Usko vastaan olosuhteet

”Abram uskoi Herran lupaukseen, ja Herra katsoi hänet vanhurskaaksi.” (1. Moos. 15:6)

Inhimillisesti ajatellen mikään ei tukenut Aabrahamia uskomaan Jumalan lupausta oman lapsen saamisesta. He olivat olleet vaimonsa Saaran kanssa kykenemättömiä saamaan lapsia jo ennen muuttoaan Kanaanin maahan ja nyt siellä asuessaankin vuodet olivat vierineet. Jumalan lupaukset tuntuivat etäisiltä ja tyhjänpäiväisiltä. Arki iski samaan aikaan vasten kasvoja. Aabraham totesikin Jumalalle suoraan, että Hän ei ollut ollut lupaustensa veroinen.

Usko Jumalan lupauksiin on tietyssä mielessä aina sokeaa uskoa. Se kiinnittyy siihen, mitä Jumala on sanonut ja luvannut ja jättää ottamatta huomioon olosuhteet. Monesti meidän elämä ja Jumalan lupaukset ovat kuin ristiriidassa keskenään ja meidän on valittava kumman todellisuuden annamme määritellä itseämme sekä elämäämme. Jos katsomme olosuhteitamme, saatamme masentua ja luopua toivosta. Jos sen sijaan luotamme Jumalan Sanaan, Raamattuun, se herättää meissä toivoa ja iloa.

Aabraham näki omat olosuhteensa mahdottomina. Samoin saattaa kokea se, joka taistelee lääkeriippuvuutensa kanssa tai jonka ihmissuhteet ovat särkyneet. Miten he voisivat uskoa armolliseen Jumalaan, kun elämä ei myotätodista mitenkään huolenpidosta ja välittämisestä? Tai miten masentunut ihminen pystyisi uskomaan Toivon Jumalaan?

Tärkeimpänä kysymyksenä kaikista: miten syntinen ihminen voisi uskoa anteeksiantoon? Kun hän katsoo itseään, hän näkee mahdottomuutta ja epätoivoa. Jumala tuntuu kokemuksissa ja tunteissa etäiseltä ja tuomitsevalta. Jumalan lupaus toisaalta vakuuttaa, että jokainen Jeesukseen Kristukseen syntiensä sovittajana saa kaikki syntinsä anteeksi.

Kristitty saa jäädä Jumalan lupausten varaan. Oikeastaan muuta Jumala ei odotakaan. Eikä muuta tietä ole. Aabraham suostui uskomaan enemmän Jumalan lupausta kuin olosuhteitaan. Aabraham piti Jumalaa luotettavana ja sen johdosta Jumala hyväksyi hänet yhteyteensä. Myös hylätty, syyllisyyden alle jäänyt, syntien kanssa taisteleva sekä riippuvuuksista kärsivä kristitty saa uskoa Jumalan lupauksiin. Ne riittävät ihan jokaiselle.

uskovastaanolosuhteet_lemmikki

Riippuvaisuuten Jumalasta

”Odota yksin Jumalaa hiljaisuudessa minun sieluni, sillä hänessä on minun toivoni. Hän yksin on minun kallioni ja pelastukseni. Hän on turvani, minä en horju.” (Ps 62:6-7 Raamattu Kansalle)

Andrew Murray kirjoittaa kirjassaan Waiting on God (v. 1896, suom. Odota Jumalaa), että ihminen on luotu täydelliseen riippuvaisuuteen Jumalasta, jatkuvasti odottamaan ja vastaanottamaan sitä mitä Jumala haluaa hänelle kullakin hetkellä antaa. 

”Kun uskova alkaa nähdä, että hänen kuuluu joka hetki ottaa Pyhän Hengen kautta vastaan mitä Jumala kulloinkin tekee, Jumalan odottamisesta tulee hänen kirkkain toivonsa ja ilonsa. Jumala, äärettömänä Rakkautena, iloitsee saadessaan jakaa omaa luontoaan lapselleen niin täydellisesti kuin voi, eikä väsy ylläpitämään lapsensa elämää joka hetki. Kun uskova ymmärtää tämän, hän ihmettelee että ylipäätään on joskus voinut ajatella Jumalasta jollain muulla tavalla kuin Jumalana, jota tulee odottaa kaiken päivää. Jumala, joka antaa ja työskentelee taukoamatta, ja hänen lapsensa, joka odottaa ja vastaanottaa lakkaamatta: tätä on siunattu elämä.” 

