Mitä on parannuksen tekeminen, osa 3

”Nyt minä käännyn ja kadun, minä käsitän nyt mitä olen tehnyt, ja lyön rintaani. Suuri on häpeäni, nuoruudestani saakka olen sitä kantanut” (Jer. 31:19).

Jeremia kuvaa Israelin kansan parannuksentekoa sen näkemisenä mitä se on tehnyt, katumisena ja kääntymisenä Jumalan puoleen. Synti on vaivannut ja se on ollut kuin raskas paino, jota he ovat näännyttävän pitkään kantaneet.

Juuri ennen tätä synnin tunnustamista ja kääntymistä on edeltänyt Jumalan armon lupaus: ”Sinulla on tulevaisuuden toivo” (j. 17). Uskon, että aitoa parannuksentekoa edeltää aina Jumalan armollinen vetäminen Hänen puoleensa. Silloin Pyhä Henki sekä näyttää meidän syntimme (jotka voimme nimetä) että osoittaa Jumalan Karitsaa, joka on kuollut syntiemme tähden.

Jeesus käyttää kääntymisestä sanaa ”metanoia”, joka tarkoittaa mielenmuutosta. Sitä sanaa voisi kuvata niin, että paimen huutaa kohti jyrkännettä juoksevaa lammaslaumaa: ”kääntäkää suuntanne, olette menossa kohti tuhoa!” Kääntyminen tarkoittaa siis sen näkemistä, että nykyisellä tiellä ollaan menossa kohta vararikkoa ja sen jälkeistä kääntymistä Jeesuksen puoleen. Tähän sanaan liitetään monesti kehoitus synnistä luopumiseen. Jos se ymmärretään niin, että ihminen itse ensin pystyy luopumaan synneistään, jotta hän voisi kääntyä Jeesuksen puoleen, esitän vastalauseen. Silloin parannuksenteosta tehdään – ehkä tahtomattaankin – ihmiskeskeinen suoritus, jonka palkkana on Jumalan anteeksiantamus ja armo. Rajanveto on tässä kuin veteen piirretty viiva mutta sitäkin tärkeämpi. Ja tästä saa olla vapaasti ja hyvillä mielin eri mieltä.

Tässä vaiheessa saatetaan esittää ajatus, että tuollainen parannuksenteon opettaminen johtaa hengelliseen välinpitämättömyyteen. Jos ihmisiä ei kehoteta parannuksenteossa luopumaan synneistään, se vie synnin hyväksymiseen. Olen eri mieltä. Siis täsmennän, kehoitus synnistä luopumiseen on raamatullista, mutta sen tekeminen armon ehdoksi mielestäni ei.

Jeesuksen luokse fariseuksen taloon tullut syntinen nainen itki Jeesuksen jalkojen juuressa. Hän oli Jeremiaan kirjan tavoin käsittänyt mitä oli tehnyt ja se oli syynä Jeesuksen luokse hakeutumiseen. Eikö Jeesuksen olisi tässä vaiheessa täytynyt sanoa: ”Kuule, saat kyllä anteeksi, mutta sinun täytyy nyt päättää, ettet enää tee syntiä?” Sen sijaan nainen jatkoi itkemistään, koska koskettaessaan Jeesusta hän tunsi syvälle käyvää armoa ja rakkautta.

Jeesuksella oli tämän jälkeen paljon sanottavaa paheksuvalle yleisölleen. Teen yhteenvedon: nainen sai paljon anteeksi, ehdoitta ja ilman yhtään muuttumisvaatimusta. Mitä se Jeesuksen mukaan vaikutti? Liian löyhän armon tähden seuraavaa kevyttä syntielämän jatkamista? Ei, Jeesus sanoi, että nainen alkoi rakastamaan paljon. Siis Paljon. Hän sai ehdoitta anteeksi ja siitä seurasi, että häneen syttyi rakkaus Vapahtajaan. Lähtikö hän Jeesuksen luota jatkamaan syntistä elämäänsä entiseen malliin. Ei varmasti. Tuliko hänelle epäonnistumisia. Tuli. Mutta jos hän kaatui entisiin tai uusiin synteihin, hän kertoi ne Ylösnousseelle Vapahtajalleen. Hän ei halunnut armon synnyttämän rakkauden takia murehduttaa Jeesusta ja siksi piti tilivälit lyhyinä. Sitä armo vaikuttaa.

