Epäonnistuneilla on uusi sanoma

”Anna minulle jälleen pelastuksen riemu ja suo minun iloiten sinua seurata, niin opetan tiesi sinusta luopuneille, ja he palaavat takaisin.” (Ps. 51: 14,15)

Sydämestäni iloitsen tästä Psalmista. Iloitsen, että Daavid on uskaltanut kirjoittaa ja Jumala on päättänyt jättää sen jälkipolville opiksi. Sen sanoma on: synti on tuhovoima mutta Jumalalle tunnustettuna se voi antaa Herran omalle uuden sanoman – sanoman entistä suuremmasta Jumalan laupeudesta ja armosta.

Historian valossa näyttäisi siltä, että monet armon evankeliumin julistajat ovat joutuneet käymään Daavidin kaltaisia oppimatkoja itsensä kauhistuttavaan tuntemiseen. Heille on paljastunut heidän loputon sisäinen turmelus ja siksi he ovat laskeneet koko elämänsä Herran Jeesuksen varaan. Heidän julistuksensa on muuttunut vuosien varrella aina vain enemmän Kristuskeskeiseksi siitä yksinkertaisesti syystä, että Hänestä on tullut heidän Pelastajansa, Vapahtajansa ja Auttajansa.

Uskoon tullut ihminen luottaa lähtökohtaisesti itseensä ja on lakihenkinen. Hän ajattelee synnin koskevan pintapuolisesti ulkoisia asioita, joita hän mielestään pystyy pitämään. Puhun nyt omasta kokemuksestani. Raamatusta hän löytää monia ajatteluaan tukevia kohtia ja jos hänelle ei siinä vaiheessa ole luonnollista nöyryyttä, Hän tuo ajatuksensa esille myös hyvin ehdottomalla tavalla. Armon julistuksen pitää tällaisen ihmisen mielestä olla sidottuna ihmisen omaan osuuteen, muutoin se koetaan vain synnin hyväksymiseksi. Tällaiset ihmiset ovat helposti kovia ja tietäviä.

Palaan Daavidin Psalmiin. Siinä hän käy syvää parannusta Jumalansa edessä. Hän ymmärtää synnin olevan meissä syvemmällä: ”syntinen olin jo syntyessäni, synnin alaiseksi olen siinnyt äitini kohtuun. (j. 7). Ennen kuin huomautat, että Daavid kuului Vanhaan liittoon, vastaan, että Hänellä oli kuninkaana ja profeettana sekä Raamatun tekstien tekijänä Pyhä Henki samoin kuin meilläkin. Parannus oli hänelle sitä, että Hän vuoden paatumuksen jälkeen taipui olemaan Jumalan kanssa samaa mieltä: ”Oikein teet kun nuhtelet, ja syystä minut tuomitset” (j. 6b). Daavid ymmärsi, että Jumala tahtoi totuutta sisintä myöten, muuten vapauskin syyllisyydestä ja häpeästä jäisi vaillinaiseksi.

Parannuksenteko on sitä, että me tuomme kaikkein kipeimmätkin asiat Jumalan eteen, Hänen valoonsa. Se on pelottavaa, tiedän. Meidän tulee hylätä syntimme mutta samalla niin useasti joudumme tunnustamaan, ettemme osaa emmekä edes tahdo sitä. Saamme olla rehellisiä Jumalalle ja pyytää, että Hän antaisi meille oikean mielen ja halun luopua vääristä asioistamme. Me toisinsanoin luovutamme Jumalalle myös oman heikkoutemme. Joku käsittää tämän synnin puolusteluksi, kun ihmisen osuutta vähätellään, minä ymmärrän sen Jumalan osuuden korostamiseksi.

Jumala osoittautuu kriiseissä ja taistelussa syntiä vastaan yhä suuremmaksi. Kerro, missä on Kristusta esiin tuova ihminen, niin minä voin kertoa, että hänen elämäänsä on mahtunut monta kuoleman koulua. Ja ehkä siellä on pistimiä loppuun saakka. Mutta kun Jumala antaa anteeksi syntimme Kristuksen tähden ja uudistaa kylmenneen ja paatuneen uskomme, me saamme takaisin pelastuksemme riemun.

Me saamme uuden sanoman: ”Opetan sinun tiesi luopuneille.” Daavid oli juuri kokenut syvää syntiä ja luopumusta omassa elämässään. Kun Jumala pelasti hänet, hänellä oli sama sanoma muille langenneille ja luopuneille: ”Palatkaa takaisin Jumalanne luokse, sillä Hän on armollinen ja rakastava. Hän antaa kaikki meidän lukuisat ja isotkin syntimme anteeksi ja uudistaa uskomme. Hän teki niin minulle, Hän tekee varmasti saman sinulle.”

epaonnistuneille_on _uusisanoma

Pyhitys osa 4: Ylösnousemuselämää!

”Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä Hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista.” (Room. 6:4)

Pyhitys on lopultakin niin helppo asia, että siinä meidän Vapahtajamme itse elää ja vaikuttaa meissä. Hän on kukistanut ne voimat ja vallat joiden alla me ennen elimme – synnin, kuoleman, Perkeleen, lain, vanhan ihmisemme – jotta me voisimme elää vapaassa ja levollisessa suhteessa Jumalaan ja palvella lähimmäisiämme armon ja rakkauden kautta.

Viinipuuvertauksessa Jeesus opetti, että aitoa ja todellista hengellistä elämää emme saa aikaan ilman Häntä. Emme saa tulla kristittyinä niin itseriittoisiksi ja ”vahvoiksi”, että alkaisimme tarvitsemaan Jeesusta vähemmän. Päinvastoin, mitä pidemmälle kristillisyytemme kasvaa, sitä enemmän ymmärrämme tarvitsevuutemme.

Roomalaiskirjeen 8. luvussa Paavali kirjoittaa Elämän Hengen laista. Olen tästä kirjoittanut oman blogitekstin, joten nyt vain sivuan sitä. Se tarkoittaa sitä, että Henki vaikuttaa meissä Jumalan mielen mukaista elämää painovoimalain kaltaisella varmuudella. Emme saisi aliarvioida Jumalan Hengen voimaa ja mahdollisuuksia.

Galatalaiskirjeessä Paavali kertoo, että kristityssä Henki ja liha taistelevat jatkuvasti vastakkain (Gal. 5:17). Huomaamme siis, että vanhaa ihmistä ei ole vielä tässä ajassa lopullisesti nujerrettu. Ne, jotka näin opettavat ja tulevat johtopäätökseen, että kristitty voi tulla täysin pyhäksi käytännön elämänsä suhteen, eivät opeta raamatullisesti. Mutta sekään ei ole totta, että meidän pitäisi jäädä entisellemme, sillä meissä vaikuttaa itse Elämän Herra. Paavali pyytää meitä vaeltamaan Hengessä, mitä se tarkoittaa? Se ei ole yhtään sen vaikeampaa, kuin että annan Jeesuksen tehdä minussa työtään. Luotan Häneen pyhityksenkin suhteen. Herra Jeesus on minun vanhurskauteni että pyhitykseni.

Älköön kukaan lukijani nyt käsittäkö sanaa ”luottamus”  väärin. Se, että Raamattu kehottaa meitä lepäämään evankeliumin varassa, ei tarkoita aktiivisuutta synnin tekemiseen. Oikeanlainen passiivisuus antaa Jumalan olla aktiivinen. Tästä Jeesus opetti meitä, kun Maria lepäsi Hänen jalkojensa juuressa – Maria oli valinnut hyvän osan. Sama Maria vuodatti myöhemmin koko elämänsä tämän levollisen armosuhteen tähden Jeesukselle ja kaikki pystyivät haistamaan uhratun elämän ihanan voiteen tuoksun. Armo synnytti kaunista pyhitystä.

Mitä Kristuksen elämä meissä vaikuttaa? Ihmistekoinen pyhitys keskittyy aina itsensä paranteluun ja sen hedelmänä on kovuus, tuomitsevuus ja lopulta riitaisuus. Se ei ole mitään muuta kuin lihan jalostamista ja sen tuotoksena ovat lihan teot (Gal. 5: 19.21). Mutta Hengen vaikutukset ovat meissä esiintulevat Hengen hedelmät. Pyydän sinua tänään lukemaan läpi tuon luettelon (Gal. 5: 22,23). Pyhitys suuntautuu toisille ja se etsii aina yhteyttä ja sopua. Se tuo esiin Herraa Jeesusta ja jos Hän saisi olla hieman enemmän esillä meissä, tulisimme paremmin toimeen toistemme kanssa.

Huomaa lopuksi tämä vaara: meitä ei ole kutsuttu tuijottamaan omaan pyhitykseemme ja sen mahdollisiin muutoksiin vaan Herraan Jeesukseen Kristukseen. Monissa teksteissäni kutsun meitä heikkoja ja syntisiä luottamaan Jeesukseen ja tulemaan ongelminemme Hänen luokseen. Jotkut vääntävät tarkoituksiani vääriksi. Jeesuksen uskominen ja Häneen uskossa luottaminen on enemmän kuin ymmärrämme. Tulemme silloin itsensä Herran luokse ja kun Häneen luotamme, emme joudu pettymään. Yhteys Jeesukseen on sellaista yhteyttä, jossa me samalla elämme kaikessa hengellisessä täyteydessä. Se täyteys ei ole vain koskaan meidän, vaan aina Hänen. Siksi sillä on merkitystä, kenen seurassa olemme.

