Mitäs jos sitä vaan
ottaisi todesta nämä sanat:
”Lakatkaa te huolehtimasta
ja tietäkää
että minä olen Jumala!”
Mitäs jos sitä vaan
olisi niin kuin lapsi
täynnä pyhää
huolettomuutta?
Jos vaan luottaisi
eikä yrittäisikään
itse kantaa
painavia asioita?
Mitäs jos sitä vaan
heittäisi murheensa Herralle
ja antaisi ilolle tilaa
huolten sijaan?
(Iiris)
”Kuule minua, riennä avukseni! Ole minulle kallio, jonka suojaan saan paeta, vuorilinna, johon minut pelastat.” (Ps. 31:3)
Psalmin 31 taustalla on tapahtumat, joista kerrotaan 1. Samuelin kirjan luvussa 23. Daavid on voideltu kuninkaaksi, mutta silti hän joutuu elämään pakolaisen elämää vuosikausia. Kun viholliskansa hyökkää Israeliin Keilan kaupungin kimppuun, Daavid miehineen lähtee rohkeasti pelastamaan heidät. Samassa hän kokee karmaisevan hylkäämisen, kun Keilan kaupungin asukkaat ovat valmiita luovuttamaan hänet Kuningas Saulille.
Keilasta Daavid pakenee autiomaan vuoristoon. Saulin joukot saartoivat hänet ja näytti siltä, että Daavidin elämä oli päättymässä. Ihmiset olivat pettäneet hänet kerta toisensa jälkeen, jäljelle jäi Jumala. Daavid huusikin kipunsa ja tilanteensa Jumalalle ja pyysi Häntä olemaan se suoja ja turva, jota Daavid tarvitsi.
Ihme pelasti Daavidin. Jumala tuli väliin viimeisellä hetkellä ja Saulin joukot joutuivat perääntymään.
Daavid tiesi, että Jumala näki hänen hätänsä. Hän ei voinut laittaa toivoaan ihmisiin tai olosuhteisiin, vaan ainoastaan elävään Jumalaan. Hän sanoi: ”Sinun käsiini minä uskon henkeni”. Tämä toivo ei ollut turha, vaan Daavid sai kokea Jumalan pelastavan hänet mahdottomista tilanteista kerta toisensa jälkeen.
Rohkaiskoon Daavidin esimerkki meitäkin luottamaan Jumalaan kaiken hätämme keskellä. Laitetaan Kristukseen toivomme silloinkin, kun mitään valoa ei ole näköpiirissä. Hänen luokseen saa juosta turvaan kuin kallion sisään silloin kun elämä ei tarjoa muuta turvaa. Hän suojelee, varjelee ja pelastaa.
Arvokkain pääoma ja
paras sijoitus on
oma pää
sinne kun päästää
Suuren Sijoittajan
panostamaan
näkevillä silmillä
kuulevilla korvilla
tyynellä mielellä
ja tyytyväisyydellä
voiko rikkaampaa
ihmistä ollakaan!
(Iiris)
”Hän pelastaa heidät kuoleman vaaroista ja auttaa nälkävuosien yli.” (Ps. 33:19)
Israelin kolmea kuuluisinta ja tärkeintä historian henkilöä ovat Aabraham, Mooses ja Daavid. Heidän kaikkien kolmen vaikutus sekä juutalaiseen kansaan että kristikuntaan on ollut valtaisa. On mielenkiintoista ja hätkähdyttävää, että näitä kolmea miestä yhdistää ainakin 2 asiaa: he olivat kaikki paimenia ja heidän kaikkien elämään kuului pitkiä aikoja erämaissa oleilua.
Kokeneet kristityt osaavat kertoa jotain kristityn elämään kuuluvista erämaavaiheista. Niillä tarkoitetaan sellaisia ajanjaksoja meidän elämässä, jolloin koemme Jumalan aikaisempaa etäisemmäksi. Saatamme kokea hengellisesti nääntyvämme emmekä jaksa rukoilla tai lukea Raamattua. Tai vaikka jaksaisimme, niistä ei tunnu olevan meille mitään hyötyä.
Ihminen yleensä hämmentyy joutuessaan kokemaan erämaa-aikoja. Tunteiden kadotessa ja pelkän tyhjyyden jäädessä tulee mieleen kysymys, onko Jumala hylännyt? Eikö Hän rakasta tai välitä?
Daavid kirjoittaa meille lohduksi, että Jumala on erämaissammekin mukana. Hän ei välttämättä nosta meitä niistä ulos niin kuin tahtoisimme vaan Hän kuljettaa meidät niiden läpi. Hän tarjoaa meille matkallamme yllättäviä levähdyspaikkoja ja taivaallista ruokaa, josta emme aikaisemmin tienneet.
Aabrahamia, Moosesta ja Daavidia yhdistää muuten myös kolmas asia. He kaikki saivat jo ennakkoon nähdä Jumalan suunnitelman maailmaan tulevasta Kristuksesta Jeesuksesta. Ehkä kipeissä erämaakausissa heitä valmistettiin suuren ilmoituksen ja kirkkauden vastaanottamiseen? Meillä on lupa uskoa samaa myös omalle kohdallemme.
Ei, ei kosto ole suloinen
mutta armo!
Ja kuinka suloiset
ovatkaan niiden jalat
jotka hyvää sanomaa
julistavat!
Ja kuinka niiden, jotka
eivät ainoastaan julista
vaan myös
käytännössä toteuttavat!
Ei, kosto ei ole suloinen
eikä rangaistus
ei katkeruus eikä kauna
mutta armo!
Armoa suloisempaa
ei olekaan.
(Iiris)
