Miksi moni luopuu uskostaan?

Monen kristillisyyden keskellä eläneen ja siitä luopuneen ihmisen kertomus on tämänkaltainen: ”Ei minusta ollut siihen. En onnistunut olemaan riittävän hyvä. Yritin muuttua paremmaksi mutta epäonnistuin jatkuvasti ja lopulta luovutin. Oli helpompaa olla yksin kuin toisten tuomitsevien katseiden alla.”

Tällainen kristitty on elänyt lainomaisen kristillisyyden piirissä. Se ei ole harvinaista, sillä erään arvion mukaan 90% Suomen kristityistä elää lainalaista uskoa. Tämä on hurja väite ja perustelen sitä hieman.

Lainalaiseen uskoon kuuluu se peruskäsitys, että Jumala siunaa ihmistä sen mukaan, kuinka hän elää. Siinä ajatellaan, että Jumala on antanut kristityille armonsa ikään kuin ”alkuvoimaksi” ja on ihmisestä itsestään kiinni, kuinka hän tuota armoa tai voimaa käyttää. Ihmisen on määrä joko varmistaa pelastustaan tai ansaita syvempää hengellistä elämää omilla päivittäisillä valinnoillaan. Nämä valinnat koskevat synnistä luopumista, antautumista ja hengellisen elämän harjoittamista.

Tällainen on kristinuskon muuttamista yleisuskonnoksi. Monet väsyvät ja jättävät Jeesuksen siitä yksinkertaisesti syystä, etteivät todella ole kuulleet raamatullista evankeliumia. Siis sanomaa Jeesuksesta ja Hänen työstään meidän hyväksemme.

Kristinusko muuttuu raskaaksi, kun siitä tulee vaatimus. Ei usko ole yhtä kuin sääntöluettelo ”karta tätä, tee noin”. Usko on elävää yhteyttä Jumalan Poikaan. Se yhteys annetaan lahjaksi, joka päivä. Kristus vaatii ainoastaan köyhän sydämen, jonne Hän voi tulla asumaan.

Kun lainalaisessa uskossa korostuu ihmisen tekeminen, raamatullisessa uskossa korostaa Kristuksen tekeminen. Jospa uskoonsa väsyneet saisivat kuulla sen sanoman, joka tuottaa iloa. Jospa he kuulisivat, että ei ole mitään mittaa, mikä heidän tulee täyttää. Jospa he kuulisivat, että Jeesus haluaisi vain rakastaa heitä ja antaa heille yltäkylläisen elämän.

Ja kyllä, tämä armon käsittämätön rikkaus mullistaisi silloin ihmisen koko maailman.

Miksi ajattelen, että kristikansa elää pitkälti lainalaisuudessa? Siksi, että seurakunnista puuttuu se armon tuoma elämä, joka synnyttää herätyksen. Samasta syystä seurakuntien ulkopuolella on tuhansia ja tuhansia uskoonsa väsyneitä ihmisiä.

jarvi

Uskomaton lupaus

“Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka johdatin sinut pois Egyptistä, orjuuden maasta. Sinulla ei saa olla muita jumalia” (5. Moos. 5: 5-7).

egypti

Kymmenen käskyn ensimmäiseen käskyyn sisältyy uskomaton lupaus: Jumala haluaa todella olla meidän Jumalamme ja ottaa meistä vastuun. Hän haluaa olla se, johon me turvaamme ja jolta odotamme kaiken hyvän.

Emmekö joudukin ahdistuksiin juuri sen takia, että muut turvat karisivat pois kyvyttöminä tuomaan apua? Vasta kun kristitty omissa pimeyksissään ymmärtää tämän lupauksen tarkoittavan sitä, että hän saa todella huutaa Jumalaansa avuksi hätäänsä, hän löytää todellisen aarteen.

Kun siis uskallat vedota tähän Jumalaan auttajanasi, pelastajanasi, elämänäsi, valonasi, pelastuksenasi ja turvanasi, silloin alkaa hengen maailmoissa tapahtua. Sillä Jumala on sanansa mittainen. Kun annat Hänen yksin olla sinun Jumalasi, hän valaisee pimeytesi ja tuo levon ahdistukseesi. Hän kykenee muuttamaan mahdottomat olosuhteesi tai sitten Hän muuttaa sinut, niin että tuot kunniaa Hänelle olosuhteittesi keskellä.

Anna Jumalan ottaa sinusta vastuu. Hän haluaa olla sinun Jumalasi, se, jonka puoleen käännyt hädässäsi ja jonka siipien suojaan jäät turvaan. Anna Jumalan olla Kaikkivaltias ja silloin sinä saat olla pieni ja avuton ihminen.

lintu

Ihmis- vai Kristus-keskeinen usko?