pyhitys_osa4_IMG_2324

Älä iloitse toisen lankeamisesta

”Mutta kun minun kävi huonosti, he kerääntyivät ympärilleni ilkkumaan, minun ympärilleni, nuo kelvottomat. He pilkkasivat minua lakkaamatta, enkä tiedä miksi. Kun horjuin, he ivasivat minua, irvistelivät minulle päin kasvoja.” (Ps. 35: 15,16)

Kirjoitan samasta asiasta uudelleen, mutta se polttaa sydäntäni. Kristus kutsui meitä rakastamaan toisiamme, se oli Hänen käskynsä omilleen (Joh. 15:12). Rakkautta ei ole se, että me koemme mielihyvää, kun toinen lankeaa tai kärsii. Rakkautta ei ole se, että ilkumme keskustelupalstoilla näkyvästi langenneille Jumalan miehille ja -naisille.

En tästäkään asiasta pysty kirjoittamaan yläpuolelta. Muistan erään kerran, kun luin iltalehden lööpin, jossa nostettiin esiin tunnetun kristityn lankeaminen. Samassa sisimmässäni nousi merkillinen ”ilo” ja aloin halveksia tuota ihmistä. Ehkä se ilo nousi siitä, että itse koin juuri sillä hetkellä olevani häntä parempi. Mikä harha.

Sielunvihollisemme haluaa painaa alas ne, joita Jumala käyttää työssään. Mitä näkyvämmin joku on hengellisessä työssä, sitä voimakkaampaa on uskoakseni hengellinen vastustus. Meitä on kutsuttu tukemaan tällaisia ihmisiä ja rukoilemaan heidän puolestaan. Jos he kaatuvat, sen tulisi sattua meihin ihan samoin kuin me itse kaatuisimme. Ovathan he meidän hengellisiä veljiä ja sisariamme. Meidän tulisi osoittaa heille armollisuutta ja rakkautta. Ja sitoa heidän haavojaan. Entä totuus? Kyllä tällaiset ihmiset yleensä tietävät langenneensa ja tehneensä syntiä. Heidät nostetaan kepin nokkaan, heitä kivitetään ja syytetään, heitä ivataan ja heille nauretaan. Heidän häpeänsä on suunnaton. He eivät tarvitse enempää kuulla ”totuutta”. He tarvitsevat meidän laupeuttamme.

Halveksivien ja ivaavien synti on yhtä raskas kuin sen, joka lankeaa näkyvästi. Toistan vielä tämän. Ne kristityt, jotka lyövät keskustelupalstoilla tai muuten juoruilevat langenneista ihmisistä, heidän syntinsä on Pyhän Jumalan edessä hyvin raskaat. He ovat epäonnistuneet rakastamisessa ja toimivat lihallisuutensa mukaan. Ehkä meidän on hyvä jokainen miettiä hetki tätä asiaa? Miten minä kohtaan epäonnistunutta kristittyä? Ja kun lihallisesti tuomitsemme toisiamme, kaatuminen häämöttää jo itsemmekin edessä.

alailoitsetoisten_SAM_1609.JPG

Pyhitys: vanha ihminen ristillä (osa 3)

”Tiedämmehän, että vanha minämme on yhdessä Hänen kanssaan ristiinnaulittu, jotta tämä syntinen ruumis menettäisi valtansa, emmekä enää olisi synnin orjia.” (Room. 6:6)

Yritän nyt opettaa tästä vaikeasta ja monesti väärinymmärretystä Raamatun luvusta. Se on tärkeä luku ymmärtääksemme Jumalan pyhittävää työtä elämässämme. Ennen kuin aloitan, teen tärkeän havainnon: meidän hengellinen kasvumme on sen ”omistamista”, mitä Kristuksemme on meille jo hankkinut. Emme siis poistu evankeliumin pohjaltamme. Pyhitys tapahtuu levosta käsin ja siinä Jumala on aktiivinen. Pyhitys ei ole vain hyvien kristittyjen etuoikeus, vaan kaikilla on Kristukseen ja siis pyhitykseen sama kutsu ja lupa.

