Rukouskoulussa, osa 3

”Sinun lähelläsi on ehtymätön ilo” (Ps. 16: 11).

Jos yksi sana kuvaisi minun tämän syksyn kaamosta, se olisi ilo. Siis sen puute. Ilo on tuntunut karkaavan elämästäni kuin elohopea rikkoutuneesta lämpömittarista. Olen juossut sen perässä pitkin sieluni valtatietä ja silti se on onnistunut karkaamaan sormieni välistä.

Ehkä juuri sama sana oli opetuslasten huulilla, kun he näkivät aamuisin Jeesuksen palaavan yksinäisiltä rukoushetkiltään? He näkivät ilon, joka säteili Jeesuksen kasvoilta ihan kuin Mooseksen kasvot hohtivat vajaat puolitoistatuhatta vuotta aikaisemmin.

Minä uskon, että ilo odottaa löytäjäänsä. Se on jatkuvasti lähempänä meitä kuin kukaan ihminen voisi koskaan olla ja silti en kuule sen kaunista sointiaan. Ehkä en kuule, koska olen täynnä kaikkia muita ääniä, sisältä ja ulkoa? Ehkä en jaksa virittää sisäistä taajuuttani, koska syyllisyys lukemattomista epäonnistuneista yrityksestä nauraa avuttomille hapuiluilleni?

Rukous on kutsu iloon. Se on kutsu Hänen lähelleen, josta kaikki koettavissa oleva ilo on saanut alkunsa.

Tapoja ja käytäntöjä etsimme myöhemmin; Tänään tehtäväsi on kysyä itseltäsi: voisiko rukous olla sinulle sitä iloa, jota elämääsi kaipaat?

Rukouskoulussa Jaakon kanssa, osa 2

”Herra, opeta meitä rukoilemaan” (Luuk. 11: 1).

Velvollisuus. Syyllisyys. Kaksi sanaa, jotka kalvoivat Jeesuksen opetuslasten rukouselämää lapsesta aikuisuuteen saakka. Samat sanat pitävät meidän omaatuntoamme rautaisin pihdein otteessaan ja varmistavat, ettei sana ”rukous” pääse koskaan livahtamaan korviemme sisäpuolelle houkuttelevan kutsun saattamana. 

Jokaista Jeesuksen ajan juutalaista oli opetettu rukoilemaan. Tavat, ajat ja sanat olivat taotut mieliin porkkanalla ja piiskalla. Ehkä juuri sitä kontrastia vastaan oli häkellyttävää nähdä Opettaja rukoilemassa välkkyvin silmin ja hymyn värjäämin huulin. Siinä oli jotain sellaista, mikä sai parkkiintuneet uskonnon harjoittajat sanomaan: ”Voisitko opettaa meitä jotakin tuosta jostakin aivan uudesta?”

Jokaisella kristityllä on rukouksesta enemmän tietoa kuin yhteen olohuonetta koristavaan kirjahyllyyn mahtuu oppaita. Silti rukous on monelle meistä yhtä kaukaista kuin hellepäivä tammikuussa. Velvollisuus ja syyllisyys työntävät vastamagneetin voimalla meidät eroon asiasta, jonka kuuluisi olla helppoa ja iloista. 

Tänään siis liitymme opetuslasten joukkoon, unohdamme hetkeksi sen, että tiedämme. Siirrämme syyllisyyden sivuun ja utelemme pienten lasten tavoin: ”Mitä Isä piilottelet selkäsi takana? Mitä hyvää haluat meille antaa?”

Tänään pyydämme isona joukkona yhdestä sydämestä: ”Opeta Jeesus meitä rukoilemaan!” Olkoon se matkamme alku.

Vapiseeko sydämesi huonoista uutisista?

”Pysy rauhallisina, harkitse mitä teet. Älä pelkää äläkä sydän kurkussa vapise… Ellette usko, te ette kestä” (Jes. 7: 4,9)

Juudan valtakuntaan saapui uutinen, jonka mukaan pohjoinen Israel oli tehnyt kavalan suunnitelman naapurivaltio Syyrian kanssa.

Kun ahdistava tieto tulevasta valloituksesta ja tuhosta saavutti Juudan asukkaat, Raamattu mainitsee, että jokaisen sydän vavahti niin kuin puut vapisevat myrskytuulella. He eivät nähneet tilanteessa mitään selviytymismahdollisuuksia.

Jumala lähetti profeetta Jesajan rohkaisemaan sekä kuninkaan että kansan pelokkaita mieliä. Huomionarvoinen on hänen sanojensa päätös: ”Ellette usko, ette kestä.” Se tarkoitti, että juuri luottamus Jumalan huolenpitoon oli Juudan voima. Jos huonot uutiset varastaisivat rohkean Jumalan varaan heittäytymisen, ihmisiltä katoaisivat toivo ja elämänhalu.