Mitä on parannuksen tekeminen, osa 1

Päivittäistä parannuksentekoa, osa 2

autuaita

Kaikkien janoisten sankari

”Köyhät ja kurjat etsivät vettä, mutta sitä ei ole, heidän kielensä on janosta kuivettunut. Minä Herra, kuulen heitä, minä, Israelin Jumala, en heitä hylkää. Paljaille kallioille minä puhkaisen jokia, notkelmiin lähteitä. Autiomaan minä muutan vesilammikoiksi ja kuivan hietikon lähteiden maaksi” (Jes. 41: 17,18).

Hebreankielen sana ”köyhä” viittaa kolmeen asiaan. Ensinnäkin se tarkoittaa pelastuksen ulkopuolella olevia. Toisekseen se tarkoittaa kiusattuja ihmisiä. Kolmanneksi se viittaa nöyriin ihmisiin. Mutta nyt kyseessä ei ole sellainen nöyryys, jonka ihminen voisi laskea omaksi edukseen vaan sellainen ominaisuus, jossa ihminen on nähnyt oman tilansa Pyhän Jumalan edessä ja painanut päänsä tomuun. Jeesus muuten ”vaalisaarnassaan” (Luuk. 4) kertoo tulleensa auttamaan juuri tällaisia köyhiä ihmisiä!

Lainaamani Jesajan kirjan jakeet kertovat hengellisestä janosta. Siinä kuvataan ihmisiä, jotka ovat nääntyneet oman elämänsä keskellä eivätkä löydä mistään apua. He kaipaavat elämäänsä lohdutusta, apua ja valoa mutta sitä ei ole heille suotu. He kokevat joutuneensa sellaiseen erämaahan, josta ei ole ulospääsyä ja josta he eivät pysty selviytymään hengissä. He tarvitsisivat ihmettä – vettä kalliosta.

Jumala on aina kärsivän ja särkyneen ihmisen puolella. En ole löytänyt evankeliumeista yhtään sellaista kohtaamista, jossa Jeesus olisi torjunut köyhää ja kurjaa ihmistä. Hän kohtasi laidasta laitaan elämän rikkomia, väärin valintojen murskaamia, syyllisiä ja ulosheitettyjä ihmisiä ja jokaisen kerran pysähtyi heidän hätänsä äärellä ja asettui heidän puolelleen.  Hän suojasi näitä köyhiä ihmisiä syyttäjiltä ja sormella osoittelijoilta.

Erämaassa kristitty ymmärtää, että hänen syvin tarpeensa on saada kohdata Jumala. Hän kaipaa saada kosketusta elävältä Jumalalta, Jumalalta, joka voi saada hänen nääntyneen sielunsa kuoleman partaalta eloon. Mutta hän masentuu ymmärtäessään, ettei tällaista kohtaamista näytä tulevan, koska hän kokee olevansa liian toivoton, liian kaukana, liian kuiva ja liian köyhä.

Kuvaan astuu ihana evankeliumi. Jumala astuu alas kuivettuneen lapsensa erämaahan ja puhkaisee esiin runsaat vesilähteet. Jumala nostaa nääntyneen syliinsä ja juottaa tätä kuin pientä karitsaa. Tiedäthän, että tämä Jumalan virkistävä, lohduttava ja elämää tuova vesi on Hänen armon evankeliuminsa? Jos olet nääntynyt, niin oletko ehkä katsonut liian paljon itseäsi ja mahdottomia olosuhteitasi? Evankeliumi puhuu sinulle lohduttavia sanoja. Ja niissä Jumalan omissa sanoissa on voima. Jumalan Sanassa Kristus tulee lähellesi ja kuiskaa sinulle: ”Älä pelkää. Minä annan sinulle itseni ja sinä olet Minun.”

kaikkienjanoisten

Miksi vammani eivät parane?

