Autuaita ovat heikot kristityt

”Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta” (Matt. 5: 3).

Jeesuksen Vuorisaarnan aloitus kohahdutti Häntä kuulemaan tullutta kansaa shokkiaallon tavoin. Voin melkein nähdä, kuinka tavallinen kansa sai yllättävän toivon kipinän ja alkoivat janota lisää sanoja Taivaasta. Samaan aikaan Jumalalle pyhittyneet lainopettajat ja fariseukset pyörittelivät päätään ja totesivat kyseessä olleen taas yhden harhaopin. Pitäväthän he tavallista, hengellisesti köyhää kansaa Jumalan silmissä kirottuna.

Meillä on jokaisessa sukupolvessa suuri vaara ymmärtää kristinusko väärin, tehdä siitä farisealainen uskonto. Jeesuksen julistama usko ei ole koskaan vahvoja ja itseriittoisia ihmisiä varten – kristinusko kuuluu heikoille, köyhille ja ahdistetuille. Yritän nyt Vuorisaarnaa lyhyesti seuratessani selittää asian.

Ensimmäinen lausahdus kosketti kaikkia hengeltään eli hengellisesti köyhiä ihmisiä. Mitä ihmeen autuasta voi olla hengellisesti köyhä, tai niin kuin alkukieli ilmaisee: rutiköyhä? Onnellisuus piilee siinä, että Jumala katsoo sellaisten ihmisten puoleen. Jumala lahjoittaa koko taivaan rikkaiden sille, jolla ei itsellään ole muuta kuin omat puutteensa ja syntinsä.

Jeesus jatkaa opettamalla, että ”autuaita ovat murheelliset.” Varmasti Hän tarkoittaa tässä koko ihmiselämän murheen kirjoa, mutta etenkin sitä murhetta, joka esiintyy suhteessa Jumalan vaatimuksiin. Murheellinen ihminen kokee olevansa niin hengellisesti kuollut, ettei pysty elämään Jumalan yhteydessä. Se synnyttää syvän ja epätoivoisen murheen. Monet elävät tänäänkin tällaisen murheen kanssa ja kokevat totaalista yksinäisyyttä. Jeesus lupaa: Jumala antaa tällaisille ihmiselle lohdutuksensa. On autuasta olla murheellinen ja saada Jumalan antama, yli ymmärryksen käyvä lohdutus.

”Autuaita ovat kärsivälliset”, tarkemmin hiljaiset. He eivät pysty enää selittelemään oman sydämensä kylmyyttä ja syntisyyttään vaan hiljenevät nähdessään oman auttamattoman tilansa. He ovat kuin Jesaja, joka näki Jumalan kirkkauden ja kuvitteli kuolevansa siihen paikkaan oman syntisyytensä tähden.

”Autuaita ovat ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano; heidät ravitaan.” Oma sisäinen köyhyys, murhe omien syntien takia ja epätoivoisen tilansa näkeminen saa kristityn huokaamaan Jumalan armoa ja pelastusta. Heidän kokemansa ongelmat ja puutteet sekä väärät valinnat ovat luoneet heihin aikaisempaa syvemmän hengellisen tarpeen. Ja Jeesus lupaa: tuohon tarpeeseen vastataan.

Nyt tapahtuu ihme. Itsessään köyhä ja murheen alas painama ihminen saa omistaa itsensä Kristuksen. Hän on tullut Jumalan kouluissa riittävän tyhjäksi, jotta hänet voidaan täyttää. Seuraavat autuaaksijulistukset tarkoittavat tätä: Kristus heissä armahtaa toisia, Hän on heidän vanhurskautensa ja rakkautensa, hän luo myötätunnollaan yhteyttä ja rauhaa ympärilleen.

Tämä kaikki synnyttää myös vainoa, joka tulee monesti omien taholta (j. 10-12). Tällaisia kristittyjä syytetään armon liiallisesta korostamisesta ja Jeesus-keskeisyydestä, katteettomasta levosta ja turhasta luottamuksesta. He eivät elä ympäröivän uskonnollisuuden mukaan, vaan Kristus heissä kaataa raja-aitoja, luo yhteyttä spitaalisiin, ulosheitettyihin ja toivottomiin. Heitä kadehditaan, koska vaikka he ovat vain köyhiä yksinhuoltajaisejä, -äitejä, vaikka heille on elämässään näkyviä ongelmia ja vaikka he ovat muiden silmissä oppimattomia, käsittämätön ja selittämätön laupeus huokuu heidän ympärillään. Ja siellä missä on Kristus, siellä on elämä ja herätys.

