Kategoria: * Tekstit

Paljonko on uskomattoman pieni usko?

Published on by Jaakko Pirttiaho1 Comment

”Silloin pojan isä heti huusi: `Minä uskon! Auta minua epäuskossani!´” (Mark. 9: 24).

Jeesus oli juuri palannut taivaallisesta kokemuksestaan, joka vahvisti, ei vain opetuslapsia, vaan samalla Häntä itseään tulevaan kärsimykseen. Keskustelu taivaallisessa ruumiissa yhdessä Mooseksen ja Elian kanssa vaihtui pian maan tasolla koettavaan epäuskoon ja -toivoon.

Eräs isä oli tuonut sairaan poikansa vuoren alla odottavan opetuslapsijoukon luokse. Lopputulos oli sama, mihin isä oli vuosien kuluessa tottunut: apua ei tullut. Ilmeisesti kuulopuheet Jeesuksen joukkueen kyvyistä olivat vain liioiteltuja huhuja.

Kun Jeesus siis palasi vuorelta, häntä odotti surullinen isä, lannistuneet opetuslapset ja vahingoniloinen oppositio. Ei ihme, että Hän kirkastusvuorikokemuksensa jälkeen huudahti: ”Voi tätä epäuskoista sukupolvea!” Mutta onneksi Hän jatkoi: ”Tuokaa poika minun luokseni.”

Voin mielessäni nähdä isän ottavan askeleita Jeesusta kohti ja pienen toivon liekin väreilevän tummissa epäuskon aalloissa. Mikä nyt olisi toisin?

Isä antoi Jeesukselle pikaraportin ongelmasta ja lisäsi: ”Sääli meitä ja auta, jos sinä jotakin voit!” Taivas ja maa kohtasivat miehen sanoissa ja Jeesuksen vastauksessa: ”Jos voit? Kaikki on mahdollista, sille joka uskoo.”

Siinä olisi apu niin lähellä mutta kuitenkin raastavan kaukana. Jeesus suostuisi parantamaan, jos isältä löytyisi uskoa. Mutta mistä tarvittavan uskon saisi? Miten isä nyt kykenisi uskomaan toisenlaiseen lopputulokseen, kun hän oli saanut pettyä erilaisiin lääkäreihin ja puoskareihin kymmeniä kertoja? Niin, ja olivatpa Jeesuksen omat opetuslapsetkin olleet voimattomia.

Isä huusi sydämensä tuskasta ”Minä uskon”. Mutta hän tiesi samalla, ettei uskonut. Hänellä ei ollut edes sinapinsiemenen verran vaadittua ominaisuutta. Mutta hänen edessään oli Jeesus. Se riitti.

”Auta minua epäuskossani!” on paras mahdollinen pyyntö. Silloin kaikki jää Jeesuksen varaan. Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo, mutta usko on mahdollista vain, jos se annetaan lahjana ylhäältä. Sitä uskoa me saamme pyytää jokaiseen aamuun, jokaiseen haasteeseen ja keskelle omaa mahdotonta epäuskoamme.

Ristin paino ja keveys

Published on by Jaakko Pirttiaho2 Comments

”Silloin Jeesus sanoi opetuslapsillensa: `Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua´” (Matt. 16:24).

Jeesus ei ollut siloteltu matkasaarnaaja, joka valitsi aiheensa sen mukaan, mitä ihmiset tahtoivat kuulla. Hän yhtä aikaa aiheutti paheksuntaa armolla, jolla ei ollut rajoja kuin vaatimuksilla, jotka ylittivät seuraajiensa kapasiteetin.

Vai mitä mieltä olet Jeesuksen sanoista, jotka lainasin tekstini alussa? Opetuslapset ottivat taatusti askeleen taaksepäin miettien mielikuvaa ristiä kantavasta kuolemaantuomitusta. Oliko se todella heidänkin tiensä? Haluaisivatko he seurata miestä, joka vaati sellaista?

Jeesuksen sanat ulottuvat myös meille. Hän ei koskaan pakota vaan kysyy, tahdommeko alistua Hänen kutsuunsa ja tahtoonsa.

En enää usko, että ihmisessä itsessään olisi voimaa kieltää itsensä ja luovuttaa asioita, jotka ovat hänen koko elämänsä perusharkkoina. Jeesus kutsui elämään, joka oli ihmisille mahdotonta ja siinä oli Hänen sanomansa paradoksaalisuus.

