletkun päässä, ellei Jumala olisi pitänyt häntä kurssissa. Paavali joutui hyväksymään arkeensa niin kipeitä asioita, että niitä kuvasi sanat ”Saatanan enkeli rusikoi minua päivästä päivään.”

Näyttää siltä, ettei langennut ihmisluonto voi kestää pelkkää paistetta. Tai kestää kyllä muttei Jumalan yhteydessä. Jumalalla on aarteita annettava ja parhaimmat niistä taidetaan antaa pimeyden kätköistä?

On aika etsiä Jumalaa

”Sydämeni vetoaa sinun sanaasi: `Etsikää minun kasvojani. ´Herra, minä etsin sinun kasvojasi” (Ps. 27:8)

Olemmeko me kesyttäneet Jumalan? Olemmeko oppeinemme ja kirjoinemme selittäneet Hänet niin puhki, ettei Hän ole meille enää muuta kuin kaunis laulu 70-luvulta?

Jumalan tunteneet ihmiset ovat aina kokeneet, etteivät ole perillä. He ovat löytäneet Jumalan ja silti heidän sisällään on ollut polttavan tulen kaltainen tunne siitä, että he ovat olleet vasta täyttymyksen ensimmäisellä portaalla.

Halu etsiä Jumalaa tulee siitä merkillisestä ja sielun jäytävästä aavistuksesta, että Jumalalla on enemmän annettavaa, kuin missä me nyt olemme. Hänellä on enemmän hyviä lahjoja ja ennenkaikkea: Hän itse on etsimisen arvoinen.

Kun jano sammuu, emme suinkaan ole ryystäneet Jumalaa tyhjäksi vaan olemme eksyneet väärän lähteen luokse. Väärä juoma antaa hetken humauksen mutta jättää loppumauksi tyhjyyden, pelon ja levottomuuden.

On aika etsiä Jumalaa. Maailma järkkyy, elämä järkkyy ja sydän vapisee – juuri silloin on aika lähteä löytöretkelle. Kartta on kirjahyllyissämme ja opas sisällämme kuiskaa: ”Eikö jo mentäisi?”

Elämää lahjoittavat sanat

”Astuessaan maihin Jeesus näki paljon kansaa. Hänen tuli ihmisiä sääli, sillä he olivat kuin lampaat ilman paimenta, ja hän rupesi opettamaan heille monia asioita” (Mark. 6: 34).

Kuinka Jumala kohtaa meitä? Kuinka Hän jakaa elämää keskelle yksinäisyyttämme, ongelmiamme ja nääntymystämme?

Evankeliumit antavat meille tähän kysymykseen vastauksen. Ihmiset juoksivat ympäri Gennesaret -järveä ollakseen Jeesuksen lähellä. Ja kun he tapasivat Hänet, Hän alkoi puhua.

Jeesuksen sanoilla oli ihmeellinen voima. Sanojen voimasta yksinhuoltajaäiti sai itkeä lohdutusta. Samoista sanoista synnin pilaamat elämäkerrat kokivat anteeksiannon mullistuksen.

Jeesus ei laittanut ihmisiä jonoon eteensä ja luvannut kohdata jokaisen erikseen ja käsitellä heidän ongelmansa. Ei, Hän kohtasi heitteillä ja hukassa olevia ihmisiä sanoilla, jotka Henki muunsi täsmälääkkeeksi jokaiselle kuulijalle.

Sanojen voima on valtava. Varsinkin kun sanojana on taho, joka huultensa henkäyksellä loi ihmisen ja maailman hänen ympärilleen.

Me tarvitsemme tänään jumalallisia sanoja. Teologiset oppilauselmat, saarnat, raamattutunnit eivät riitä, jos niistä puuttuu se, mikä Jeesuksen sanoissa oli: Jumalan voima.

Me tarvitsemme sanoja, jotka ovat tulessa koeteltu. Tarvitsemme sanoja, jotka ovat saatu neuvonpidossa Jumalan kanssa. Sellaiset sanat vetivät aikanaan ihmiset Paimenen luokse, sellaiset sanat vetäisivät tänään kirkot täyteen.

Kun Jumalan ”Ei” antaa enemmän

Muutamaan otteeseen olen kirjoittanut, että olen kärsinyt tämän kesän ja syksyn ajan uupumuksesta ja masennuksesta. Huomaan, että asian mainitseminen tuottaa aina häpeää. Eikö minun olisi pitänyt osata elää niin, että olisin hyvinvoiva ja elämäni päällä?

Kokemaani masennusta voisi parhaiten kuvata rikkinäisellä ilmapallolla – vaikka siihen puhaltaisi kuinka, ilmapallo olisi aina tyhjä. 

Voi, miten olen itkenyt Jumalaa antamaan elämäniloa. Joka päivä pyydän, että Hän ottaisi harmaan sumun pois ja antaisi aurinkonsa paistaa. Mutta Hän on hiljaa. Ja antaa aina uuden aamun alkaa sietämättömällä lamaannuksella.

———-

Joku kysyy aina aika ajoin, mistä saan toivontäyteiset kirjoitukseni. Vastaus liittyy juuri kammottavaan tilaani. Toivottomuuteni pakottaa minut Raamatun äärelle joka päivä. Jos voisin yhtään paremmin, aloittaisin päivän markkinoinnilla, soitoilla ystävilleni, raamattutuntien valmisteluilla, urheilulla ja monilla muille minulle tärkeillä asioilla. Mutta nyt kun saan hinattua itseni sängystä ylös, avaan Raamatun sillä pienellä toivon liekillä, että se antaisi minulle pienen säteen aina yhteen päivään.

Masennukseni ja lamaannukseni ovat tehneet minut Jumalasta riippuvaiseksi. Tuntuu tyhmältä sanoa, etten osaa enää elää elämääni ilman Jeesusta. Huokailen Hänen puoleen Raamattu sylissä ja sen jälkeen. Pitkin päivää pyydän Häntä näkemään tilanteeni ja puuttumaan siihen. Joinakin päivinä itku muuttuu kiitokseksi, ilman että mikään olisi käytännössä muuttunut. 

Niin, olen miettinyt, että Jumala on tahtonut vastata ”Ei”, koska Hän on halunnut antaa enemmän kuin onnellisen elämän. Hän on halunnut antaa Kristustäyteisen elämän. Ja eikö Raamattu todistakin: Ihmisen onni on elää lähellä Jumalaa?

Voisiko siis olla niin, että meidän elämämme kipeimmät asiat ovatkin samalla suurimpia siunauksia? En saa muotoiltua tätä kauniiseen teologiseen pakkaukseen mutta tiedän, että ilman tätä tuskaista syksyä, ilman kipeää kulunutta kesää minun ja Jeesuksen suhde olisi paljon vieraampi.

Ehkä siis sen sijaan, että pelkäisin huomisen aamun vääjäämätöntä ahdistusta, voisin ottaa sen kiitoksella vastaan? Ehkä voisin kiittää Jumalaa näistä kamalista viikoista, tietäen, että toisenkinlaisia aikoja taas tulee. Mutta ehkä juuri näinä viikkoina ja kuukausina Jeesus on murtautunut elämääni entistä pysyvämmin? Ehkä myös sinun?

Jos Jumala kykenee kääntämään pahimmatkin elämämme asiat rikkaudeksemme, emmekö uskaltaisi pitää Häntä luottavaisesti kädestä ja toivottaa huominen tervetulleeksi toivon silmälasein?