”Miksi valitat vammojasi, itket tuskaasi, joka ei hellitä? Monien rikoksiesi ja lukemattomien syntiesi tähden minä olen tämän sinulle tehnyt” (Jer. 30:15).

Koska meillä on jatkuva taipumus elää elämäämme ilman, että Herra on siinä keskuksena, joudumme monesti hätään. Etsimme apua tahoilta, jotka lopulta pettävät alta ja jäämme huutamaan tyhjyyttämme.

Synti on ennen kaikkea sitä, ettemme anna Jumalan olla todellinen Jumala elämässämme. Ylpeydessämme haluamme elää riippumattoman tahtomme ja omien voimiemme varassa. Riippumattomuus Jumalasta on synnin alkujuuri, siihen ensimmäiset ihmiset lankesivat – he halusivat olla kuin jumalia, tietää ja tuntea kuin Hän. Siksi he rikkoivat suoran Jumalan käskyn ja kuolivat hengellisesti. Synti aiheuttaa aina kärsimystä.

Siirryn nyt kirjoittamaan minä -muodossa etten antaisi vaikutelmaa, että kirjoitan kevyesti yläpuolelta. Minä olen itkenyt ja huutanut vammojani, jotka omat syntini ovat saaneet aikaan. Olen hakenut sisäistä mielekkyyttä asioista, jotka Herra on kieltänyt ja siinä samalla rikkonut itseni. Ja läheisiäni. Kyse ei ole pelkästään psykologiasta, lapsuuden vammoista ja niin edelleen – niistäkin kyllä – vaan ihan omasta syntisyydestäni. Olen halunnut valita sisäisen elämänmielekkyyden muulta kuin yhteydestä Jumalaan. Olen kärsinyt Jeremian tavoin vammoistani ja itkenyt tuskaani, joka ei hellitä.

Voiko kristitylle käydä näin? Voi. Näin kävi muun muassa Hengellä täytetylle kuningas Daavidille. Hän rikkoi Herran käskyjä vastaan haluamalla Batseban itselleen ja kuule miten Hän voihkii:

”Niin kauan kuin minä vaikenin synnistäni, ruumiini riutui ja kuihtui. Päivät päästään minä huusin tuskassani. Öin ja päivin kätesi painoi minua raskaana. Minun elämänvoimani haihtui niin kuin kosteus kesän helteessä” (Ps. 32: 3-4).

Olenko omien vammojeni ja synneistäni johtuvasta kärsimyksestä johtuen toivottamassa tilanteessa? Olisin, ellei Herra jatkaisi Jeremian kirjan lupauksella: ”Minä hoidan haavasi terveiksi, parannan sinun vammasi, sanoo Herra, parannan sinut, Siion, sinut jota kutsutaan nimellä `Hylätty vaimo´, sinut, josta kukaan ei välitä” (Jer. 30:17).

On olemassa siis Hyvä Paimen, joka ei oleta että, pystyisimme parantamaan itsemme ja löytämään kotiin. Ei, Hän tulee koko matkan pimeyteemme ja itkuumme, nostaa meidät harteilleen ja kuiskaa: Sinä olet minun. En ikinä hylkää sinua!” Hän todella pystyy parantamaan sisäisen luopumuksemme ja vaikuttamaan sen, että tahdomme elää Hänen yhteydessään, Hänen tahtonsa raja-aitojen sisällä. Siellä olemme turvassa. Hänelle on turvallista luovuttaa koko syntisyytensä ja vammansa.

olenitkenyt

Mikä on sinun kuoleman kaivosi?

Eräänä kauniina päivänä pahaa-aavistamaton Joosef heitettiin sidottuna kuivuneeseen kaivoon. Hänen päälleen kävivät hänen omat veljensä, joihin hän luotti. Joosef rukoili ja anoi armoa. Sen sijaan, että veljet olisivat katuneet tekoaan, he myivät hänet orjaksi kaukaiseen Egyptiin.

