Voisiko Jumalaa kaivata niin, että se voisi tuoda meille yhä lisääntyvää sisäistä lepoa, rauhaa ja iloa sekä evankeliumin ja armon tuntemista?
Raamattu ei ohjeista meitä parantamaan itse itseämme vaan tulemaan Jeesuksen luokse. Hän on kuollut syntiemme tähden ja tänäänkin Hän kykenee tekemään elämässämme sen, mihin emme itse kykene. Jumalan käskyjen murskaama ihminen löytää siis elämäänsä suuren Vapahtajan.
Opetus kuunneltavissa tästä:
Johanneksen evankeliumissa on hyvin kaunis kertomus siitä, mitä Jumalan armo saa aikaan ihmisessä. Luvussa 12 Johannes kertoo Marian voidelleen Jeesuksen jalat omistamallaan nardusöljyllä. Tuo öljy oli hyvin kallista ja voi hyvinkin olla, että se oli Marian elämän – rahallisesti mitattuna – arvokkain asia. Yhden opetuslapsen mielestä voide oli 300 denarin arvoinen, eli se vastasi vuoden työmiehen palkkaa. Ajattele, että nykyaikaan muutettuna voiteen arvo oli 25000 euroa.
Maria antoi Jeesukselle kaiken mitä hänellä oli. Jopa opetuslapset hämmästelivät ja paheksuivat Marian uhraamista, heistä se oli kohtuutonta, liioittelua ja turhaa tuhlausta. Monesti ajatellaankin, että elämän antaminen Jeesukselle ja Hänen tahdolleen on tuhlausta, ihmisen ajan ja kyvyt voisi käyttää paljon järkevämminkin.
Jeesus sanoi opetuslapsille, että Marian uhraus tultaisiin kertomaan kaikkina aikoina evankeliumin yhteydessä. Miksi? Syynä on se, että Marian toiminnassa me näemme sen, mitä evankeliumi vaikuttaa sen vastaanottaneessa ihmisessä. Jumalan armo vaikuttaa niin, että ihminen rakastuu Jumalaan. Hän ei elä elämäänsä velvoitteiden, pakkojen tai uhkausten motivoimana, vaan hänen sydämensä on kiintynyt uskonsa kohteeseen.
Monet kristityt kokevat, ettei Jumalan armo riitä heille, jos he eivät täytä heille osoitettua tai itse tehtyä mittaa. Heille Jumalan armo on kuin yhden askeleen päässä oleva palkinto; lähellä mutta lopulta aina saavuttamattomissa. He yrittävät hukkuvan tavoin räpiköidä veden pinnalle eivätkä uskalla luottaa veden kannattelevan heitä. Tällainen usko ei synnytä halua olla Jeesuksen seurassa tai antaa elämäänsä Hänelle.
Maria oli oppinut lepäämään Jeesuksen lähellä. Luukkaan evankeliumin luvussa 10 on hengellisen elämän yksi tärkeimmistä periaatteista: Jeesus kutsuu meitä nauttimaan yhteydestä kanssaan ja lepäämään Hänen lähellään. Sellaista uskoa kyllä joskus nimitetään passiiviseksi ja jopa liian armokeskeiseksi, mutta silloin ei ymmärretä uskoa oikein.
Marian armon varassa lepäävä usko oli elämänsä uhraavaa uskoa. Hän uskalsi nauttia Jeesuksen rakkaudesta ja se vaikutti Mariaan lähtemättömällä tavalla.
Olisiko meidänkin aika uskaltaa luottaa Jumalan armoon ja rakkauteen? Entä jos uskaltaisimme antaa Hänelle kaikki yrityksemme olla parempia kristittyjä, kaiken levottomuutemme, helmasyntimme ja vaikeutemme – ja uuvuttavan työn sijasta lepäisimme? Mitähän seuraisi jos heittäytyisimme Jumalan varaan ja luottaisimme siihen, että Hän pitää meistä huolen? Luulen, että silloin sisimpäämme tulvisi Jumalan armon raikkaat tuulet. Ja ne tuulet puhaltaisivat lähimmäistemmekin elämään.
