Mitä on kristillinen pyhitys? (osa 1)

Uskonelämäni ensimmäiset 15 vuotta uskostani taistelin todella pyhityksen parissa. Laitoin koko tahdonvoimani peliin, jotta tulisin kristittynä paremmaksi. Ajattelin, että kun saan muutettua itseäni Jumalan armon avulla toisenlaiseksi, Jumala voi siunata minua enemmän ja pääsen lähemmäs Häntä kuin palkintona.

Toisin kävi. Lopulta jouduin toteamaan, että helpompaa on kivestä puristaa vettä, kuin saada itsestäni muutosta Jumalan tahdon suuntaan. Hetkellisiä tahdonpäätöksiä kyllä voi tehdä ja niissä onnistua, mutta vain huomatakseen, että samat ongelmat ovat jo oven takana kolkuttamassa. Palaan tähän ongelman asetteluun seuraavassa tekstissäni tarkemmin.

Sidoin pyhityksen pelastukseen ja se harha oli viedä koko uskoni. Koin hyvin kipeällä tavalla epäonnistuneeni tulla paremmaksi ja siksi ajattelin, etten voi kelvata Jumalalle. Olin jotenkin valuvikainen, huonompi kuin toiset.

En ole koskaan kuitenkaan hylännyt pyhitystä tärkeänä kristillisenä totuutena. Olen alkanut mielestäni vain ymmärtämään sitä enemmän Raamatun pohjalta. Sen todellista olemusta sekä tietä siihen. Todellinen pyhitys käynnistyy mielestäsi siitä ymmärryksestä, ettei kristitty saa sitä itse aikaan. Ei edes Jumalan auttamana. Ainoastaan Herra Jeesus Kristus pystyy pyhittämään meitä henkensä kautta. Hän on meidän pyhityksemme (1. Kor. 1:30). Tähän palaan viimeisessä sarjan tekstissäni, eli osassa neljä.

Jotta ihminen voisi pyhittyä, hänen tulee ensin sydämellään ymmärtää, mitä evankeliumi tarkoittaa. Hänen tulee sisäistää, miten valtavan suuri Jeesuksen pelastustyö hänen kohdallaan on ja mitä se tarkoittaa. Pelastuksessa nimittäin Jumala antaa meille kaikki syntimme anteeksi ja tekee meistä täysin vanhurskaita. Hän ei näe meidän syntejämme enää Jeesuksen tähden. Siispä pyhitys ei vaikuta pelastukseen. Tämän lauseen voi nyt ymmärtää väärin. Pyhitys ei ole pelastuksen ehto mutta Jeesuksen pelastama ihminen pyhittyy. On syytä tarkoin erottaa syy ja seuraus.

Pyhitys ei ole epätoivoista Jumalan hyväksynnän hakemista, sillä Jumala on jo siirtänyt Jeesukseen uskovan omaan perheväkeensä ja kohtelee tätä rakkaana lapsenaan. Tämä koskee myös niitä, jotka taistelevat eri riippuvuuksien kanssa tai jotka kokevat lankeilevansa yhtä mittaa. Hekin ovat uskonsa tähden varmalla pelastuksen perustalla. Usko Jeesukseen syntien sovittajana pelastaa. Muuta pelastustietä ei ole, ellei sitten pysy noudattamaan koko lakia ja kaiken aikaa.

Pyhitys on oppimista Jumalan perheväen tavoille. Raamattu ei opeta sellaista vaihtoehtoa, että armo jättäisi ihmisen täysin ennalleen, vaan että se on voimana uudistaa ihminen sisältä käsin (Tiit. 2:12). Apostolit kehottavat kirjeissään seurakuntia pyhitykseen mutta huomaa tämä: kilvoittelu tapahtuu siltä varmalta armon perustalta, joka jokaisella uskovalla on ja pysyy. Pyhityskilvoittelussa vanhoja syntitottumuksia hiljalleen siivotaan pois ja Hengen hedelmät alkavat näkyä entistä selvemmin. Mutta älä harhaudu tässä: pyhitys ei ole itsensä parantelua, vaan se suuntautuu aina toisiin ihmisiin. Sekin on hyvä mainita, että tämä prosessi jää parhaimmillaankin kovin kesken. Uskonvanhurskauden (pelastuksen) ja uuden elämän (pyhityksen) välillä on Raamatussa kuitenkin jännite, jota ei saa purkaa pois.

