”Veljet, jos joku tavataan tekemästä väärin, on teidän, joita Henki ohjaa, lempeästi ojennettava häntä. Olkaa kuitenkin varuillenne, ettette itse joudu kiusaukseen” (Gal. 6: 1).
Minä tiedän, miltä tuntuu elää Jumalan selviä sanoja vastaan. Tiedän, miltä tuntuu pelätä, että julkisivu romahtaa ja ruma totuus paljastuu. Tiedän, mitä on kantaa niin suurta häpeää, että vapisee jokaisen katseen alla, niidenkin, jotka katsovat lempeästi.
Kun Paavali ohjaa kristittyjä puuttumaan toisten synteihin, on ohje hoitava ja kipeät tunteet huomioonottava. Jumalan pyhyyttä ei tule alentaa, synnistä ei tule vaieta, mutta toisten elämään puuttumisen tulee tapahtua silkkihansikkain.
On niin paljon helpompaa keskittyä antamaan ohjeita etäältä. On helppoa huudella kaukaa, osoittaa sormella ja somettaa, mitä ihmisten pitäisi tehdä. Paljon haastavampaa on olla lähellä. Vaikuttaa rakkauden kautta.
Raamattu ohjaa meitä astumaan alas toistemme tasolle. Vain aidolla kohtaamisella voimme tehdä oikeat diagnoosit.
Jos Jumala siis kehottaa sinua avaamaan toisen märkivän haavan, Hän varustaa sinut myötätunnolla, joka saa sinut kokemaan kipua toisen tilanteesta. Laupeus on se instrumentti, jolla kipeät leikkaukset voidaan suorittaa. Jos se puuttuu, silloin kannattaa olla hiljaa.
Jos härkimme toisiamme yläpuolelta, Paavali varoittaa: te saatatte joutua itse ongelmiin. Me ihmiset olemme samaa ainesta ja olemme samalla tavalla alttiita kaikille maailman kiusauksille; ymmärrys omasta syntisyydestä luo sitä kohtaamisen taitoa, jota tarvitaan kipeissä keskusteluissa.
Rakkautta vai kovia sanoja? Molemmilla on paikkansa. On suurta viisautta osata käyttää niitä oikein ja oikealla äänensävyllä.
Palaan vielä alkuun: minut voitti Rakkaus.