Paavali kokosi tämän kaiken sanomalla, että silloin hän oli heikko, silloin hän on väkevä. Ja hän oli mielistynyt heikkouteen, koska se oli ainoa tapa omistaa suunnaton Kristuksen voima.

autuaitaovat_img_5722 (1)

Hyvän Paimenen ääni

”… lampaat seuraavat häntä, koska ne tuntevat hänen äänensä. Vierasta ne eivät lähde seuraamaan vaan karkaavat hänen luotaan, sillä ne eivät tunne vieraan ääntä” (Joh. 10:4,5).

Olen kuullut, että uudet ja pelokkaat lampaat karkaavat laumasta helpoimmin, koska ne eivät tunne vielä paimentaan riittävästi. Tällöin paimen laittaa lampaansa kulkemaan hänen ja paimensauvansa välistä ja näin lampaat alkavat tuntea turvaa paimenen läheisyydessä. Lampaat oppivat tuntemaan paimenensa ja tuntevat hänet jo pelkän äänen perusteella.

Joskus meille opetetaan, miten tärkeää olisi kuulla Jumalan ääntä omassa sisimmässään. Olen tästä osittain samaa mieltä mutta osittain huolestunut. Meidän sisällämme olevat ja sinne tulevat äänet eivät ole pelkästään Pyhän Hengen aikaansaamia, vaan monesti meidän oman mielemme tuotoksia tai jopa vihollisen ääniä. Miten nämä äänet voisi erottaa toisistaan? Jeesushan sanoi, etteivät hänen lampaansa lähde vieraan mukaan koska sen ääni on erilainen.

Tärkeintä on tietää, että Jumala puhuu meille Raamatun kautta. Hän puhuu meille kun luemme sitä itse, kuuntelemme saarnoja, puheita seurakunnassa tai esimerkiksi radion välityksellä. Mutta myös vihollisemme osaa tulkita meille Raamattua. Mistä voisi tunnistaa Hyvän Paimenen äänen?

Otan tähän vaikeaan aiheeseen nyt yhden näkökannan. Kun vihollinen puhuu meille, se näyttää Jumalan Sanasta joitakin tiettyjä kohtia ja osoittaa, että olemme hukassa. Sen ääni on täynnä pimeyttä. Se kyllä osaa opettaa Raamattua mutta tulkitsee sitä omien päämääriensä mukaan, kuten Jeesuksen kohdalla erämaakiusauksissa. Saatana ottaa aina raamatunkohtia irrottaen ne asiayhteyksistään. Ja se vihaa kristittyjä, jotka haluavat tuntea Raamatun kokonaisuutena, syvemmin. Se ei saa hukutettua heitä epätoivoonsa niin helposti.

Jeesuksen ääni voi olla myös havahduttava ja kuin sieluun käyvä pistos. Mutta Hyvän Paimenen ääni on nuhdellessaankin myötätuntoinen ja lempeä. Ankaruudessaankin siinä on jo tuleva armahdus mukana. Ja Hänen äänensä ei koskaan jätä meitä epätoivoon ja pimeyteen, vaan nostaa meidän katseemme välittömästi nuhteen jälkeen Ristiin.

Hyvän Paimenen ääni on evankeliumin ääni. Siinä on kutsu, huuto ja varoitus kaikki puettu armolliseen myötätuntoon. Kun omat sisäiset äänemme suuntaavat meitä milloin minnekin ja vihollisen ääni on viemässä meitä eksyksiin (pois Paimenen luota), Hyvän Paimenen ääni kutsuu aina palaamaan Hänen luokseen.

Älä siis usko mitään muita ääniä kun niitä, jotka vievät sinua kohti Herraa Jeesusta. Tulivatpa ne sitten vaikka enkelin ilmoittamana.

hyvanpaimenenaani

Minä, minä ja minä

Mistä syntyvät ristiriidat meidän ihmisen välillä? Mistä saavat alkunsa taistelut, vihanpidot ja katkeruudet? Miksi yksittäiset kristityt, seurakunnat ja kirkkokunnat tappelevat keskenään elämäntavoista ja opeista? Eikö yksi iso yhteinen nimittäjä tälle kaikelle ongelmavyyhdille ole Minä?

Minä on meistä se osa, joka uudestisyntymisen jälkeenkin taistelee Jumalan tahtoa vastaan. Sitä kutsutaan Raamatussa myös ”lihaksi” ja ”vanhaksi ihmiseksi”. Se osaa mainiolla tavalla pukeutua uskonnolliseen asuun ja näytellä hengellistä. Sen sijaan, että se suostuisi kantamaan ristiä, se haluaa olla esillä ja voida hyvin.

Minä haluaa olla oikeassa. Se heittäytyy mielellään väittelyihin ja haluaa tulla niistä ulos voittajana. Se ilolla sivaltaa raamatunpaikoilla erilaisilla keskustelupalstoilla. Se on valmis polkemaan toiset suohon ollakseen itse ylempänä. Minä haluaa kiitosta mutta sitä loukkaa äärimmäisen paljon, jos joku uskaltaa kyseenalaistaa ja olla eri mieltä. Minän on vaikeaa ottaa vastaan rakentavaa palautetta, koska se kokee sellaisen loukkaavana ja alentavana.