Ihmiskeskeisen uskon selvimpänä tuntomerkkinä on se, että siinä korostuu ihmisen tekeminen. Esillä ovat kilvoittelu, kuuliaisuus, oman osuuden suorittaminen ja niin edelleen. Jeesuksesta ja armosta kyllä puhutaan mutta jotenkin ne jäävät taka-alalle. Ideana on, että uskoontulon jälkeen on ihmisen vastuulla miten hän elämäänsä suhteessa Jumalan tahtoon elää. Ihmisen tulee tehdä parhaansa ja Jumalan armo tulee  tueksi siinä, missä oma yritys jää vajaaksi. Kyseessä on synergistinen oppi pyhityksestä; Jumala ja ihminen ovat yhteistyössä kristillisen kilvoittelun suhteen. Jos uskonelämä jää ontuvaksi, syy on ihmisessä, sillä Jumala on jo antanut voimansa avuksi. Ihmiskeskeinen usko kasvaa ja vahvistuu sitä mukaa kun ihminen antautuu, luopuu synneistään ja päättää toteuttaa paremmin Jumalan lakia.

Sitten on toinenkin, evankeelinen tapa käsittää kristillinen elämä. Tässä ajattelussa Jeesus ei ainoastaan ole matkan alussa liikkeelle laittajana, vaan Hän on keskeinen kaiken aikaa. Kristus-keskeisessä uskossa korostetaan Kristusta. Siinä nähdään uskon olevan todellista, syvällistä ja mystistä yhteyttä Kristukseen – kristitty on asetettu Kristukseen ja Kristus asuu kristityn sydämessä. Uskon kasvu ei ole kiinni ihmisen kyvyistä, vaan heikoinkin ihminen voi elää syvää yhteyttä Jumalaan. Kristitty kasvaa sitä mukaa kuin hän käsittää sen aseman ja lahjan, jonka hän on saanut pelastuksessa.

Nämä kaksi tapaa ovat keskenään syvässä ristiriidassa. Ihmiskeskeiset uskovat kokevat Kristus-keskeisen uskon monesti armon liiallisena korostamisena, joka vie kristityn välinpitämättömyyteen ja synnin hyväksymiseen. Asia on kuitenkin päinvastoin: ihmiskeskeiset kristityt luottaessaan itseensä tietämättään elävät vanhan luontonsa mukaisesti. Vanha luontomme on ovela ja se sopeutuu mielellään uskonnolliseen ulkoasuun. Se korostaa omia mahdollisuuksiaan ja näyttää toisillekin omaa moraalista erinomaisuuttaan. Raamatun mukaan sellainen on lainalaisuutta. Ihminen pyrkii omalla tahdonvoimallaan – Jumalan auttamana – täyttämään Jumalan lakia ja siten saamaan Jumalalta siunauksen. Kun lainomaisuus Paavalin opetuksen mukaan kuitenkin vääjäämättä herättää synnin himot vanhassa ihmisessä (lihassa), tällainen kristitty ei pysty toteuttamaan sitä hyvää mitä haluasi. Hän pystyy kyllä näyttelemään toisille moraalista kristittyä, mutta hänen sisällään saattavat samaan aikaan myllertää ylemmyys, tuomitseva asenne, riitaisuus ja monenlaiset himot.

Miten tullaan Kristus-keskeiseksi ihmiseksi? Yleisin tie taitaa olla se, että joudutaan kokemaan syviä haaksirikkoja uskossa ja elämässä. Jumala sallii ihmisen kokea useiden epäonnistumisten ja ristiriitojen kautta, ettei hän kykene omalla tahdonvoimallaan saamaan aikaan hengellistä elämää.

Asiaa voisi kuvata seuraavasti: kuvitellaan, että ihminen joutuu 100 metriä syvään kaivoon. Kaivon seinämät ovat sileät eikä ylöspäin kiipeäminen onnistu. Ihmiselle saatetaan silloin huutaa kaivo suulta hyvä uutinen: “Sinulle heitetään 80 metriä pitkä köysi, riittää kun hyppäät ja otat köydestä kiinni.” Kaivon pohjalla oleva ihminen tajuaa, ettei hän pysty hyppäämään 20 kymmentä metriä. Tai maan pinnalla oleva auttaja saattaa löytää 97 metriä pitkän köyden: “Näin paljon olen valmis auttamaan sinua, sinun tarvitsee vain hypätä köyteen kiinni.”  Ahdingossa oleva ymmärtää, että köyden täytyy tulla tasan hänen ulottuvilleen, sinne missä hän on.

Tällainen on Kristus-keskeinen evankeliumi. Se ei julista “melkein hyvää uutista” eikä opeta Jumalan antaneen “lähes täydellisen lahjan”. Ei, se opettaa Jumalan antavan kaivossa viruvalle, toivottamassa tilanteessa olevalle syntiselle pelastavan avun. Jumala on antanut kristitylle Kristuksen. Kristus on meidän pelastuksemme ja Hän on myös meidän pyhityksemme. Mitä enemmän uskallamme laittaa toivoamme Hänen varaansa, sitä enemmän Hän saa meissä vaikuttaa.

