Ylös syvästä kuopasta

”Hän veti minut ylös syvästä kuopasta, upottavasta liejusta. Hän nosti minut kalliolle, antoi lujan pohjan askelteni alle.” (Ps. 40: 3)

Daavid koki elämässään olevansa monesti kuin syvässä kuopassa, jonka pohjalla oli upottavaa liejua. Sellaisesta kuopasta ei pääse omin voimin ylös vaan mitä enemmän taistelee, sitä syvemmin vajoaa mutaan. Miten epätoivoinen tilanne!

Syvässä kuopassa olevalle ihmiselle ei jää siis muuta toivoa kuin huutaa apua itsensä ulkopuolelta. Mutta ihmisiin ei aina hädän tullen voi luottaa. Eivätkä he pysty pelastamaan meitä synnin, epäuskon ja traagisten asioiden kuopista. Siispä huudamme Daavidin tavoin Herran puoleen. Jakeen yksi mukaan huudamme Häntä ja odotamme hartaasti Hänen apuaan. Apu ei siis tule aina heti ja joskus vajoamme liejuun ihan kaulaan saakka. Mutta Jumala ei jätä pulaan yhtäkään Hänen puoleensa kääntyvää!

Heitetään syrjään kaikki yhteistyöopit meidän ja Jumalan väliltä. Jumala tulee yksin vetämään meidät ylös kuopasta. Ajattele ihmistä, joka on uponnut kaivon pohjalle jalkojaan ja käsiään myöten – mihin yhteistyöhön hän kykenee pelastuakseen? Hän odottaa liikahtamatta Jumalaansa, joka tulee ja nostaa hukkuvan ylös.

Jumala asettaa meidät lisäksi vakaalle kalliolle eli Kristukseen. Hän osoittaa meille Kristusta Golgatalla ja nostaa meidät Hänen armonsa varaan. Me saamme elää Jumalan armolupausten varassa ja ne kantavat meitä. Mikä suunnaton muutos. Liejuun uponnut ja toivoton ihminen saakin seistä avaralla paikalla kallion päällä.

Daavid kirjoittaa lisäksi, että ”Hän antoi suuhuni uuden virren, kiitoslaulun Jumalamme ylistykseksi”. Mitä muuta voi kokea ihminen, joka on pelastettu upottavasta kuopasta kuin valtavaa kiitosmieltä? Mitä muuta Jumalan armo voisi synnyttää kuin rakkautta armon Antajaan? Kun Jumalan armo ja Hänen pelastustekonsa avautuvat ihmisen sydämelle, Hän saa vakaan kallion jalkojensa alle. Hän elää Kristuksen varassa ja kiitosvirsi raikaa ympäristöön.

ylossyvastakuopasta

Syntiä enemmän kuin hiuksia päässä

”Onnettomuudet ovat saartaneet minut, niitä on lukematon määrä! Syntini ovat minut vanginneet, vieneet silmieni valon, niitä on enemmän kuin hiuksia päässäni, rohkeuteni on kadonnut.” (Ps. 40: 13)

Jumalan mielen mukainen mies, Pyhällä Hengellä täytetty kuningas ja profeetta Daavid katsoo omaan elämäänsä ja nöyrästi tunnustaa, että hän joutuu taistelemaan synnin kanssa jatkuvasti. Hän on Herran läheisyyden takia herkällä omallatunnolla ja näkee synnin olemuksen paremmin kuin monet meistä; se ei ole vain karkeita lankeamisia tai tekoja, joita välttämällä ollaan lähes synnittömiä. Daavid tietää, että synti asuu hänessä (Room. 7). Hän kuvaa jopa, että hänessä on syntiä enemmän kuin hiuksia päässä! Olisipa meilläkin tätä ymmärrystä.

Monella meistä huomio näyttää kiinnittyvän muutamiin räikeisiin synteihin, jotka välttämällä koemme tehneemme oman osamme. Tähänkin blogiin tulee suhteellisen paljon vilpittömiä ja hyviä viestejä, joiden perusajatus on tämä: kun me vaan halutaan välttää suuria syntejä, niin Jumala antaa voimansa vastustaa niitä. Joillekin se tuntuu olevan yhtä kuin raamatullinen pyhä elämä. Tällainen ajattelu tuo vääjäämättä mukanaan eri tasot uskovien välille: On ne, jotka pystyvät välttämään tietyt synnit ja ovat sen vuoksi parempia. Mutta Daavid kirjoittaa, että synti on enemmän.

Kun ihminen alkaa Pyhän Hengen valossa nähdä omaa loputonta syntisyyttään, hänestä tulee hiljaisempi laukomaan varmoja mielipiteitä. Hän ei ole niin tietävä toisten elämän suhteen, vaan näkee ongelmaksi oman syntisyytensä. Hän ymmärtää hukkuvansa, ellei Jeesus pelasta häntä. Hän käsittää hukkuvansa omaan itsekkyyteensä, rakkaudettomuuteensa, ahneuteensa ja oikeassa olemisen tarpeeseensa. Jos hän ennen näkikin nämä pieninä asioina, Jumalan Henki osoittaa ne täysin kadottaviksi synneiksi.