Pyhittyvä ihminen näkee itsensä aina syntisempänä, mutta toiset nauttivat hänessä esiin tulevasta Kristuksesta. Miten tämä on mahdollista? Mitä lähempänä ihminen on Kristusta, sitä selkeämmin Hän näkee Pyhyyden valossa omat puutteensa ja syntinsä. Ja mitä enemmän ihminen näkee oman syntisyytensä, sitä enemmän Hän kaipaa Jeesusta koko elämänsä Herraksi. Silloin Jeesus pääsee hänessä yhä enemmän esiin. Tässä toteutuu Martti Lutherin sanat pyhityksen olemuksesta: se on syvenevää synnin ja armon tuntoa. Näitä sanoja on hyvä mietiskellä sillä niissä piilee syvä raamatullinen viisaus.

Seuraavassa tekstissä käsittelen sitä Paavalin opetusta, miten pyhitys ei tapahdu. Kannattaa lukea!

mitaonkristillinenpyhitys_osa1_DSC02076

Voi mikä Vapahtaja!

”Siellä oli mies, joka oli sairastanut kolmekymmentäkahdeksan vuotta.” (Joh. 5: 5)

Minua ei lakkaa hämmästyttämästä, kuinka Jeesus aina huomio yhden ihmisen tarpeet ja hädän. Eräänä päivänä Hän käveli keskelle Jerusalemissa sijainnutta aluetta, joka oli täynnä auttamattoman sairaita ihmisiä. Siellä Jeesus menee suoraan erään miehen luokse, joka oli sairastanut jo luullakseni lähes koko ikänsä. Hän oli aivan oman onnensa nojassa, yksin, ja yritti sinnitellä päivästä toiseen.

Mies oli makaamassa mattonsa päällä, kun Jeesus kumartui Hänen ylleen ja kysyi: ”Tahdotko tulla terveeksi?” Mikä hämmästyttävä Vapahtaja! Miksi ihmeessä Hän käveli juuri tämän miehen luokse ja tarjosi hänelle apuaan? Koska mies oli inhimillisesti täysin onnettomassa asemassa ja koska Kaikkivaltias Jumala rakasti Häntä ja halusi huolehtia hänestä!

Mies reagoi Jeesuksen kysymykseen samalla tavalla kuin mekin monesti teemme. Kun Jeesus tarjoaa meille apuaan, me katsomme ympärillemme, olosuhteisiimme ja vastaamme: ”Kukaan ei vie minua tuonne altaaseen”. Me siis odotamme olosuhteiden muuttuvan sen sijaan, että ymmärtäisimme Jumalan tarjoavan meille sen, mitä tarvitsemme.

Meillä on sellainen Vapahtaja, joka rakastaa meitä ja välittää meistä paljon syvemmin kuin voisimme koskaan ymmärtää. Johannes kirjoitti tämän kohtaamisen evankeliumiinsa kertoakseen meille, että Jeesus tulee aina sinne, missä hätä on suurin ja toivo paremmasta on heikoin. Hän kumartuu musertuneiden vierelle ja haluaa ottaa mahdottomat taakat kantaakseen. Jeesus välittää yhdestä ihmisestä. Sinusta ja minusta. Ehkä tänään on aika ottaa matto kainaloon ja uskaltaa elää?

voimikavapahtaja

 

Selvennys syytteisiin – Lain ja evankeliumin ero

Pyrin tällä kirjoituksellani vastaamaan niihin syytteisiin, joita olen kohdannut tätä blogia kirjoittaessani. Minua on milloin syytetty harhaopettajaksi ainakin siinä mielessä, että käännän Jumalan armon irstaudeksi. Samoin epäilyjä on ollut sen suhteen, että olen liian liberaali eli hylkään Jumalan lain. Tätä kutsutaan antinomismiksi. Sen mukaan armon takia ei ole enää mitään väliä miten eletään, Jumalan lailla ei ole enää tehtävää.

Vastaan näihin syytöksiin selvennyksen takia, että olen sydämeltäni tässä kysymyksessä sitoutunut luterilaiseen tunnustukseen. Ja te vapaiden suuntien lukijat, malttakaa vielä lukea eteenpäin. Olen nimittäin saanut ensimmäiset 15 vuotta uskostani elää helluntaiherätyksen parissa ja olen imenyt myös vapaiden suuntien teologiasta hyviä vaikutteita. Mutta aito luterilainen tunnustus on mielestäni hyvin oikeassa siinä, että laki ja evankeliumi ovat molemmat voimassa mutta niiden tehtävät ovat erilaiset eikä niitä saa sekoittaa toisiinsa.