Tahdotko elää lähellä Jeesusta? Anna Hänen karkeiden vaatimusten läpäistä suojakuoresi ja uskalla jäädä alastomana Hänen silmiensä eteen. Älä kiirehdi torjumaan sanoja, joita et saa siististi samaan pakettiin Hänen muiden sanojen kanssa.

Jeesuksen seuraaminen on usein kävelyä yhä kapenevalla tiellä, tiellä, jolla emme tahtoisi olla. Mutta. Ensimmäiset opetuslapset valitsivat tuon tien. Miksi? Koska he näkivät Mestarinsa sädehtivät silmät ja kuulivat äänenpainon, joka oli täynnä iloa ja kutsuvaa rakkautta.

Jeesuksen oma ristin tie oli matka kuolemaan ja sen jälkeiseen kunniaan. Se on myös meidänkin tiemme. Jos tahdomme: kuolemaa on kyllä luvassa, mutta myös elämää, josta saatoimme ennen vain haaveilla.

Anna Herra ilon vuodet

Published on by Jaakko PirttiahoLeave a comment

”Niin kuin annoit murheen, anna meille ilo yhtä monena vuotena kuin vaivamme kesti” (Ps. 90: 15).

Palaan tähän Mooseksen rohkeaan rukoukseen aika ajoin. Mooses uskalsi nimittää Jumalaa vaikeuksien antajaksi tai sallijaksi ja rohkeni pyytää ilon aikoja.

Ehkä Mooses koki, että vaivan vuodet olivat ajaneet hänet niin ahtaalle, että vain Jumala voisi palauttaa luottamuksen elämän hyviä asioita kohtaan? Rukouksessa huokuu epätoivo ja toivo vierekkäin – epätoivo omasta tilanteesta mutta usko Jumalan mahdollisuuksiin kääntää elämän kulku johonkin, minne kokemusmaailma ei enää jaksaisi yltää.

Oletko sinäkin kadottanut ilon? Saat yhtyä Mooseksen rukoukseen ja pyytää ilon vuosia. Voit sanoa, että kohdallasi se on mahdotonta, että olet ollut syöksykierteessä jo liian pitkään ja sinne missä sinä nyt olet, sinne ei aurinko enää voi paistaa? Onneksi rukouksemme ei kohdistu itseemme vaan Jumalaan, joka luo elämää tyhjästä.

Anna siis Herra ilon aikoja! Jos vastusten täytyy säilyä, jos rotkojen pitää uhmata pientä toivon liekkiämme, anna sitä iloa, joka herättää sisimpämme uuteen elämänhaluun pimeän keskelläkin. Yllätä meidät!

Jaksa uskoa Jumalan mahdottomuuksiin

Published on by Jaakko Pirttiaho3 Comments

”Jeesus sanoi heille: Uskokaa Jumalaan” (Mark. 11: 22).

Nälkäinen Jeesus oli langettanut ankaran kirouksen syyttömälle viikunapuulle siitä, ettei tämä ollut tuottanut hedelmää aikana, jolloin niitä ei pitänytkään olla.

Pietari varmaan ihmetteli Jeesuksen poikkeamaa matkareitistä etsimään viikunoita, koska seuraavana päivänä hän heidän kävellessä samaa reittiä katsoi kyseistä puuta: Jeesus, katso! Tuo eilen rehevä puu on nyt aivan kuivuttunut!” Mistä oli kyse?

Viikunapuun kiroaminen oli symbolinen enne siitä, mitä tulisi käymään Israelin kansan jumalanpalvelukselle. Vanha liitto oli päättymässä ja Israelin yksinomistus Jumalaan tien päässä.

Jeesus sai kuivuneesta puusta myös hyvän aiheen opettaa rukouksen voimasta. Hän kehotti jokaista seuraajaansa pitämään uskon Jumalaan. Jokainen rukous kuultaisiin ja niihin myös vastattaisiin – jos uskoa olisi riittävästi.

Luin eilen Jeesuksen sanat laittaessani lapsia nukkumaan ja samalla pidätellessäni kyyneleitä selän tuomasta kivusta. Ja ei vain siitä vaan samalla kaikista niistä haasteista, jotka alkavat tuntua iltayön hiljaisina tunteina kuin pahoilta painajaisunilta, joita ei pääse karkuun.

Uskoni ei riittänyt pyytämään selän parantumista. En uskaltanut myöskään pyytää masentunutta mieltäni nousemaan. En uskonut iloon. Mutta laitoin toisen käteni pahemmin vaurioituneen polveni päälle ja katsoin Jeesuksen sanoja yhä uudestaan. Ihanko oikeasti Jeesus? Voisiko tähän polveen kasvaa uutta rustoa?