Raamatun opetuksen mukaan me olemme jo kuolleet synnille – palaan tähän hetken päästä tarkemmin. Paavali täsmentää sanomalla, että meidän vanha ihmisemme on Kristuksen kanssa ristiinnaulittu, se on siis kuollut. Se on myös jakeiden 3-4 mukaisesti jäänyt kasteen hautaan. Tässä pitää nyt olla tarkkana, ettei mennä harhaan suuntaan tai toiseen. Tämä ei tarkoita sitä, ettei kristityssä enää olisi tätä Jumalaa vastaan kapinoivaa ”osaa”, vaan että sen ylivalta on murrettu. Aikaisemmin ihminen eli tämän vanhan ihmisen vallassa. Uudestisynnyttyään Pyhä Henki uudisti ihmisen hengen ja niin kristitystä tuli ”uusi luomus”. Kristityssä alkaa vanhan ja uuden luonnon välinen taistelu ja siksi me emme monesti tee sitä mitä tahtoisimme. Tämän tähden koemme tuskallisia epäonnistumisia ja siksi synti houkuttaa.

Monet kristityt ovat erilaisilla yrityksillään yrittäneet tukahduttaa tätä vanhaa ihmistään. Sen voittamiseen on kuitenkin vain yksi keino: Kristuksen risti. Paavali opettaa, että Jumala on hoitanut ongelman jo yli 2000 vuotta sitten ristillä Jeesuksen kanssa. Siellä ristillä vanha ihmisemme sai ratkaisevan kuoliniskun. Miten se voisi arjessamme myös pysyä enemmän ”kuolleena”. Avain on tässä: Meidän tulee olla tästä asiasta yhtä mieltä Jumalan kanssa. Tarkoitan seuraavaa: Me saamme syntimme anteeksi uskomalla Jeesuksen sovitustyöhön. Se on sokeaa uskoa siinä mielessä, että emme näe syntien poistuvan meistä, vaan uskomme sen, mitä Jumala Raamatussa lupaa:  Hän lupaa vanhurskauttaa jokaisen, joka uskoo Jeesukseen. Samoin Jumala pyytää meitä luottamaan Häneen pyhityksenkin suhteen. Paavali kehottaa meitä jakeessa 11 luottamaan tähän Jumalan työhön, siis ristiin: ”Ajatelkaa tekin itsestänne samoin”. Siellä vanha ihmisemme on kuollut ja siellä se saa pysyäkin.

Sitten siihen syntiin. Jakeessa 2 Paavali mainitsee, että olemme kuolleet pois synnistä. Monet ovat ymmärtäneet sen niin, että synti olisi kuollut meissä. Mutta eihän se pidä yhtään paikkaansa! Kun katsomme itseämme, huomaamme välittömästi, ettei synti ole kuollut. Me olemme sen sijaan kuolleet synnille eli sen vaatimukselle totella sen houkutuksia. Alkuperäiset lukijat ymmärsivät Paavalin rinnastavan synnin kuin isäntään, jolla on orjia talossaan (”Se, joka on kuollut, on päässyt vapaaksi synnin vallasta” Room. 6:7). Isäntä hallitsee orjaansa ja orjan tulee totella isäntänsä kaikkia käskyjä. Mutta nyt me olemme Kristuksen kanssa kuolleet ja päässeet eroon vanhasta isännästämme. Meistä ei tule synnittömiä, mutta synti ei saa enää pitää ”ylivaltaa” meihin, koska isäntämme on vaihtunut. Uusi isäntämme on Herra Jeesus Kristus.

Paavali kysyy jakeessa kaksi, kuinka synnille kuolleina voisimme enää elää siinä? Hän tarkoittaa, että kristitty ei voi enää elää hyvässä sopusoinnussa synnin kanssa. Koska Jumalan Henki asuu hänessä, synti on kristitylle jotain, joka sattuu ja ahdistaa. Vaikka kristitty näkee syntiä itsessään ja lankeileekin, hän kokee siitä kipua ja haluaa päästä synneistään eroon. Sananlaskuissa sanotaan, että vanhurskas lankeaa seitsemästi mutta nousee aina ylös (Sananl. 24:16). Sitä tarkoittaa tämä Paavalin ilmaus.

Lopuksi palaan vielä alkuun, eli jakeeseen kuusi. Se alkaa sanalla ”tiedämme”, mikä tarkoittaa tarkemmin tuntemista tai tunnustautumista. Kyseessä on Herran Jeesuksen, ei vain tietäminen, vaan sydämen tunteminen. Kun tämä tunteminen lisääntyy uskomme kasvaessa, pyhityksemme etenee. Mitä enemmän tunnen Vapahtajaani, Hänen loputonta armoaan ja rakkauttaan sekä Hänen työtään minun puolestani, sitä enemmän Hänen elämänsä saa näkyä minussa. Sitähän pyhitys on. Vaikka olen kirjoittanut nyt vaikean tekstin, niin pyhitys on lopulta varsin yksinkertainen asia: se on Jeesukseen luottamista ja Hänen armossaan pysymistä. Se taitaa toteutua parhaiten heikoissa ja huonoissa kristityissä – he tarvitsevat Jeesusta eniten.

pyhitys_vanhaihminen_osa3_MG_5376