Lukiessani tuota vanhaa Murrayn kirjaa minun sydämessäni resonoi. Murray piirtää kirjassaan hyvin samankaltaisen kuvan Jumalan huolenpidosta kuin mistä minä ja mieheni koimme Jumalan puhuvan meille muutama vuosi sitten. Hän näytti meille jotain siitä, millaiseen läheiseen suhteeseen kanssaan hän on jokaisen luomansa ihmisen tarkoittanut.    

Jumala kasvattaa meitä lapsiaan aivan eri tavalla kuin meillä ihmisillä on tapana. Mehän yritämme kasvattaa lapsiamme niin että heistä tulisi vähitellen yhä itsenäisempiä, ja lopulta he olisivat valmiita muuttamaan kokonaan pois kotoa. Ehkä perustaisivat oman perheensä tai eläisivät muutoin itsenäisinä aikuisina. Ja kun meidän aikamme sitten koittaisi tästä ajasta lähteä, voisimme luottavaisin mielin jättää heidät tänne ilman meitä. 

Näinhän sen pitääkin mennä, koska me emme elä täällä ikuisesti. Mutta Jumalan kasvatusmalli on täysin päinvastainen. Siinä missä me kasvatamme lapsemme pois kotoa, Jumalan tarkoitus on kasvattaa lapsiaan kotiin päin. Hän haluaa, että hänen lapsensa oppivat turvautumaan häneen – ja ainoastaan häneen. Taivaallisen Isän toive on, että hänen lapsensa eivät koskaan lähtisi pois hänen luotaan, vaan tarttuisivat yhä tiukemmin häneen, pyytäisivät apua häneltä ja odottaisivat häntä.  

Jos sinä olet hallitsemattomassa elämäntilanteessa ja vaikeuksien keskellä, kiitä Jumalaa siitä että hän on vierelläsi juuri nyt eikä mikään asia ole hänelle liian vaikea. Ehkäpä hän on kutsumassa sinua suurempaan riippuvaisuuteen hänestä. Hän on Isäsi, hän haluaa tarttua käteesi ja auttaa sinua. 

Kirjoittaja: Johanna Sarento

Johanna ja Markku Sarento ovat kirjoittaneet kirjan Isän lapset, jossa he kertovat oman mielenkiintoisen tarinansa kautta Jumalan huolenpidosta inhimillisesti mahdottomissa tilanteissa.

Voit tutustua kirjaan ja tilata sen tämän linkin kautta:

https://www.markku-johanna.com/isan-lapset/

riippuvaisuutenjumalasta_IMG_4134

”Tule ja seuraa minua!”

”Tule, seuraa minua”, Hän sanoo minulle. ”Minne, Herra”, kysyn. ”Tule jakamaan kärsimykseni. Tule ja seuraa minua ahdistuksiin ja sielua miekan tavoin viiltäviin kokemuksiin.” Minä seuraan, kun Hän puhuu minulle niin hellästi.

”Tule ja seuraa Minua”, Hän jatkaa. ”Minne, Herra”, kysyn jälleen. ”Tule kohtaamaan niitä ihmisiä, joita olet satuttanut. Tule katsomaan, mitä kovat sanasi ja itsekäs tahtosi on saanut aikaan. Tule myös antamaan anteeksi niille, jotka ovat satuttaneet sinua.” Pelottaa. Vastaan: ”En tahtoisi, en minä pysty.” Hän katsoo lempeästi, ottaa kädestä tiukemmin kiinni ja tiedän, minne olemme menossa.