Kun kristitty ylpeilee mielessään sillä, ettei kuulu seksuaalivähemmistöihin, alkoholiongelmaisiin tai ei ole kokenut ihmissuhde-eroja, Jumala tuskailee tällaisen ihmisen ylemmyyttä ja väärää vahvuutta. Tällaiset ihmiset eivät näytä koskaan ymmärtävän sitä syvää eroa, joka on heidän ja Pyhän Jumalan välissä. Daavid ymmärsi sen. Samoin muut Raamatun pyhät. He näkivät hukkuvansa omiin ongelmiinsa ja synteihinsä ja tarvitsevansa jatkuvaa apua ylhäältä.

Daavidin Psalmin viimeinen toteamus onkin: ”Minä olen köyhä ja avuton, mutta sinä, Herra, pidät minusta huolen. Sinä olet apuni ja pelastajani. Jumalani, älä viivy!” (40:18). Siinä on oikea asenne ja tila suhteessa Jumalaan. Jos näkisimme tilamme Daavidin tavoin, emme löisi toisiamme niin paljon. Emme nostaisi itseämme toisten yläpuolelle ja huutelisi varmoja mielipiteitämme. Huutaisimme sen sijaan Jumalaa pelastamaan meidät. Ja siinä sivussa rukoilisimme myös toisten syntien ja ongelmien puolesta. Olisimme seurakunta, joka menee käsi kädessä kohti Taivasta.

kasikadessa

Armo hävisi jo Paavalin jälkeen!

”Niin kuin tiedät, Aasian maakunnassa kaikki ovat luopuneet minusta, heidän joukossaan Fygelos ja Hermogenes.” (2. Tim. 1:15)

Minua itkettää ajatella näitä Paavalin sanoja. Kyseinen lause on lainaus viimeisestä Paavali kirjeestä. Hän oli suurenmoinen pakanoiden apostoli, itsensä Kristuksen Jeesuksen suoraan opettama ja alkukirkon ensimmäinen teologi. Silti hän koki vastustusta sanomansa takia koko elämänsä ja lopulta – elämänsä ihan lopulla – hän näki kuinka vastustajat veivät voiton. Evankeliumin totuus hävisi Paavalin sanojen mukaan koko Aasian maakunnasta, käsittäen Efesoksen, Galatian, Kolossan ja lukuisia muita Paavalin perustamia seurakuntia. Paavali näki siis elämänsä lopulla inhimillisen näkökyvyn mukaan elämäntyönsä valuvan hukkaan.

Paavali oli oikeassa viimeisessä, Apostolien teoissa kirjatussa puheessaan Efeson vanhimmille:  ”Minä tiedän, että lähtöni jälkeen teidän joukkoonne tulee julmia susia, jotka eivät laumaa säästä. Teidän omasta joukostanne nousee miehiä…” (Apt. 20:29,30). Näin todella kävi. Paavali näki jo eläessään, että evankeliumin totuus hävisi suuresta osasta silloista kristikansaa.

Näkymät sen jälkeen vain synkkenivät. Jo ensimmäisellä ja varsinkin toisella vuosisadalla jKr. synti suhteellistui ja armo muuttui lähemmäs juutalaista ansio- ja palkkio-oppia. Syntejä alettiin luokittelemaan eri luokkiin niiden vakavuuden mukaan niin, että lopulta hyvä ihminen pystyi pitämään suhteellistetun lain vaatimukset. Kauaksi oltiin ajauduttu Paavalin julistamasta evankeliumista. Paavalin mukaan kaikki ihmiset olivat yhtä syntisiä ja itsessään toivottamassa tilassa ja vain ulkoapäin tuleva evankeliumin sanoma, syntienanteeksiantamus, toi pelastuksen. Tiivistettynä: Kristus hävisi ja ihmisen omat mahdollisuudet kukoistivat.

Kirkkohistoriassa Augustinus 300-luvulla ja Luther 1500-luvulla nostivat uudelleen esille Paavalin eli Raamatun evankeliumin. Mutta Lutherin jälkeen Kristus on taas hävinnyt ihmisen tieltä.

Nykyään käytetään paljon sanoja Kristus, armo ja evankeliumi. En haluaisi olla tylsimys tai rauhanrikkoja, mutta meidän olisi syytä opetella oikein noiden sanojen sisältö ja verrata sitä siihen opetukseen, jota kuulemme. Mielestäni koskaan ei opetus ole ollut niin sekavaa kuin tänään. On syytä ystävät paneutua Raamattuun ja kuunnella vanhoja, koeteltuja Jumala miehiä ja naisia. On syytä palata Kristuskeskeiseen julistukseen ja uskoon. Uskon armoherätykseen, mutta samalla mietin Jeesuksen sanoja: ”Kun Ihmisen Poika tulee, löytäneekö Hän uskoa maan päältä?”

Armohavisijopaavalin_paju

Pelastava käsi

Mustat pilvet. Pauhaava tuuli. Hakkaavat aallot. Valittava veneesi. Älä katso niihin! Älä katso niihin! Katso aalloilla kävelevään Pelastajaan! Hän voi tyynnyttää myrskyn hetkenä minä hyvänsä. Hän voi olla tyynnyttämättä. Mutta Hän ei voi olla pelastamatta yhtäkään vajoavaa. Jättää ojentamatta pelastavaa kättään yhdellekään hukkuvalle.

(Iiris)

31530547_1642254502554310_1839990034288082944_n