Jumala ei jättänyt kansaa yksin kamppailemaan uskonsa kanssa. Hän vuodatti heille sanoja taivaasta Jesajan kautta. ”Älä pelkää” -sanat eivät olleet uusi, mullistava oppi. Mutta ne olivat tarpeen kuulla vastapainoksi uusille, huonoille uutisille. Jumalan sanat sotivat maailman epäuskon sanoja vastaan.

Ehkä sinäkin olet tänään huonojen uutisten vanki? Silloin saat omistaa itsellesi pakoreitin – Jumalan rohkaisevat sanat. ”Älä pelkää, usko ainoastaan” -lupaus on kyllin vahva nostamaan sinut aina kutistuvasta pelon huoneesta Jumalan valtaistuinsaliin.

Jumalan sanojen kautta saat nähdä tilanteesi uudessa valossa. Silmillesi laitetaan Jumalan 3D-lasit ja saat iloita näkymistä, jotka ovat olleet koko ajan läsnä elämässäsi ja jotka tavoitetaan vain hiljaisella luottamuksella.

Rukouskoulussa Jaakon kanssa, osa 1

Pari viikkoa sitten kirjoitin, etten osaa rukoilla. Havahduin evankeliumien Jeesuksen tarpeeseen vetäytyä hiljaisuuteen ja tajusin, että minulta puuttuu ne hetket, joita Herramme piti niin tarpeellisina.

Olenkin aloittanut oman matalan kynnyksen rukouskoulun ja pyydän sinua mukaan! Aletaan yhdessä etsiä rukousta, joka saisi virvoittaa sieluamme kaiken arjen paineen keskellä.

Uskoni ensimmäisinä vuosina pidin kellontarkasti kiinni tunnin rukoushetkistä joka päivä. Lopulta hetket alkoivat tuntua siltä, kuin olisin tunkenut itseni isoon mikroaaltouuniin ja käristänyt ne ihokarvat, jotka arjen viima oli vielä jättänyt jäljelle – lakihenkisen väkisin rukoilemisen jälkeen jo ajatus erillisistä rukoushetkistä on tuntunut minusta ahdistavalta. 

Miksi siis pyydän sinua ja minua luomaan tapaa, jossa voisimme antaa pieniä hetkiä Jeesukselle? Koska olen alkanut uudelleen uskoa, että ne voisivat olla kuin hellepäivän pulahduksia viileään veteen. Luulen, että Jeesus kutsuu meitä varaamaan hetkiä yhteiselle ajalle, koska Hän tahtoo helliä meitä kiireettömästi, ilman, että samalla pitää etsiä kadonnutta sulkapallomailaa, paistaa jauhelihaa tai peukaloida facebookia. 

Rukouskoulumme ensimmäisenä haasteena onkin kutkuttavan haastava kysymys siitä, voisiko Jumalalla olla enemmän annettavaa? Ilman, että pyydän sinua tekemään mitään muutoksia arkeesi: mieti, miltä pienet lähteellä käynnit voisivat tuntua arjen puristaessa sielua aina ahtaampaan muottiin?

Lähdetään löytöretkelle?

Minäkö tekopyhä?

”Te mielettömät!” (Luuk. 11: 40).

Erään kerran Jeesus kutsuttiin erään eliittiuskovan, fariseuksen kotiin ruokailulle. Jeesus ei piitannut fariseusten seremoniapuhtaussäädöksistä ja sai pahennusta osakseen. Tästä syntyivät havahduttavat sanat.

Jeesus syytti fariseuksia tekopyhyydestä. Hänen mukaansa he huolehtivat eniten siitä, mikä näkyi ulospäin; he halusivat olla hurskaita ja moitteettomia ihmisten edessä. Ongelma oli kuitenkin siinä, että Jumala näki heidän sisälleen: siellä asui kaikki mahdollinen pahuus. 

Fariseukset osoittivat halveksuntaa ihmisille, jotka eivät päässeet heidän rimoituksiinsa. He olivat paatuneet omille ongelmilleen ja silloin oli aikaa syynätä toisten elämää.

Tekopyhyyden houkutus ei ole pieni. Miten monesti minä huutelen teräviä sanoja toisille, vaikka omassa elämässäni löytyy hirsiä kokonaisten bordellien rakentamiseen? Miten paljon käytän aikaani kiillottaakseni niitä nahkasaappaita, joilla voin talloa heikompia alleni?

Hengellisesti terveet kristityt ovat hiljaisia, koska he ovat suostuneet näkemään omat ongelmansa. He eivät jaksa leikkiä kiiltokuvaroolileikkejä, koska he tietävät, että totuus on aina valhetta vahvempaa. 

Aitous on Jumalan kohtaamisen ensimmäinen ja tärkein askel. Ja kun oma sydän saa kellua armon valtameressä, siitä merestä riittää annettavaa myös toisille.