”Tule ja seuraa Minua”. Seuraan ja yhtä-äkkiä säikähdän: Hän ei olekaan lähellä. ”Herra, miksi jätät minut, kun olen eksyksissä ja nääntynyt?” Huudan ja hapuilen. Pelkään olla pimeässä. Kukaan ei tule auttamaan. Sitten Hän tulee, kävelee myrskyn päällä. ”Minä olen aina kanssasi. Usko rakkauteeni. En koskaan jätä sinua”

”Tule ja seuraa Minua”. Pelkään jo valmiiksi. ”Herra, olet vienyt minua yhä uudestaan särkymään ja kuolemaan. En uskaltaisi.” Miten Hän voikin katsoa minua niin rakastavasti? Kuin olisin Hänen aarteensa. ”Tule kokemaan yhteyttä ja iloa Kanssani. Tule ja uskalla nauttia elämästä, hyvistä lahjoistani!” En ymmärrä Häntä lainkaan. ”Herra, en enää uskalla, en luota Sinuun.” Omat sanani jäävät kumisemaan sydämeeni. Enkö todella usko Herraani ja Vapahtajaani enää? Ovatko vuodet repineet alun yksinkertaisen luottamuksen? ”Tule, seuraa, Minua!”, Hän sanoo ja hymyilee. Ja minä seuraan. Itken ilosta ja seuraan.

tulejaseuraa_DSC02701(1)

Epäreilu elämä

”Ja Jeesus itki.” Joh. 11:35

Saan lähes päivittäin yhteydenottoja, joiden edessä tunnen olevan avuton. Kuulen ja näen sellaista ihmisten hätää, etten monesti voi kuin jäädä itkemään erilaisten kohtaloiden edessä. Huomaan huutavani Jumalan puoleen, miten Hän voi sallia lapsilleen niin paljon kärsimystä.

Hapuilen vastausta Raamatun Jeesuksesta. Osoitan itkuni hänelle ja kyselen, miten Hän suhtautuu näihin epätoivoisiin ihmisiin. Minuunkin. Sitten mietin Jeesuksen omaa elämää. Hän syntyi epämääräisissä olosuhteissa ja koki kotikylässään jatkuvia vihjailuja haureudesta ja isättömyydestä. Hän joutui kokemaan poliittisen pakolaisen elämää Egyptissä. Teini-ikäisyydestä eteenpäin hän varmasti koki tarvetta kokea ihmisrakkautta kuten ystävänsäkin. Hän ymmärsi kutsumuksensa vievän häntä elämään yksin, vailla rakastavaa kumppania ja yhteyttä. Kutsumuksensa keskellä hän oli jatkuvasti väärinymmärretty, vääränlainen, syytetty, väsynyt ja halveksittu.

Jeesus itki Lasaruksen haudalla. Mietin, itkikö hän yleensäkin nähdessään ihmisten kärsimystä ja epätoivoa? Hän näki mahdottomia ihmiskohtaloita ja umpisolmuun ajautuneita ihmisiä. Hän näki, kuinka ihmiset täyttivät sisäistä kaipuutaan etsimällä apua kaikesta siitä, mikä ei heille todellisuudessa apua toisi. Eikä lohtua. Lasaruksen haudalla hän koki kuoleman aiheuttavan lopullisuuden ja siitä seuraavan loputtoman ikävän. Niin, olen varma, että Hän ymmärtää esimerkiksi lapsensa menettäneiden päättymätöntä tuskaa.

Elämä on aivan kamalan epäreilua. Hyväosaiset lyövät huono-osaisia eikä kukaan tunnu ymmärtävän umpisolmuun joutuneita. Jotkut eivät ikinä pääse kokemaan ehjää ja hyvää elämää. Itken, miten väärin se on.

Jos Jeesus olisi tänään keskuudessamme, Hän etsisi ihan jokaisen kärsivän. Hän hakeutuisi niiden luokse, jotka tahtovat luovuttaa ja päättää päivänsä. Hän ottaisi lähelleen heikkoja ja epäonnistuneita. Hän jakaisi heille rakkauttaan ja se rakkaus muuttaisi heidät. Se antaisi heidän elämälleen uuden suunnan.