Istutimme eräänä kesänä riippahernepensaan silloisen talomme etupihalle. Riippahernepensaassa on yksi runko ja runkon yläpäästä lähtee oksia, jotka kaareutuvat alaspäin ja roikkuvat siten rungon ympärillä. Seuraavana talvena lumihanki nousi oksiin saakka peittäen ne sisäänsä. Kevättalvella lumen vajuessa huomasin, että oksat olivat jääneet hangen jäätyneeseen pintaan kiinni ja ne olivat tämän johdosta repeytyneet lähes kokonaan rungosta irti. Näytti siltä että pensas oli auttamatta kuollut, tai hukassa olivat ainakin sen kesällä kauniisti ja runsaasti kukkivat oksat. Asia harmitti kovasti ja siksi yritimme teipata oksia kiinni runkoon niin, että repeytymäkohdat painettiin tiukasti takaisin rungon yhteyteen. Olimme silti varmoja, että talvi oli tuhonnut kauniin pensaamme.
Kesällä huomasimme suureksi yllätykseksi, että pensas alkoi vihertämään entiseen malliinsa. Menin ihmeissäni katsomaan oksien ja rungon repeytymiskohtia, otin laittamamme kiinnikkeet irti ja huomasin, että oksat olivat kuin ihmeen kaupalla kiinnittyneet takaisin runkoon. Näytti siltä, ettei koko irtoamista olisi tapahtunutkaan. Tai itseasiassa ainoa asia, mistä talven vahingot huomasi, oli se, että oksat olivat irtoamiskohdastaan aikaisempaa vahvempia. Runko oli siis ravinteillaan kiinnittänyt oksat itseensä uudelleen ja entistä lujemmin.
Sain tästä vahvan hengellisen opetuksen. Jeesushan opettaa uskon lainalaisuutta mitä syvällisemmällä tavalla Viinipuu -vertauksessa. Vertauksessa olennaista on se, että samoin kuin viinipuun oksa tarvitsee viinipuun runkoa säilyäkseen elossa ja tuottaakseen hedelmää, samoin kristitty tarvitsee uskossaan Kristusta. Ja samoin kuin puu tarjoaa oksilleen kiinteän yhteyden kautta kaiken tarvittavan, samoin Kristus tarjoaa omilleen kaiken mitä tarvitaan uskon alussa, sen kestäessä ja lopussa.
Riippahernepensaasta saatu opetus avasi minulle huikean näköalan: Runko kykenee myös omalla elinvoimallaan vetämään irtoamassa olevia oksia takaisin itseensä. Siis Jeesus vetää meitä rakkaudellaan ja armollaan takaisin lähelleen aina, kun olemme vaarassa etääntyä Hänestä. Ja riippahernepensaan kohdalla minulla oli tärkeä rooli kriittisimmässä vaiheessa teipatessani oksia rungon yhteyteen, samoin Viinipuu -vertauksen mukaan Taivaallisen Isä työskentelee puun ja oksien hyväksi. Jumala tekee työtään meissä, jotta yhteytemme Jeesukseen voisi aina vahvistua!
Jumalan armo ja rakkaus houkuttelee meitä siis tänäänkin pois piiloistamme Hänen luokseen. Hän tahtoo meidän antavan kaikki syntimme, puutteemme ja ongelmamme Hänelle, jotta voisi lahjoittaa meille kaiken uskoomme tarvittavan. Jumala tahtoo meidän kasvavan uskossamme Kristukseen, mikä tarkoittaa sitä, että meidän luottamuksemme Häneen kasvaa. Odotamme Häneltä sitä armon voimaa ja vaikutusta, jolla Hän saa meidän oksiimme elämää aikaan. Kristuksen rakkaus saa meidät tulemaan lähemmäs ja tuottamaan hedelmää.
Ja kun koemme Kristuksen rakkauden kantavan meitä silloinkin, kun itse emme jaksa tai kun olemme eksyneet vailla voimaa palata takaisin, silloin uskomme Vapahtajan hyvyyteen kasvaa. Sillä tavalla uskomme syvenee ja me lujitumme Hänen syvemmin kiinni.