Jumalan laki osoittaa Jumalan pyhyyttä. Laki on itsessään hyvä ja pyhä ja sen tehtävä on osoittaa meille syntisyyttämme. Laki vaatii ja käskee meitä olemaan yhtä pyhiä kuin Jumala on. Jeesushan Vuorisaarnassa selvitti, ettei Jumalan laki koske vain meidän ulkoista käytöstä ja ”isoja” syntejä vaan yhtä lailla sisäisiä motiiveja, tunteita ja tavoitteita. Laki osoittaa jo sisäisen himon kadottavaksi synniksi. Lisäksi Raamatun opetuksen mukaan yhdessäkin kohdassa lakia rikkonut on syyllinen koko lain rikkomiseen ja siksi kadotustuomion alainen.

Paavali monessa kohtaa osoittaa, ettei laki anna voimaa hyvän tekemiseen vaan sen tehtävä päättyy siihen, kun se on saanut musertaa meidän hengellisen itseluottamuksen ja ajettua meidät Kristuksen luokse. Minäkään en todella halua opettaa, että lailla ei enää ole virkaa. Se todella, Pyhän Hengen käyttämänä, valaisee meille Jumalan pyhyyttä ja niin musertaa meitä. Se tekee hyvistäkin ihmisistä syntisiä. Kristittykin tarvitsee lakia sekä ohjaamaan elämää oikeaan suuntaan, että tekemään tilaa Vapahtajalle. Kun laki saa paistaa koko voimallaan sisällemme, me huudahdamme syntisyyttämme sekä Jesajan että Paavalin tavoin.

Evankeliumi taas keskittyy yksinomaan hyvään uutiseen Kristuksesta Jeesuksesta. Se on täynnä pelkkää lupausta ja kutsua. Siinä missä laki näyttää ihmiselle hänet itsensä ja synnin, evankeliumi näyttää puhtaasti Kristusta, syntien anteeksiantamusta ja armon suuruutta. Tämä evankeliumi on Jumalan voima. Se kykenee tekemään Jumalan vihollisesta Hänen rakkaan lapsen ja on myös meidän voimana pyhityskilvoittelussamme. Evankeliumi lahjoittaa meille kaiken sen, minkä laki vaatii. Tämä ei ole halpaa armoa, koska tämä on maksanut Jumalalle äärimmäisen paljon. Joka todella saa ymmärtää Kristuksen sovitustyön hinnan Jumalalle, ei enää koskaan pidä armoa mitättömänä tai halpana asiana.

Näitä kahta Jumalan Sanan osaa ja toimintamallia ei saa koskaan sekoittaa toisiinsa. Sitä kuitenkin käy hyvin usein. Kun lakiin sekoitetaan evankeliumia, sen vaatimukset alennetaan inhimilliselle tasolle. Silloin ollaan tekemissä juutalaisen ja katolisen opin kanssa, jossa riittää, kun ihminen tekee osuutensa, Jumalan armo antaa lopun. Tai jos lakia sekoitetaan evankeliumiin, saadaan aikaan ”melkein hyvä uutinen.” Syntyy opit ”Jumalan armo kyllä, mutta” ja Jeesuksen sovitustyö riittää, mutta.”

Molempia, sekä lakia että evankeliumia, pitää julistaa tänäänkin koko voimassaan. Mutta huomaa tämä: sekoittamatta ja eri ihmisille. Lakia julistetaan niille, jotka ovat omavoimaisia tai niille, jotka ovat alkaneet elää hyvässä yhteissovussa syntiensä kanssa. He tarvitsevat lain ankaruutta, jotta voisivat nähdä tarvitsevan tilansa ja kääntyä Vapahtajan puoleen. Evankeliumia ja vain evankeliumia tarvitsevat ne, jotka ovat musertuneet lain tuomioiden alla, jotka kokevat olevansa liian syntisiä, heikkoja ja kelpaamattomia. Heille EI saa julistaa lakia eikä mitään muunnosevankeliumia. Heille täytyy julistaa, että usko Kristukseen riittää. Että evankeliumi riittää.