Niin, vaikka elämä on epäreilua, Jumala on sama. Ja Hän aina kohdistaa huomionsa sinne, missä on pimeintä. Voi jospa saisimme vaihtaa itsekeskeisyytemme Jeesuksen hätään kärsivistä. Olisipa meissä sitä Kristuksen mieltä, joka saisi meidät liikkeelle ja nostamaan toistemme mahdottomia taakkoja. Rakkaus saisi aikaan ihmeitä. Se tasoittaisi epäreilun elämän kuoppia.

epareiluelama_voikukka

Eroon lihan ja hengen saastaisuudesta

”Rakkaat ystävät! Kun kerran olemme saaneet tällaiset lupaukset, meidän tulee puhdistautua kaikesta ruumiin ja hengen saastaisuudesta ja Jumalaa peläten pyhittää elämämme kokonaan Hänelle.” (2. Kor. 7:1)

Voi mitä aloitus: ”Rakkaat ystävät!” Paavali kutsuu ystäviään eli perustamansa seurakunnan jäseniä edistymään pyhityksessään ja antaa sille mainioin perustan. Hän on juuri kertonut Jumalan lupauksista ja ne antavat varman turvan alkaa kilvoitella Jumalan mielen mukaista elämää. Huomaa tässäkin järjestys: Jumala on ottanut meidät ensin lapsikseen ja pelastanut meidät ja siitä seuraa yhä enenevä pyhityselämä. Jotkut kääntävät tämän järjestyksen päälaelleen ja siitä seuraa vain sekasotkua ja ahdistusta. Armo on aina ensin ja sitten tulevat seuraukset.

Lihan saastaisuus on monille selvää. Korintin seurakunta taisteli jo ympäristönsä johdosta seksuaalisen moraalittomuuden kanssa ja Paavali joutui heitä ojentamaan asiassa vahvasti. Samoin heillä oli lukuisia muita ongelmia, he esimerkiksi taistelivat keskenään maallisten tuomioistuinten edessä (1. Kor. 6: 1-8). Tähän perään Paavali liittää kovat sanansa, etteivät väärät peri Jumalan valtakuntaa. Tekstiyhteys on tässä tärkeä. Varoitus on paikallaan ja se koskee ennen kaikkea veljelle tehtävää vääryyttä ja riistämistä (6:8). Sitten jakeessa 11 Paavali toteaa, että vaikka hän kirjoittaakin ankarasti, kirjeen vastaanottavat ovat kuitenkin tehty pyhiksi Jeesuksen uhrin perusteella. Tuo uhri riitti hyvin ongelmaisillekin kristityille.

Mutta yhtä lailla olennaista on hengen saastaisuus. Siitä tulisi pyhittyä samoin kuin lihan saastaisuudesta. Hengen saastaisuus tarkoittaa ymmärtääkseni mielen syntejä, siis meidän ajatuksiamme, tunteitamme ja motiivejamme. Samoin hengen syntien alueelle voimme kaiketi laskea itsekkyyden, epäuskon, kovuuden, omavanhurskauden ja esimerkiksi rakkaudettomuuden? Minusta tuntuu, että näitä syntejä monesti vähätellään, koska ne ovat vaikeammin kukistettavissa. Joillekin on helpompaa pitää lihan synnit ainakin näennäisesti kurissa mutta silloin helposti jää huomiotta hengen synnit. Meidän ei tule unohtaa, että Jumala haluaa pyhittää meidät kokonaan.

Pyhityksemme on Jumalan hengen työtä ja se on hidas prosessi, mikä jää parhaimmassakin tapauksessa kesken. Mutta meitä kehotetaan armon kantamana antamaan elämämme Jumalalle; se on kaiken pyhityksen alku. Rakastavan Isän läheisyydessä ja Jumalan lupausten varassa uskallamme katsoa omaa syntisyyttämme ja antaa Hengen tehdä meissä työtään. Huomaamme asian tärkeyden ja haluamme elää Jumalalle mieliksi. Emme tee sitä pelosta vaan vapaudesta käsin. Herran pelko on sitä, että ymmärrämme Hänen olevan Jumala, joka on huomattavasti meidän yläpuolellamme. Ymmärrämme sen merkityksen, mitä Hän elämältämme tahtoo. On hyvä pyrkiä kulkemaan Jumalan kanssa samaan suuntaan.

eroonlihan_polku