Jos siis koet olevasi “syvässä kaivossa” uskosi suhteen etkä pysty pelastamaan itseäsi, olet parhaassa mahdollisessa tilanteessa. Saat nähdä kuinka Kristus pelastaa sinut. Jos taas luotat itseesi hengellisen elämäsi suhteen, älä säikähdä tulevia pimeyksiä. Niiden avulla Jumala vie sinut kestävämmälle perustalle.

repovesi

Uskovien jako eri tasoille?

Joskus näyttää siltä, että me kristityt jaamme toisemme erilaisiin kategorioihin. Keskeisimpänä jaotteluna taitaa monesti olla jako onnistuneisiin ja epäonnistuneisiin. Onnistuneisiin kuuluvat ne, jotka eivät ole näkyvästi langenneet, eivät kokeneet avioeroa ja muutenkin käyttäytyvät vallitsevan yhteisön arvojen ja kirjoittamattomien sääntöjen mukaan. Epäonnistuneet ovat taas niitä, joiden elämässä on tapahtunut ei-sallittuja särkymisiä. Heillä ovat saattaneet ihmissuhteet rikkoutua näkyvästi, heillä saattaa olla tuomittavia riippuvuuksia ja tapoja, joista eivät ole päässeet eroon.

Onnistuneiden ja epäonnistuneiden välillä taitaa yleensä olla ylitsepääsemätön kuilu. Epäonnistunut pääsee korkeampaan kategoriaan vain, jos hänen onnistuu muuttamaan elämäänsä. Tosin jotkut ovat kokeneet sellaisia lankeamisia, joiden tähden he kantavat läpi elämänsä epäonnistumisen leimaa.

Onko meillä kristityillä todella oikeutta tai varaa jakaa toisiamme tällaisiin luokkiin? Kuinka vaikeaa meidän olisi tunnustaa, että todellisuudessa me olemme kaikki ihan yhtä syntisiä? Täysin syntisiä, vailla mitään selittelyjä?

Tähän aiheeseen liittyy 3. Mooseksen kirjan opetus spitaalilaista. Spitaalihan on kuvaus synnistä. Spitaaliset tuli sulkea Jumalan seurakunnan ulkopuolelle, he joutuivat alempaan kastiin. Mielenkiintoista ja puhuttelevaa on kuitenkin se, että luvun 13 mukaan papin tuli julistaa puhtaaksi sellainen spitaalinen, joka oli täysin spitaalin vallassa. Jos siis spitaalisessa ei enää löytynyt yhtään tervettä paikkaa, papin tuli julistaa hänet puhtaaksi ja hän sai jälleen kuulua “onnistuneiden” yhteisöön.

Jeesus voi julistaa puhtaaksi vain sellaisen ihmisen, joka on tullut näkemään totaalisen vararikkonsa. Ihminen, joka näkee selittelemättä ja puolustelematta oman syntisyytensä, saa kuulla Jumalalta yksipuolisen julistuksen: sinä olet täysin puhdas.

Todellisuudessa Jumalan seurakuntaan voi kuulua vain kokonaan spitaalin saastuttamia ihmisiä. Syntisyytemme tulee esille eri tavoin, toisen syntisyys näkyy kaikille, toinen onnistuu piilottamaan sen isolta yleisöltä. Me kristitytkin olemme itsessämme täysin syntisiä ja siksi saamme omistaa Jumalan lahjoittaman vanhurskauden. Hän julistaa jumalattoman vanhurskaaksi.

On surullista, että seurakunta ei ole aina se Augustinuksen kuvaama syntisten sairaala, jossa Ylilääkäri hoitaa meitä syntisairaita ja jossa saamme olle osatyössä Hänen kanssaan. Tässä sairaalassa osat vaihtuvat, tänään minä tarvitsen leikkausta ja hoitoa, huomenna sinä. Tänään minä saan olla kutsumassa toisia sairaanhoidon piiriin, huomenna sinä saat toimia toisen haavojen sitojana. Tällaisessa seurakunnassa ei voi olla jakoa onnistumisten perusteella. Ja tällaiseen seurakuntaan uskaltaa tulla haavoitettu syntisairas ihminen, koska hän tapaa toisia samanlaisia ihmisiä. He kaikki ovat samalla tasolla, he tarvitsevat yhtä paljon Lääkäriään, joka on Vapahtaja Jeesus Kristus.

IMG_3945

Jumalan kaipaaminen

Voisiko Jumalaa kaivata niin, että se voisi tuoda meille yhä lisääntyvää sisäistä lepoa,  rauhaa ja iloa sekä evankeliumin ja armon tuntemista?

Raamattu ei ohjeista meitä parantamaan itse itseämme vaan tulemaan Jeesuksen luokse. Hän on kuollut syntiemme tähden ja tänäänkin Hän kykenee tekemään elämässämme sen, mihin emme itse kykene. Jumalan käskyjen murskaama ihminen löytää siis elämäänsä suuren Vapahtajan.

Opetus kuunneltavissa tästä:

Nauhoitettu Yksin armosta -illassa 28.2.2018

 

ruusu