Tämä blogisivusto on olemassa niitä ihmisiä varten, jotka kokevat, etteivät kelpaa. Kirjoitan jokaisen tekstini ajatellen niitä tuhansia, jotka ovat seurakuntien ulkopuolella ja joiden elämä on syystä tai toisesta särkynyt. Kirjoitan syyllisyyden ja häpeän kanssa painiville – niille, joilla on särkynyt sydän ja murtunut mieli (Ps. 34: 19). Herra Jeesus on lähellä heitä ja pelastaa heidät. Se ei todella oli armon kääntämistä irstaudeksi tai lain hylkäämistä. Se on evankeliumin julistamista koko kirkkaudessaan niille, joille se kuuluu.

Opetukseni on puutteellista ja yhteen tekstiin saa aina esille yhden näkökulman. Mutta pyydän teitä rakkaat lukijat pitämään mielessä kohderyhmäni. Haluan julistaa sellaista täyttä Kristuksesta säteilevää armoa, joka sekä pelastaa, kasvattaa, pyhittää, että kantaa meidät kotiin. Ja vaikka jostain tekstistäni puuttuu sana ”parannus”, se ei tarkoita sitä, että olisin sen kumonnut. Parannusta olen joutunut itse tekemään syntieni lisäksi hyvistä töistä, joilla olen yrittänyt kelvata Jumalalle.

Olen säännöllisesti yhteydessä opetukseni suhteen eri kirkkokuntia edustavien teologien ja pappien kanssa ja saan heiltä hyviä ja rakentavia neuvoja sekä ohjausta. Ohjausta tarvitsenkin, sillä evankeliumi on liian ihmeellinen asia ymmärrettäväksi ihmisen omalla järjellä. Tekin, rakkaat lukijat, saatte opastaa minua yhä terveempään opetukseen, mutta toivon sen tapahtuvan kunnioituksen ja yhteisen arvostuksen ilmapiirissä.

DSC01809.jpg

 

Suurin käsky

Ylös syvästä kuopasta

”Hän veti minut ylös syvästä kuopasta, upottavasta liejusta. Hän nosti minut kalliolle, antoi lujan pohjan askelteni alle.” (Ps. 40: 3)

Daavid koki elämässään olevansa monesti kuin syvässä kuopassa, jonka pohjalla oli upottavaa liejua. Sellaisesta kuopasta ei pääse omin voimin ylös vaan mitä enemmän taistelee, sitä syvemmin vajoaa mutaan. Miten epätoivoinen tilanne!

Syvässä kuopassa olevalle ihmiselle ei jää siis muuta toivoa kuin huutaa apua itsensä ulkopuolelta. Mutta ihmisiin ei aina hädän tullen voi luottaa. Eivätkä he pysty pelastamaan meitä synnin, epäuskon ja traagisten asioiden kuopista. Siispä huudamme Daavidin tavoin Herran puoleen. Jakeen yksi mukaan huudamme Häntä ja odotamme hartaasti Hänen apuaan. Apu ei siis tule aina heti ja joskus vajoamme liejuun ihan kaulaan saakka. Mutta Jumala ei jätä pulaan yhtäkään Hänen puoleensa kääntyvää!

Heitetään syrjään kaikki yhteistyöopit meidän ja Jumalan väliltä. Jumala tulee yksin vetämään meidät ylös kuopasta. Ajattele ihmistä, joka on uponnut kaivon pohjalle jalkojaan ja käsiään myöten – mihin yhteistyöhön hän kykenee pelastuakseen? Hän odottaa liikahtamatta Jumalaansa, joka tulee ja nostaa hukkuvan ylös.

Jumala asettaa meidät lisäksi vakaalle kalliolle eli Kristukseen. Hän osoittaa meille Kristusta Golgatalla ja nostaa meidät Hänen armonsa varaan. Me saamme elää Jumalan armolupausten varassa ja ne kantavat meitä. Mikä suunnaton muutos. Liejuun uponnut ja toivoton ihminen saakin seistä avaralla paikalla kallion päällä.

Daavid kirjoittaa lisäksi, että ”Hän antoi suuhuni uuden virren, kiitoslaulun Jumalamme ylistykseksi”. Mitä muuta voi kokea ihminen, joka on pelastettu upottavasta kuopasta kuin valtavaa kiitosmieltä? Mitä muuta Jumalan armo voisi synnyttää kuin rakkautta armon Antajaan? Kun Jumalan armo ja Hänen pelastustekonsa avautuvat ihmisen sydämelle, Hän saa vakaan kallion jalkojensa alle. Hän elää Kristuksen varassa ja kiitosvirsi raikaa ympäristöön.

ylossyvastakuopasta