Heräsin aamulla samaan polvikipuun. Mutta luin jälleen Jeesuksen sanat. Jomman kumman todellisuuden täytyi olla enemmän totta, kuilu molempien yhdistämiselle on liian suuri. Joko minun pitää alistua mutisematta kaikkeen pienen Jumalan kanssa tai sitten Jeesus todella tarkoitti sanojaan.

Vaikka polvi ei eilen parantunut, jotain tapahtui. Jeesuksen sanat aiheuttivat sisälläni pikkuruisen vallankumouksen. Raamatun sanojen välityksellä sain kurkistaa hetkeksi Jumalan maailmaan. Siellä on kaikki niin selkeää. Sain toivon. Se tuntui jopa enemmältä kuin jäsenten korjaantuminen.

Usko ei synny tsemppaamalla tai taianomaisilla riiteillä. Sen luo Jumalan sana kuulemisen kautta (Room. 10). Siis matka ihmeeseen kulkee Jumalan omien sanojen kautta. Hän lupaa, Hän vaikuttaa ja lopulta Hän myös tekee.

Siis jaksetaan vaikeuksienkin keskellä uskoa Jumalaan. Ja uskalletaan olla siinä kyydissä, jossa kuskina on Jumala itse.

Iloitse, köyhä!

Published on by Jaakko Pirttiaho1 Comment

Eikö ole aika monia ajatuksia herättävä otsikko? Ällistyttävä oli myös erään kaikin puolin elämältä hyvää saaneen nuoren miehen ja Jeesuksen kohtaaminen lähellä olleiden opetuslasten silmin katsottuna.

Nuori mies tuli toiveikkain mielin kysymään Jeesukselta pelastuksen ABC-käyttöohjekirjaa ja sai vastauksen, joka edelleen lyö meitä lukijoita päähän kuin puinen kaulin. Ja kunpa Jeesuksen vastaus olisikin ollut vain skryptisen vaikeaselkoinen, mutta Hän meni vielä lisäämään: ”Miten vaikeaa onkaan paljon omistavan päästä Jumalan valtakuntaan” (Mark. 10: 23). Ei ihme, että opetuslapset viittoilivat jatkokurssin tarvetta.

Olen lukenut aikamoisen pinon selityksiä tapauksen tekemiseksi järkeväksi. Mutta en silti voi välttyä ajatukselta, että Jeesuksen sanat nasahtavat kohdalleen juuri meille, länsimaiseen hyvinvointiin tottuneille aivan sellaisina kuin ne sanottiin. Rikkaiden on vaikea päästä Jumalan valtakuntaan.

Mutta ei asia toki ole niin yksinkertainen. Tiedämmehän vaikka Daavidin maallisen rikkauden ja sen, kuinka syvä rakkaussuhde hänellä oli Jumalan kanssa. Mitä Jeesus siis tarkoitat?

Omistaa voi monella tavalla. Raha on omistamisen yksi, ehkä näkyvin muoto. Jos elämä on pelkkää iloa ja täyteyttä, Jumala tahtoo jäädä hyvien aikomustenkin jälkeen kulissiksi ja ”Vapaudut vankilasta” -kortiksi?

Jeesus mullisti opetuksellaan käsitykset autuaista ihmisistä. Hän todella julisti onnellisiksi sekä rahallisesti (Luuk), että hengellisesti (Matt) köyhät.

Köyhän onni on seurausta suhteesta Jumalaan – juuri köyhyys pakottaa ihmisiä hakeutumaan suojaan, jota rikkaiden ei tarvitse koskaan etsiä. Juuri köyhät saavat lohdutusta, josta eivät voisi omata mitään kokemusta, elleivät olisi niin puutteellisia.

Tarvitseeko meidän siis etsiä köyhyyttä? Ei. Mutta ehkä Jeesus sanoisi meille tähän päätteeksi jotain seuraavaa: ”Älä anna kenenkään sanoa sinulle olevasi huono-osainen. Sinulla on vähemmän jotain, mistä iloita, jotta saisit enemmän jotain, mikä toisilta puuttuu. Puutteesi on suurin rikkautesi.”

Köyhyyttä ei siis tarvitse etsiä. Mutta kun sinua riisutaan omistamisesta, sellaisesta, joka on ehkä lähi-ihmisillesi itsestäänselvää, älä pelkää olevasi Jumalan käden ulottumattomissa. Saatat olla lähempänä kuin uskotkaan.