Joosefin maailma särkyi tuona päivänä. Hän joutui rakkaittensa pettämäksi, eroon perheestään, isästään sekä pois tutuilta kotikulmiltaan uuteen vieraaseen maahan, jossa puhuttiin vierasta kieltä ja palveltiin vieraita jumalia. Missä Jumala oli silloin? Hän oli hyvin lähellä. Hän ohjasi tapahtumia Joosefin ja miljoonien ihmisten parhaaksi. Hän koulutti Joosefia käyttöönsä pelastaakseen lukemattoman määrän ihmisiä.

Onko sinun maailmasi mennyt rikki yhdessä hetkessä? Oletko saanut ikävän diagnoosin, ovatko tutut ihmiset pettäneet sinut tai oletko saanut puhelinsoiton, jonka jälkeen silmissäsi pimeni? Oletko joutunut kysymään, miten ihmeessä hyvä ja rakastava Jumala voi sallia sellaista elämääsi? Miten Hän voi sallia asioita, joita et voi mitenkään kestää?

Jumala valmistaa oudoissa kärsimyksen kouluissa niitä, joita Hän tulee käyttämään muiden auttamiseksi. Joskus ne koulut kestävät vuosia tai vuosikymmeniä, ihan kuin Joosefin, Mooseksen tai Paavalin elämässä. Joskus tuntuu, että sielua särkyviä kolauksia tulee toinen toisensa perään ja asiat menevät vain hullumpaan suuntaan. Mutta kuule: Jumala on lastensa kanssa ja kääntää kaiken vielä parhaaksi. Niin Joosefkin totesi 20 vuoden jälkeen tavattuaan veljensä kaiken kokemansa jälkeen (1. Moos. 50:20).

Miten Joosef selvisi? Miten sinä selviät? Huomaa, että Joosef ei saanut yhtä ainutta kertaa kokea Jumalan ilmestymistä, toisin kuin esi-isänsä. Sinäkin saatat huutaa Jumalalle, että Hän ilmestyisi keskelle pimeyttäsi ja selittäisi missä mennään? Joosef luotti siihen, mitä hänen isänsä Jaakob oli Jumalasta kertonut. Hän päätteli, että tämä Jumala pystyisi johtamaan hänet läpi mahdottomien vaiheiden ja päätti luottaa Häneen, maksoi mitä maksoi. Hän päätti olla katkeroitumatta. Samoin me voimme pimeydessämme luottaa Jumalan Sanaan. Se ei voi pettää alta. Jumala on luvannut, että kaikki maailman voimat joutuvat taipumaan Hänen lastensa parhaaksi.

Tämä Sana – Raamattu – on psalmien mukaan jalkojemme lamppu. Tuo lamppu valaisi aina yhden askeleen kerrallaan. Mutta se riittää. Jumala nostaa sinutkin Joosefin tavoin kuoleman kaivosta avaralle maalle ja elämäsi saa olla lohdutuksena toisille kärsiville.

kuolemankaivo

Jumala kantaa meitä kuin Isä lapsiaan

Israelin erämaavaellus oli esikuvallinen kertomus seurakunnan matkasta kohti omaa luvattua maatamme, taivasta. 5. Mooseksen kirjasta haluan siteerata kahta Mooseksen puheen kohtaa, joilla Hän kuvaa Jumalan toimintaa erämaassa vaeltavalle kansalle. Huomio jo tässä vaiheessa, että kristityn kulku kohti luvattua maata käy monesti raskaan erämaan kautta. Siihen on syynsä. Älä siis ollenkaan usko sellaisia menestysjulistajia, jotka lupaavat kristityille yhä lisääntyvää helppoa elämää ja voittoisaa kulkua. Olivatpa he kuinka karismaattisia tahansa ja tapahtui heidän kauttaan mitä ihmeitä tahansa, he ovat vaihtaneet Jumalan totuuden omaksi mielihalukseen. Jumala varjelkoon meitä sellaiselta.

