Läpi pimeän laakson

Muutama vuosi sitten, eräänä kauniina kesäaamuna tutut ambulanssimiehet tulivat kotiini. Olin soittanut hätäkeskukseen viimeisen hätähuutoni ja sairaanhoitajat tapasivat kotonani itkuisen ja lopen uupuneen, elämäänsä väsyneen miehen. He taluttivat minut ambulanssiin, sitoivat pedille ja matka alkoi kohti mielisairaalaa.

Vuodet vammautumiseni jälkeen olivat olleet hyvin raskaita. Elämäni tuntui olevan yhtä luopumista entisestä, avuttomuutta uuden tilanteen edessä, fyysistä kipua ja raastavaa kuntoutusta. Hiljalleen elämääni hiipi krooninen väsymys ja lopulta olin aivan lopussa. Yritin jaksaa rooliani pienten lasten isänä, aviopuolisona, ystävänä ja jossain vaiheessa sananjulistajana.

Samoihin aikoihin havaitsimme, että ostamassamme ja täysin remontoimassa omakotitalossa oli ikävää maan hajua. Alkoi vuosien kestävä hajuongelma. Lisäksi lapsillamme ilmeni ongelmia ja avioliittoni alkoi voida huonommin kuin koskaan.

En muista noista vuosista tarkkaan kuin pätkiä sieltä täältä. Muistan jossain vaiheessa pikkuveljeni kuolleen traagisesti ja sitten filmi napsahtaa kokonaan hetkeksi poikki. SE hetki taisi kestää parikin vuotta. Sen muistan, että olin kuin vangittu elämään, joka muistutti kauhuelokuvaa päivä päivältä enemmän. Niiltä ajoilta minulla on kipeitä, häpeällisiä muistikuvia. Huusin Jumalan puoleen, pyysimme lukuisia ihmisiä rukoilemaan puolestamme mutta asiat menivät aina huonomaan suuntaan. Lopulta ajatus elämän päättämisestä oli kuin lämmin virta kehon sisällä, kuin vapautus kaikesta liian raskaasta.

Kaiken tämän keskellä avioliittomme silloisen vaimoni kanssa hajosi ja 20 vuoden yhteinen elämä päättyi. Se tuntui kuin toiselta puun alla jäämiseltä. Mutta vaikeuksia oli liikaa, eikä meistä ollut niitä enää käsittelemään. Olimme kuin kaksi täysin riutunutta ihmistä kyvyttöminä hoitamaan toisiamme. Saati ymmärtämään. Koin kristittynä ja sananjulistajana siirtyneeni virallisesti spitaalisen luokkaan. Häpeä oli suunnaton. Olinhan epäonnistunut rakastamaan ja pitämään liittoamme koossa.

Tiedän jotakin päihderiippuvuudestakin nykyään. Koviin kipuihin on määrätty erityisen kovia lääkkeitä. Niitä kun joutuu käyttämään päivittäin, niistä ei tahdo päästä ihan niin helposti eroon. Olen alkanut ymmärtää narkomaaneja, alkoholisteja ja lääkkeiden väärinkäyttäjiä. Entä jo heillä on ollut liian raskas elämä, entä jos heidän nykyinen tilanteensa on paljon monisyisempi kuin me kaukaa katsovat ja tuomitsevat voimme ikinä ymmärtää?

Pyydän anteeksi, jos tämä vaikuttaa nyt itseni terapoimiselta. Haluaisin kirjoittaa oman elämäni kokemusten kautta niille, jotka tänään kärsivät suunnattomien taakkojen alla ja itkevät missä Jumala on. Haluan kirjoittaa niille, joiden elämä on mennyt pieleen ja joiden on sen takia vaikea enää uskoa Jumalan rakastavan heitä.

Lainasin otsikon Psalmista 23. Siinä vanha Jumalan mies Daavid kokoaa sen, mitä Jumala on hänelle ollut hänen vaihtelevan elämänsä aikana. Elämän, jonne on mahtunut myös traagisia epäonnistumisia, masennusta ja toivottomalta näyttäviä tilanteita. Daavid kirjoittaa, että vaikka hän joutuisi pimeään laaksoon, sielläkin Herra olisi hänen kanssaan. Joissakin raamatunkäännöksissä pimeä laakso kuvataan kuoleman varjon maana. Se kuvastaa mielestäni vielä paremmin kaikkea sitä raskasta, jonka läpi kristitty saattaa joutua elämässään kulkemaan. Se todella tuntuu kuin kuolemalta.