Minä haluaa myös olla vahva toisten silmissä. Se haluaa voittaa näkyvät synnit, jotta sen ulkonainen kiilto loistaisi toisille ja se saisi kiitosta ja kunniaa. Raamattua minä lukee, jotta muut näkisivät sen hienon tietouden ja hengellisen edistymisen.

Miten Yksin armosta -blogin kirjoittajan ”Minä” suhtautuu esimerkiksi tekstien hienovaraiseen ja aiheelliseen kritiikkiin? Se loukkaantuu, masentuu ja haluaa puolustella itseään. Sen sijaan, että se olisi valmis kuuntelemaan toisten kristittyjen hyviä neuvoja, se syöksyy vauhdilla puolustamaan omaa kantaansa. Ettei se menettäisi kasvojaan.

Minän vastakohta on Kristuksen mieli. Se on lempeä ja sävyisä. Se on samalla tasolla toisten kanssa ja etsii yhdessä totuutta. Se vastaa kritiikkiin joskus kyllä tiukastikin mutta aina rakastavasti. Se etsii yhteyttä ja haluaa rakentaa siltaa toisiin yhdistävien asioiden pohjalta.

Jumala tarjoaa meidän minällemme kuolemaa, jotta Kristus saisi tulle meissä esiin. Siksi voimme jopa kiittää lukuisista vaikeuksistamme, ne ovat meille rakkaudella tehtyjä mittatilaustöitä.

minaminamina.jpg

Älä pelkää

”Sinä tulet luokseni, kun huudan sinua ja sanot: `Älä pelkää.´” (Val. 3:57)

Yhtenä iltana, tässä vähän aikaa sitten, tappelin lasteni kanssa ja olin jo ihan neuvoton. Tunsin olevani maailman surkein isä ja ihminen. Sain viimein lapset nukkumaan, menin keinutuoliin enkä osannut kuin itkeä. Epäonnistumisen tunne valtasi taas kuin kuristava pakkopaita.

Ajatteletko koskaan, että Jumalan ihanat lupaukset eivät voi koskea sinua, kun olet niin epäonnistunut tai niin kaukana Jumalasta? Toivoisitko kuitenkin Jumalan lupausten voivan laskeutua sinne missä sinä tänään olet? Tuona iltana minä koin niin. Koen sitä paljon elämässäni.

Lainaamani jakeen tausta on poikkeuksellisen pimeä. Siinä yksi Jumalan lapsi kuvaa henkilökohtaista ja koko kansaa koskevaa totaalista epäonnistumista, syntisyyttä ja siitä seuraavaa kärsimystä. Hän sanoo jopa, että ”Kauhu tulvi pääni yli, minä ajattelin: loppuni on tullut” (3:54). Siinä tilanteessa hänelle jää yksi kortti käteen: huutaa Jumalaansa avuksi.

Olen kirjoittanut tästä aihepiiristä ehkä jo liiankin monta tekstiä. Mutta haluan edelleen viestittää kärsivälle ja toivottomalle lukijalle: uskalla tänäänkin huutaa Jeesusta auttamaan sinua. Älä anna minkään tunteen, pelon, riittämättömyyden tai kokemuksen estää tuota avutonta, sydämestä lähtevää avunhuutoa.

Sillä siellä missä taivas kuulee yhdenkin avunhuudon, apu on jo lähetetty. Apu tulee ihmeellisen Vapahtajamme kautta, Hän tulee luoksemme – tavalla tai toisella – ja sanoo lempeästi: ”Älä pelkää.” Voi miten nuo Hänen sanansa saavat helvetin portit vapisemaan. Ja kuinka ne saavat sielun korkeimmat laineet tyyntymään: Minun Jumalani on kuullut huutoni ja Hän pitää minusta huolen.

Kuvaamanani iltana minä nimenomaan pelkäsin. Ja pelkoni muuttui kauhuksi. Käperryin kasaan ja olin avuton. Sitten vapisevin käsin luin tuon alkuun laittamani raamatunjakeen ja ymmärsin jälleen, että Jumala haluaa meidän itkevän Hänen olkapäätään vasten ja kohdistavan huutomme nimenomaan Hänelle. Hän astuu näissä ”Älä pelkää” -sanoissaan alas elämämme pimeyteen ja pitää meitä kädestä kiinni.