Mooses kertoi Israelin kansalle (5. Moos. 1: 31-33), että Jumala kantoi heitä kuin isä lapsiaan läpi pitkän, paahtavan ja raskaan erämaataipaleen. Hän jatkaa, että he eivät selvinneet siitä omin voimin vaan Jumala kulki heidän edellään etsien heille reitin, leiriytymis- eli levähdyspaikat. Jumala huolehti siis siitä, että jatkuvasti mentiin oikeaan suuntaan – vaikka se ei kansasta usein siltä tuntunutkaan – ja aina tarpeen vaatiessa, riittävän säännöllisti, heille annettiin keidashetkiä raskaan matkan varrella. Nämä kaikki samat lupaukset ovat täydellisesti voimassa sinunkin kohdallasi. Sinuakin kannetaan tässä elämässä kohti seuraavaa ja sinua johdatetaan joka päivä. Jaksa uskoa myös keidashetkiin, niitäkin tulee olemaan matkasi varrella. Voi olla, että ne ilmaantuvat juuri silloin, kun erämaa on kuumimmillaan ja voimasi lopuillaan.

Sitten Mooses kuvaa samaa asiaa toiselta kantilta (5. Moos. 8:2-5). Tämä on tärkeä huomata, sillä saamme vastauksen siihen, millaista Jumalan johdatus ja Isänrakkaus on luonteeltaan. Siitähän me haluaisimme todisteita oman arkielämämme keskellä. Mooses kertoi, kuinka Jumalan huolenpito tuli esille kurituksena (8:2), ja Hän piti kansaa tietoisesti nälässä (j. 3). Salliessaan vaikeita asioita kansansa elämään Jumala halusi paradoksaalisesti vetää heitä lähemmäs itseään. Hän halusi, ettei kansa luottaisi vain siihen, mitä havaitsee ulkoisilla aisteillaan ja laskisi mahdollisuuksiaan selvitä inhimillisten todennäköisyyksien mukaan – koska Jumala heittää todennäköisyydet romukoppaan. Jumalan kanssa tulee heittäytyä mahdottomuuksien maailmaan. Hän on Jumala, joka luo elämää tyhjästä, ja joka saa avaa tiet sinne, missä ne ovat pahiten tukossa.

Erämaataipaleella kansa joutui monta kertaa todella ahdistaviin ja mahdottomiin tilanteisiin. Milloin heiltä loppui ruoka, milloin he olivat kuolla janoon. Eikä raskas matka ollut päättyä ikinä. Jumala tahtoi heidän kuitenkin oppivan luottamaan Häneen ja Hänellä oli kaikki vastaukset jo valmiina. Sen sijaan, että kansa toistuvasti kapinoi Jumalaa vastaan ja masentui ahdistuksen edessä, he olisivat voineet luottaa Jumalan kantavan heitä ihan samoin kuin kaikkina menneinä päivinä. Sitä olisi ollut Jumalan tahtoma nöyryys ja luottamus. Ja niitä samoja asioita Hän työstää meissäkin.

Jumalalle ongelmat eivät ole ongelmia. Hän nauraa mahdottomuuksille. Mutta Hän toivoo olevansa aina ja kaikessa meidän ensimmäinen ja tärkein apumme kohde. Uskon kasvu on sitä, että luottamuksemme Jumalaan kasvaa. Sitä Hän halusi saada aikaan israelilaisten kohdalla ja sitä Hän työstää meissäkin, jatkuvasti.

Meitä siis kannetaan. Mikä on tämän huolenpidon takeena? Mistä voisimme tietää, että juuri meistä pidetään tarkkaa huolta. Ensiksi siitä, että meille luvataan se. Toisekseen siitä, että joudumme kipuihin, ahdistuksiin ja mahdottomiin tilanteisiin. Silloin voimme nostaa päämme ja tietää olevamme siinä samassa rakastavan Isän koulussa, jonka kaikki Hänen omansa ovat käyneet läpi. Heidän – ja lopulta meidän – todistuksemme on, että meitä johdatettiin tarkasti ja jokainen elämämme vaihe oli tärkeä oppikoulu Jumalan tuntemiseksi.

kantaakuinisa