Haluan todistaa omalta kohdaltani, että Jumala on ollut uskollinen. Katson nyt taaksepäin omaan, vuosia kestäneeseen pimeään laaksooni ja en voi sanoa muuta kuin että Jeesuksen armo ja rakkaus on kestänyt. Hän ei ole jättänyt minua vaan minua – Hänen heikointa lastaan –  on kannettu läpi tuskan ja kuoleman. Siksi olen varma – rakas lukijani – että Hän kantaa sinuakin läpi omien mahdottomalta tuntuvien elämäntilanteiden. Vaikka sinusta nyt voi tuntua epätoivoiselta ja tällainen toivon sanoma vaan ärsyttää, elämäsi kärsimykselle laitetaan vielä päätepiste. Tulee aika, jolloin Herra Jeesus sanoo: “Jo riittää!” Silloin näet, että vaikket tuntenut Jumalan läsnäoloa, sinua on silti kannettu hetkestä hetkeen.

Kuoleman varjon laakson läpikäyneet ovat saaneet kuoliniskun omalle erinomaisuudelleen. He ovat samalla löytäneet sellaisia aarteita, joita ei löydetä muualta kuin pimeyden kätköistä. Heistä huokuu Herramme Jeesuksen Kristuksen armo. Heidän julistuksensa sisältö on kapeakatseinen mutta verrattoman syvä: “Jeesus pelasti minut, Hän pelastaa sinutkin!”

Pimeän laakson läpi käyneet ihmiset ovat niitä, jotka joutuvat katsomaan silmästä silmään omaa heikkouttaan. Mutta siinä samalla ja samassa, he saavat samanaikaisesti kokea Kristuksen voimaa. Sillä heikkous ja voima kulkevat käsikädessä. Ihmisen on heikkous. Kristuksen on voima. Vain yhdessä ne toimivat säihkyen hukkuvalle maailmalle!

sammalsydän

Jumala korvaa menettämäsi vuodet!

“Minä hyvitän teille ne vuodet, jolloin sadon söivät sirkat ja niiden toukat, vaeltajasirkat ja kalvajasirkat, tuo suuri sotajoukko, jonka lähetän teidän kimppuunne” (Joel. 2: 25).

Jumala lähetti Israelin kansalle ankaria tuomioita, koska he olivat kääntyneet Hänestä pois ja etsivät apua epäjumalilta. Israelin kansa joutui kurjuuteen ja he riutuivat Jumalan kurituksen alla. Elämä valui heillä hukkaan ja vuodet toisensa jälkeen olivat yhtä nääntymystä.

Onko sinusta tuntunut siltä, että elämäsi valuu hukkaan? Oletko kokenut elämäsi tuhoutuvan omien väärien valintojesi tähden? Tuntuvatko viimeiset vuotesi siltä, että haluaisit unohtaa ne tai korjata niiden aikana tapahtuneet epäonnistumisesi? Oletko ollut sisäisten taistelujesi suhteen kuin jatkuvassa harmaudessa tai koetko yksinhuoltajana arjen painavan liian raskaana päälläsi?

Jumalan Sana kutsuu meitä Jeesuksen luokse tänään: “Kääntykää minun puoleeni, tehkää niin koko sydämestänne” (Joel. 2: 13). Meitä kutsutaan luovuttamaan Hänelle epäonnistumisemme ja sivuraiteemme. Saamme antaa Jeesuksen käsiin hukkaan valuneet vuotemme ja tiedätkö mitä? Jumala lupaa korvata ne meille! Tämän Jumalan armon suhteen minulta loppuvat sanat, mutta usko tämä: jollakin tavalla – salatulla ja ihmeellisellä – Jumala hyvittää sinulle raskaat aikasi ja sydäntä särkevät ahdistuksesi.

Raamattu vakuuttaa, että kaikki yhdessä myötävaikuttavat Jumalan lasten parhaaksi. Uskallatko uskoa tämän? Kaikki tarkoittaa myös niitä kaikkia asioita, joita syvimmin varjelet sydämesi kätköissä ja pelkäät, että ne paljastuisi toisille.

Tähän lopuksi sopii aiheeseen liittyvä esimerkki. Mooses sai kokea epäonnistumisensa jälkeen kovaa Jumalan koulua 40 vuoden ajan. Olen varma, että hän lampaita paimentaessaan koki elämänsä ja kutsumuksensa valuvan hukkaan. Mutta noina vuosina hän oppi reitin Siinaille ja sieltä Kanaanin maan rajalle. Ehkä sinäkin opit omina “hukkaan heitettyinä” vuosinasi reitin ristille? Ehkä tulee se päivä, jolloin saat olla viemässä Jumalan nääntynyttä kansaa sinne samaan paikkaan, ristin juurelle? Silloin tiedät: Jumala on korvannut kokemasi kivut ja särkymiset, niillä on ollutkin tarkoitus!

IMG_2276

Toivo, ankkuri ja armon valtaistuin

“Se toivo on elämämme ankkuri, luja ja varma. Se ulottuu väliverhon sisäpuolelle asti” (Hebr. 6:19).

