Usko on koti
johon Kristus on
sekä tie että ovi
koti, jossa on
valtavan pitkä pöytä
täynnä elämää
ja yltäkylläisyyttä
ja loputtomat penkit
jotta kaikki mahtuisivat
mukaan maistamaan
kuinka hyvä Isä on
usko on koti
jossa ollaan
yhtä aikaa sekä
matkalla että perillä
koti, jossa Isä on
aina läsnä
(Iiris)
”Tulkoon teidän lempeytenne kaikkien ihmisten tietoon. Herra on lähellä” (Fil. 4:5).
Lempeyden tulisi olla kristityn ja seurakunnan tuntomerkki. Lempeys on kovuuden vastakohta; siinä missä kovuus on luotaantyöntävää ja pelottavaa, lempeys on houkuttelevaa ja kutsuvaa.
Lempeys syntyy yhteydestä armolliseen Vapahtajaan. Paljon anteeksisaanut ja armosta elävä kristitty osaa suhtautua hellästi toisiin ihmisiin ja heidän ongelmiinsa. Hellämielinen kristitty tuoksuu Kristuksen kaunista tuoksua ympäristöönsä.
Lempeys ei ole totuuden vastaista. Mutta osata tuoda totuutta esille asettumatta toisten yläpuolelle, se on jotain yliluonnollista. Se on taito, joka opitaan särkymällä oman elämän ongelmien edessä ja tunnustamalla oma tarvitsevuus.
Lempeys on Kristuksen elämää meissä ja meidän kauttamme. Se on Jumalan työstämää kasvua, pyhitystä. Hellämielisen kristityn kanssa saa olla kuin Jumalan itsensä hoidossa.
Lempeä kristitty ja seurakunta ovat kuin keitaita raskaalla erämaataipaleella.
Lempeydessä Taivas koskettaa maata.
”Itse hän meni autiomaahan päivän matkan päähän, tuli kinsteripensaan luo ja istuutui sen juurelle. Hän toivoi itselleen kuolemaa ja sanoi: `Jo riittää, Herra! Ota minun henkeni, sillä en ole isiäni parempi´” (1. Kun. 19:4).
Profeetta Elia taisteli vaikeassa tilanteessa Israelin Jumalan puolesta: kansaa hallitsi jumalaton kuningas Ahab ja todellinen hallitsija taisi olla kuninkaan vierasmaalainen, vieraita jumalia kiihkeästi kannattava kuningatar Iisebel. Tämä sama Iisebel oli ottanut elämäntehtäväkseen tappaa Herran palvelijat ja samalla elätti satoja vieraiden jumalien pappeja.
Elia kutsui Ahabin, puolelta toiselle horjuvan kansan ja kuninkaan hovista elantonsa saaneet lähes tuhat pappia ratkaisevaan koitokseen. Todellisen Jumalan tuli vastata näyttävästi tulella ja polttaa esiin asetetut uhrieläinten palaset. Elia sai valtavan voiton: Raamatun Jumala vastasi hänen rukoukseensa tulella niin, että sekä uhrit paloivat ja tuli nieli myös uhrien ympärillä oleva vesikaivannot.
Ratkaisevan taistelun jälkeen – kun kaikki olisi voinut olla Elian kannalta paremmin – hän pelästyi Iisebelin viimeisen oljenkorren uhkauksia ja menetti rohkeutensa. Hän masentui. Hän oli antanut kaikkensa eikä sekään tuntunut riittävän. Toivottomuus hiipi puseroon ja vihollinen kuiskaili korvaan kaiken kokosydämisen kamppailun turhuutta.
Tästä löydämme monesti myös itsemme. Olemme uupuneet, taistelleet oman mielemme kanssa, perheemme puolesta, ehkä myös Jumalan puolesta ja lopulta tuntuu kuin käteemme jäisi vain tyhjä arpa.
Elia pelkäsi ja pakeni kauas erämaahan kallion kätköön. Sieltäkin Jumala kuitenkin löysi palvelijansa ja puhutteli häntä tavalla, joka sai hänen sielunsa uskaltautumaan tulla näkyviin. Jumala ei vaatinut, lyönyt tai syyttänyt. Ei, Hän ilmaisi itsensä lempeässä, hiljaisessa, kuiskaavassa tuulenhuminassa. Jumala osasi kohdata kaikkensa antanutta Eliaa tavalla, joka sai hänen toivonsa syttymään. Jumala ymmärsi väsynyttä palvelijaansa.
Uskon, että Jumala haluaa samalla tavalla kohdata meitä, hänen väsyneitä lapsiaan. Hän tietää, minne olemme voimamme kadottaneet. Hän tietää, mitkä olosuhteet ovat lannistaneet rohkeutemme. Ja Hän tietää, miksi olemme kätkeytyneet itsesäälin piiloihimme.
Tule hiljainen Jumalan tuuli. Kohtaa meidän lannistuneet henkemme. Lähesty meitä tavalla, joka saa meidän sisäisen maailmamme soimaan jälleen innostuksen sointuja.
”Kain vastasi Herralle: `Minun syyllisyyteni on liian raskas kantaa´” (1. Moos. 4: 13).
Kain teki järkyttävän teon tappamalla veljensä Aabelin. Hän joutui kantamaan tekojensa seurauksia koko elämänsä ajan. Syntinsä seurauksena hän sai merkin otsaansa. Merkki oli tarkoitettu suojaamaan Kainia elämänsä pakomatkalla mutta samalla se oli jatkuva näkyvä muistutus sen ”yhden päivän yhdestä hetkestä”.
Minusta tuntuu siltä, että jotkut kristityt joutuvat kantamaan eräänlaista häpeänmerkkiä otsallaan koko elämänsä. On kuin heihin olisi kirjoitettu heidän syntinsä ja epäonnistumisensa kaikkien nähtäville. Voi olla, että yhden päivän yksi teko on leimannut heidät pysyvästi. Voi olla, että yksi päivä on saanut heidät pakomatkalle, jonka varrella on tapahtunut yhä lisää surkeita epäonnistumisia?
Sen sijaan, että Kristuksen seurakunta määrittelisi ihmisiä heidän häpeänsä ja epäonnistumisten sävyttämän menneisyyden mukaan, sen tulisi katsoa heitä Jumalan silmin. Jokaisen kristityn otsaan on piirretty ristin merkki. Joidenkin mukaan Kaininkin otsalla oli x-merkki, joka olisi näyttänyt juuri ristiltä.
Ristin merkki kuvaa täydellista sovitusta. Se merkki kertoo anteeksiannosta ja uudesta alusta. Risti tekee kaikista samanarvoisia ja samalla tasolla olevia: jokainen on niin arvokas, että Jumalan Poika tuli ja uhrasi elämänsä.
Risti kertoo unohduksesta: Jumala on unohtanut eiliset epäonnistumiset. Pienet ja suuret.
Jos Kainin merkki kuvastaakin häpeää ja jatkuvaa pakoilua ja piiloutumista, Kristuksen merkki kuvaa rauhaa ja hyväksymistä. Sen merkin kautta meidän tulee nähdä jokainen Jumalan lapsi, Jeesuksen sovittama ihminen.
Kunpa suru olisikin
vain pisara meressä
mutta ei
se on vellova meri
jossa on vaikea
pysyä pinnalla
tulkoon itse
Pelastaja
suruni aalloille
vain Hän voi
kaiken tyynnyttää
(Iiris)
