Nosta minut kalliolle

”Maan äärestä minä huudan sinua, kun sydämeni nääntyy. Sinä viet minut turvaan, kalliolle, jolle itse en jaksaisi nousta.” (Ps. 61:3)

Tämä vuori on jättänyt jälkensä minuun. Voimieni tunnossa kuvittelin kiipeäväni sen päälle, lentäväni sen yli kuin kotka voimassasi, Jumala.

Mutta tässä minä nyt istun vuoren juurella. Maan tasolla. Jos katsot tarkkaan, näet kohdat, joista vielä hetki sitten lähdin niin rohkeasti nousemaan.

Onhan näitä vuoria tullut kanssasi ylitettyä. Mitä olemmekaan jaksaneet yhdessä! Monen huipun päältä olen saanut Nimeäsi ylistää. Monta laaksoa olemme jättäneet taaksemme.

Mutta nyt tämä vuori on edessäni ja minulla on sormet verillä. Olen uupunut. Ja lannistunut. Tämä vuori on minulle liian korkea.

Täältä maan tasalta minä huudan sinua, Jumalani. En jaksa enää mitellä vuoreni kanssa, se on minulle liian järkähtämätön ja pelottava.

Nosta siis Sinä minut kalliolle, joka on minulle liian korkea. Laita kätesi minun alleni, ota taitettu olemukseni ja anna armosi kantaa minut perille.

Erämaasta löytyy Rakas

”Kuka tuolla tulee erämaasta rakkaaseensa nojaten?” (Laulujen laulu 8:5)

Erämaa kuvaa vaihetta elämässämme, jolloin koemme nääntyvämme huoltemme alle. Erämaassa loppuvat omat keinot selviytyä elämän haasteista. Siellä kompassi sekoaa, eikä selvää suuntaa eteenpäin tunnu löytyvän. Erämaassa myös Jumala tuntuu olevan vaiti.

Erämaassa pettävät ne turvat, joihin olemme aikaisemmin nojanneet. Jos haimmekin turvaa ja tukea omista kyvyistämme, tahdonvoimastamme, hyvästä hengellisestä elämästämme tai asioista, mitä omistamme, kaikki ne menettävät merkityksensä erämaassa. Siellä niiden kyky kantaa meitä osoittautuu riittämättömäksi.

Erämaassa ovat olleet kaikki Jumalan pyhät. Siellä ovat olleet Raamatun ja kirkkohistorian Jumalan miehet ja naiset. He ovat joutuneet kokemaan näännyttäviä vuosia, vaikeita riisumisen vaiheita. Erämaa on ollut heille se oppikoulu,  jonka kautta he ovat valmistuneet ottamaan vastaan  heille annetun tehtävän.

Erämaasta löytyy se yksi ja ainoa kristityn Rakas, jonka olkapäätä vasten pystyy nojaamaan. Erämaassa löytyy Kristus, joka antaa nääntyvälle Elämän vettä ja puutteelliselle todellista mannaa, Jumalan ruokaa.

Sitä ei itse useinkaan huomaa. Sitä näkee vain liian kuivan maaperän ja toivottomalta tuntuvat maisemat. Mutta toiset näkevät kristityn, joka on oppinut nojaamaan Herraan Jeesukseen Kristukseen.

Matkalle oikeat eväät

Tommy Hellsten kirjoittaa uusimmassa kirjassaan, että ravintolassa ei syödä ruokalistoja vaan ruokaa. Mutta ruokalistoista on se hyöty, että ne kertovat, että jossain täytyy olla ruokaa, kun kerran ruokalistojakin on väsätty. En tiedä aivan tarkalleen, mitä Hellsten tarkoittaa, mutta minä sovellan hänen aforismiaan. 

Tämä kirja on minun väsäämäni ruokalista. Sen lisäksi että olen tässä kertoillut elämän kokemuksiani, olen halunnut viitata siihen, että jossain on oikeaa ruokaa. Sitä tarjoillaan siellä, missä rukoillaan, lauletaan virsiä ja hengellisiä lauluja ja kuunnellaan Jumalan sanaa. Sieltä löytyy sielun ravintoa, joka kantaa aina viimeiselle veräjälle asti ja sen toisellekin puolelle. Suosittelen siis kirkkoon menemistä. Myös henkilökohtaisella Raamatun lukemisella on sama vaikutus: Jumala puhuttelee, rohkaisee ja ravitsee. Kaikki tähtää siihen, että tunnet Jeesuksen, joka vie sinut oikeaan päämäärään. Sinne mennään yhdessä toisten kristittyjen kanssa. Usko on yhteisöllisempää kuin luulisi. Kirkon usko kantaa minun heikkoa uskoani.

Elämässä on paljon tärkeitä asioita, mutta kaikki ei ole yhtä tärkeää. Kiinalaisilla on sananlasku, jonka mukaan mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole kovin tärkeää. Muutettavat muuttaen lause antaa perspektiiviä. Elämän voi ottaa aika rennosti, kunhan ei unohda Jumalaa eikä lähimmäisen rakastamista. Paljon muuta ei tarvita. 

Vaikka Jumala joskus unohtuisikin, hän ei unohda. Vaikka minun uskoni Jumalaan horjuu, Jumalan uskollisuus minua kohtaan ei horju. Vaikka minun kilvoitukseni osoittautuisi riittämättömäksi, Jumalan armo osoittautuu riittäväksi. Vaikka minä en selviä puhtain paperein monestakaan elämäni päivästä, Jeesuksen veri riittää puhdistamaan minun syntini. Olenhan kerran kasteessa jo saanut tämän lahjan ja uskossa pyrkinyt takertumaan siihen. Tällä perusteella uskallan kutsua itseäni Jumalan lapseksi ja olla varma siitä, että pääsen kerran perille. Ja vaikka varmuuteni horjuisi, siitä ei olisi mitään haittaa, koska uskoni ei perustu omaan varmuuteeni vaan Kristuksen täytettyyn työhön. 

Näillä eväillä aion selvitä jäljellä olevan elämäni vuodet, jos sellaisia vielä annetaan. Jos ei anneta, samat eväät kantavat rajan yli. Perillä ollaankin sitten talon eväissä.

Eero Junkkaala

Kirjasta: Eero Junkkaala: Näitä polkuja tallaan (Perusanoma 2019)