Ihminen ilman toivoa menettää elämänilonsa. Toivo antaa syyn elää niinäkin hetkinä, jolloin elämä muutoin olisi liian raskasta. Toivo sanoo meille, että vaikka nyt on edessä mahdottomat haasteet, huomenna asiat voivat olla toisin.

Hebrealaiskirjeen mukaan toivo on kuin ankkuri. Ajattele laivaa kovissa myrskyissä. ilman ankkuria se lähtisi myrskyn vietäväksi ja tuhoutuisi. Ankkuri pitää laivan paikoillaan ja sen merkitys korostaa erityisesti pahana päivänä.

Kristillinen toivo on samanlainen. Se on sitä tärkeämpää, mitä vaikeammissa tilanteissa me olemme. Vaikka elämä myrskyäisi, ulkoa- tai sisältäpäin puhaltaisi rajut tuulet ja tuho näyttäisi väistämättömältä, toivon ankkuri pitää meidät pystyssä.

Kun laivan ankkuri on kiinni meren pohjassa tukevalla alustalla, kristityn toivon ankkuri kiinnittyy “esiripun” sisäpuolelle. Esiripun sisäpuoli tarkoittaa Raamatun kuvaileman Jumalan temppelin kaikkeinpyhintä. Jumala asui siellä. Nyt tulen huikaisevimpaan ajatukseen: Raamatun mukaan tuolla kaikkeinpyhimmässä on meitä vastassa armon valtaistuin (Hebr. 4: 16). Armon valtaistuimella istuu ristiinnaulittu Kristus, Jumalan Poika.

Meidän toivomme kiinnittyy siis Jeesuksen Kristuksen armoon. Siihen armoon ja rakkauteen, jota Hän tuntee meitä kohtaan. Kun meidän elämämme joutuu myrskyyn ja pimeyteen, me saamme laittaa kaiken toivomme Jeesukseen samalla tavalla hätääntynyt lapsi laittaa toivonsa äitinsä huolenpitoon.

Armon valtaistuin on meille kaikille auki. Siis kaikille, myös sinulle. Huolimatta siitä millainen olet ja millaisten asioiden kanssa taistelet. Kristuksemme kutsuu meitä tulemaan luokseen juuri silloin, kun luonnostamme tahtoisimme häpeän tähden piiloutua. Hän tahtoo lahjoittaa meille armoaan ja laupeuttaan ja niitä tarvitsemme eniten ollessamme pahoja, huonona ja heikkoja. Hän lupaa antaa meille apunsa oikeaan aikaan. Eli silloin kun laivamme on jo uppoamassa eikä inhimillistä toivoa näy. Silloin Jeesuksemme tyynnyttää aallot niin kuin erään kerran epätoivoisten opetuslasten kanssa ja me saamme ihmetellä Hänen armonsa ja voimansa suuruutta!

Säröistä loistava Kirkkaus

Luin hetki sitten erään toisen kristityn blogia ja järkytyin miten kateelliseksi tulin. Kirjoittaja kirjoitti niin hyvin armosta, ja sen sijaan, että olisin ollut hänestä ja hänen sanomastaan kiitollinen, minä puhisin kateutta ja omaa huonommuuttani.

Siitä heräsi ajatuskulku, että kuinka paljon minä – ja ehkä joku toinenkin – rukoilenkaan siunausta elämääni ihailun tarpeesta? Mietin, haluanko vapautua synnin otteesta ja anon pyhitystä siksi, että Jumala saa kunnian vai, että minä näytän paremmalta? Haluanko kokea Jumalan voimaa ja armoa siksi, että minut nostettaisiin jalustalle vai jotta Jumala voisi koskettaa kärsiviä ihmisiä? Vastaus on kalvavan epämiellyttävä.

Mitä on se valo, jota meistä tulisi loistaa, jotta ihmiset ylistäisivät sen nähdessään Taivaallista Isää (Matt, 5:16)? Me ehkä ajattelemme, että meistä pitäisi näkyä eheyttä, voimaa, voitokkuutta, sanalla sanoen täydellisyyttä? Mutta synnyttääkö se kiitosmieltä? Jos joku hengellisesti köyhä näkee minun voitokkaan hengellisyyteni ja esimerkillisen elämäni, tuleeko hän siunatuksi ja suuntautuuko hänen katseensa taivaallisiin? Vai näkeekö hän korokkeella olevan ihmisen, jonka “valossa” hän kokee olevansa entistä kurjempi? Haluanko minä siis sellaista kirkkautta, joka tekee minut suureksi mutta toiset pieniksi?

Entä jos me tarvitsemme pistimiä ja painoja juuri siksi, että tulisimme alas toisten tasolle? Entä jos Jeesuksen tarkoittama valo onkin Hänen omaa kirkkauttaan? Se kirkkaus taitaa päästä näkymään vain niiden kohtien kautta, missä meidät on haavoitettu, murrettu ja rikottu?