Hänen sanansa loivat valoa ja toivat tyyneyttä. Ajattelin, että tällaisenani – heikkona ja niin puutteellisena – annan ongelmani Jeesukselle. En pelkää huomista, koska Jumala on luvannut kantaa minua. Hän tulee huomennakin sanomaan elämäni ylle tuon jumalallisen ”älä pelkää” -tervehdyksen ja se pystyy kerta toisensa jälkeen tyynnyttämään epävakaan sydämeni. sama etuoikeus koskee myös Rakas lukijani sinua!

alapelkaa

Mitä on parannuksen tekeminen, osa 3

”Nyt minä käännyn ja kadun, minä käsitän nyt mitä olen tehnyt, ja lyön rintaani. Suuri on häpeäni, nuoruudestani saakka olen sitä kantanut” (Jer. 31:19).

Jeremia kuvaa Israelin kansan parannuksentekoa sen näkemisenä mitä se on tehnyt, katumisena ja kääntymisenä Jumalan puoleen. Synti on vaivannut ja se on ollut kuin raskas paino, jota he ovat näännyttävän pitkään kantaneet.

Juuri ennen tätä synnin tunnustamista ja kääntymistä on edeltänyt Jumalan armon lupaus: ”Sinulla on tulevaisuuden toivo” (j. 17). Uskon, että aitoa parannuksentekoa edeltää aina Jumalan armollinen vetäminen Hänen puoleensa. Silloin Pyhä Henki sekä näyttää meidän syntimme (jotka voimme nimetä) että osoittaa Jumalan Karitsaa, joka on kuollut syntiemme tähden.

Jeesus käyttää kääntymisestä sanaa ”metanoia”, joka tarkoittaa mielenmuutosta. Sitä sanaa voisi kuvata niin, että paimen huutaa kohti jyrkännettä juoksevaa lammaslaumaa: ”kääntäkää suuntanne, olette menossa kohti tuhoa!” Kääntyminen tarkoittaa siis sen näkemistä, että nykyisellä tiellä ollaan menossa kohta vararikkoa ja sen jälkeistä kääntymistä Jeesuksen puoleen. Tähän sanaan liitetään monesti kehoitus synnistä luopumiseen. Jos se ymmärretään niin, että ihminen itse ensin pystyy luopumaan synneistään, jotta hän voisi kääntyä Jeesuksen puoleen, esitän vastalauseen. Silloin parannuksenteosta tehdään – ehkä tahtomattaankin – ihmiskeskeinen suoritus, jonka palkkana on Jumalan anteeksiantamus ja armo. Rajanveto on tässä kuin veteen piirretty viiva mutta sitäkin tärkeämpi. Ja tästä saa olla vapaasti ja hyvillä mielin eri mieltä.

Tässä vaiheessa saatetaan esittää ajatus, että tuollainen parannuksenteon opettaminen johtaa hengelliseen välinpitämättömyyteen. Jos ihmisiä ei kehoteta parannuksenteossa luopumaan synneistään, se vie synnin hyväksymiseen. Olen eri mieltä. Siis täsmennän, kehoitus synnistä luopumiseen on raamatullista, mutta sen tekeminen armon ehdoksi mielestäni ei.

Jeesuksen luokse fariseuksen taloon tullut syntinen nainen itki Jeesuksen jalkojen juuressa. Hän oli Jeremiaan kirjan tavoin käsittänyt mitä oli tehnyt ja se oli syynä Jeesuksen luokse hakeutumiseen. Eikö Jeesuksen olisi tässä vaiheessa täytynyt sanoa: ”Kuule, saat kyllä anteeksi, mutta sinun täytyy nyt päättää, ettet enää tee syntiä?” Sen sijaan nainen jatkoi itkemistään, koska koskettaessaan Jeesusta hän tunsi syvälle käyvää armoa ja rakkautta.

Jeesuksella oli tämän jälkeen paljon sanottavaa paheksuvalle yleisölleen. Teen yhteenvedon: nainen sai paljon anteeksi, ehdoitta ja ilman yhtään muuttumisvaatimusta. Mitä se Jeesuksen mukaan vaikutti? Liian löyhän armon tähden seuraavaa kevyttä syntielämän jatkamista? Ei, Jeesus sanoi, että nainen alkoi rakastamaan paljon. Siis Paljon. Hän sai ehdoitta anteeksi ja siitä seurasi, että häneen syttyi rakkaus Vapahtajaan. Lähtikö hän Jeesuksen luota jatkamaan syntistä elämäänsä entiseen malliin. Ei varmasti. Tuliko hänelle epäonnistumisia. Tuli. Mutta jos hän kaatui entisiin tai uusiin synteihin, hän kertoi ne Ylösnousseelle Vapahtajalleen. Hän ei halunnut armon synnyttämän rakkauden takia murehduttaa Jeesusta ja siksi piti tilivälit lyhyinä. Sitä armo vaikuttaa.

Mitä on parannuksen tekeminen, osa 1

Päivittäistä parannuksentekoa, osa 2

autuaita