Uskallan vielä kysyä: entä jos Jumalan suurin ongelma ei ole meidän heikkoutemme vaan vahvuutemme? Ja onko niin, että Jumalan siunaukset tulevat tälle kärsivälle maailmalle vain niiden elämämme säröjen kautta, jotka haluaisimme piilottaa?

Minä uskon, että Jumalan kansan keskuuteen puhkeaa vielä armoherätys. Uskon, että se tapahtuu niiden ihmisten kautta, jotka ovat särkyneet ja tulleet muiden silmissä käyttökelvottomiksi. Uskon, että heidän kauttaan tulee vielä loistamaan sellainen Taivaallinen kirkkaus, joka saa toisten alaspainettujen katseen kohti Ristiinnaulittua.

SAMSUNG CSC

Hallitsijana himo

Olen kuullut joskus sanonnan, että kaikkein salaisin on kaikkein yleisintä. Jossakin mielessä se on varmasti totta. Kristityt eivät ole tässä poikkeus, koska me kannamme itsessämme uudestisyntymisestä huolimatta osaa, jota Raamattu kutsuu vanhaksi ihmiseksi tai lihaksi. Siksi jokainen kristitty kokee sisällään erilaisia ja -asteisia himoja. Himojen kanssa on nöyryyttävää taistella ja niistä on hyvin kiusallista kertoa kenellekään. Moni kantaa sisällään raskaita salaisuuksia, jotka lannistavat mieltä ja tuhoavat uskoa.

Himoja on erilaisia. Tässä kirjoituksessa himolla tarkoitan sellaisen haluamista, jonka tiedämme Raamatun mukaan olevan väärin ja joka myös monesti tuhoaa ihmistä itseään. Sekä usein läheisiä ihmisiä. Kristitty voi kokea himoa päihteisiin, rahaan, erilaisiin rahapeleihin, valtaan sekä kaikkeen toisen omaan. Himot koskettavat monesti myös seksuaalisia alueita.

Erilaisten himojen kanssa taisteleva kristitty tuntee yleensä voimakasta epäonnistumista ja syyllisyyttä. Himot muuttuvat salaisiksi siksi, että niistä aluksi yritetään kertoa toisille mutta tuomion ilmapiirissä pian ymmärretään, että niistä on parempi olla vaiti. Näin syntyy kaksoisrooli – kristitty haluaa näyttää toisten edessä paremmalta ja onnistuneemmalta kuin hän todellisuudessa on. Sisällään hän saattaa kuitenkin kokea syvää ahdistusta ja toivottomuutta.

Kristityn sisäinen ahdistus syntyy siitä kokemuksesta, että hän on ehkä vuosien ajan vilpittömästi ja tosissaan yrittänyt vapautua himon vallasta. Hän tekee yhä uusia lupauksia ja päätöksiä olla lankeamatta ja mitä lujemmin hän yrittää, sitä surkeammin hän epäonnistuu. Augustinuksen mainitsema paha himo on kuin hallitsija, jonka vallan alla ihminen riutuu.

Älä erehdy ajattelemaan, että tällaista kamppailua käy vain marginaaliosan kristityt. Ihan samaa taistelukenttää kokevat pastorit, hengelliset johtajat ja vaikuttajat. Toistan sen ajatuksen, että monesti kaikkein salaisin on kaikkein yleisintä.

Himojen hallitsema kristitty ei ole valmis kuulemaan evankeliumin vapauttavaa totuutta niin pitkään, kuin hän jaksaa uskoa itseltään onnistumisia tai pettyy kun epäonnistuu. Me joudumme tässä taistelussa kuin kuolemaan itsellemme, jotta korvamme avautuisivat kuulemaan jumalallisen ilosanoman: sinä saat levätä Kristuksen rakkaudessa himoinesi ja haluinesi. Tämä on helppo ymmärtää väärin. En tarkoita, että syntiä pitäisi koskaan hyväksyä. Ei, vaan sinut on kutsuttu lepäämään Jeesuksen täytetyn työn varassa. Eräs nuori mies kirjoitti kerran edesmenneelle pastori David Wilkersonille, että hän kärsi pahasta pornoriippuvuudesta, eikä vuosien taistelun jälkeen ollut päässyt siitä irti. Wilkerson oli vastannut kirjeeseen yhdellä lauseella: “Pysy Kristuksen rakkaudessa.” Tämä oli mullistanut miehen elämän, hän löysi evankeliumin vapauttavan totuuden.

Kiteytän sanomani tähän: Kristus pystyy siihen, mihin me emme. Raamattu kutsuu meitä pyhitykseen mutta se tapahtuu paradoksaalisesti levon kautta. Jumala lahjoittaa sen, mitä Hän vaatii. Uskallatko luovuttaa mahdottomat ongelmasi Hänelle?