Pyhän läheisyydessä

Jumalan lapsina kaipaamme usein Jumalan läheisyyttä. Pyhän Hengen vaikutuksesta sisimmässä me koemme merkillistä ”tyhjyyttä” ja kaipuuta Jeesusta kohtaan. Tämä kaipaus on itsessään hyvä ja tärkeä asia.

On olemassa aitoa Jumalan läsnäoloa ja läheisyyttä ja on olemassa myös keinotekoista, vääränlaista ”läsnäoloa”. Tämä jälkimmäinen saattaa antaa tunteita ja kokemuksia, jotka voivat alkaa jopa vieraannuttamaan Jumalan aidosta läheisyydestä. Keinotekoisessa läheisyydessä kysymys voi olla sielullisista tunteista, hyvänolon tunteista ja niistä tunteista, joissa koetaan jonkinasteista hallinnan menettämistä.

Jumala ilmestyy aidossa läsnäolossaan aina kahdella tavalla. Nämä kaksi tapaa johtuvat Hänen olemuksestaan, jossa on kaksi puolta: Hän on pyhä ja armollinen.

Jumalan pyhyyden läsnäolossa ihminen kutistuu aina pieneksi. Jumalan todellinen läsnäolo on kuin valokeila, joka valaisee elämäämme. Sitä seuraa ihmisen synnintunto. Näin kävi profeetta Jesajalle, joka alkoi Jumalan läsnäolossa nähdä itsensä saastaisena ja epäonnistuneena.

Ilmestyskirjassa apostoli Johannes kohtasi Jeesuksen Patmos–nimisellä saarella. Mitä hänelle tapahtui? Hän kaatui kuin kuolleena maahan. Pyhän läsnäolossa ihminen ei ole mitään, siinä Jumala on kaikki.

Sanotaan, että ne, jotka elävät aidossa yhteydessä Jeesukseen, tuntevat syvimmin oman kehnoutensa. Miksi näin? Silloin ollaan lähinnä Taivaallista Valoa. Vain ne, jotka ovat kaukana valosta, voivat ylpeillä omalla hengellisyydellään, puhtaudellaan tai tahdon lujuudellaan; hämärästä käsin ei voi nähdä selvästi omaa pimeyttä.

Pyhän Hengen tehtävänä on osoittaa synti synniksi, myös uskovan elämässä. Juuri tätä Pyhän Hengen työtä meissä voidaan pitää osoituksena Jumalan läsnäolosta elämässämme. Hän osoittaa Jumalan lain mittapuulla uskovalle tämän puutteellisuuden, vilpillisyyden ja itsekkyyden. Uskova saa tässä läheisyydessä havaita olevansa itsessään haalea, kapinallinen ja itserakas.

Pyhän läsnäolossa ihminen kohtaa myös armollisen Jumalan. Kun Pyhä Henki on saanut osoittaa kristitylle tämän tarpeen, Hän osoittaa seuraavaksi Jumalan Karitsan. Tässä läheisyydessä murtunut ihminen katselee vapisevin sydämin ristillä riippuvaa Jumalan Poikaa. Tässä kristitty näkee kaikkien syntiensä olevan laitettu Pojan päälle ja Hänen kärsivän niihin vuoksi hirmuista tuomiota.

Jumalan läheisyydessä elävät ovat tulleet ristin juurelle, he elävät jatkuvasti Golgatan läheisyydessä. Jumalan valokeilassa he näkevät oman pahuutensa ja siksi luottavat yksin armoon. Keinotekoisessa ”läsnäolossa” elävät eivät tiedä tästä mitään. Heidän itseriittoinen hengellisyytensä kasvaa kuin kimalteleva saippuakupla, joka on jatkuvassa vaarassa puhjeta jättämättä mitään jälkeensä.

Jumalan lähellä oleva ihminen on aina hengellisesti köyhä (Matt. 5:3). Hän tuntee syvästi oman puutteellisuutensa ja siksi hänellä on kaipaus Vapahtajaansa kohtaan. Hän elää uudistuvassa suhteessa Jumalaan – tämän uudistumisen lähde on jatkuva syntien anteeksiantamus. Tällaiset ihmiset ovat armollisia myös toisille ihmisille. He nostavat ylös epäonnistuneita ja kulkevat yhdessä hylättyjen kanssa. He johtavat toisia kristittyjä aitoon Jumalan läsnäoloon, ristin juurelle, armollisen Kristuksen yhteyteen.

pyhanlaheisyydessa

Jeesukseen katsominen

Pietari, Jaakob ja Johannes saivat unohtumattoman kokemuksen noustessaan eräänä päivänä Jeesuksen kanssa neljästään eräälle vuorelle rukoilemaan. Heidän ollessaan vuorenhuipulla Jeesuksen olemus muuttui ja Hänen viereensä ilmestyivät Vanhan Testamentin suuret hahmot, Mooses ja Elia. Opetuslasten ihmetellessä näkemäänsä tapahtui jotain merkillistä ja hyvin tärkeää. Pilvi peitti vuorenhuipun ja opetuslapset kuulivat taivaasta äänen: ”tämä on Minun rakas Poikani, kuulkaa häntä!” Tämän Jumalan puheen jälkeen opetuslapset eivät nähneet kuin Jeesuksen yksin. Jumala kiinnitti opetuslasten huomion Jeesukseen ja saman Hän haluaa tehdä kaikkina aikoina kaikille kristityille.

Kuinka monesti me tahtoisimmekin kiinnittää huomiomme johonkin ”ihmeellisempään” kuin yksin Jeesukseen? Opetuslapsetkin olivat varmasti hyvin hämmästyksissään Mooseksen ja Elian läsnäolosta. Olen miettinyt, että olisiko näillä miehillä jotain sanottavaa meidän tämän ajan kristillisyydelle? Edustaisiko Mooses tässä tapahtumassa Jumalan antamaa lakiliittoa, jossa korostuvat ihmisen suoritukset ja tämän oma osuus? Voisiko Elia puolestaan ihmeitä tekevänä profeettana kuvata sitä kristillisyyden muotoa, jossa kiinnitetään huomio kaikenlaisiin hämmästyttäviin ja suureellisiin merkkeihin ja tekoihin? Ainakin olen murheellisena havaitsemassa, että nämä kaksi ”kristillisyyden muotoa” ovat vangitsemassa kristittyjen huomion pois pääasiasta. Toisessa huomio kiinnittyy ihmisen mahdollisuuksiin miellyttää Jumalaa, ihmisen omiin tekoihin ja suorituksiin, toisessa siihen ns. ihmeelliseen hengellisyyteen, jossa juostaan aina sinne, missä Hengen ajatellaan kulloinkin vaikuttavan ja jossa etsitään toistaan suurempia ihmeitä ja merkkejä.

Mikä on pääasia? Opetuslapset saivat katsella sekä Moosesta että Eliaa aikansa, mutta Jumala halusi osoittaa heille minkä tuli olla huomion keskipiste. Jumalan antamalla lailla on myös meille nykyajan kristityille oma merkityksensä, emme suinkaan ole sitä hylänneet. Otamme myös kiitoksella vastaan kaikki Hengen ilmenemismuodot, kunhan ne tapahtuvat raittiisti. Pääasiasta emme kuitenkaan voi koskaan, mistään hinnasta tinkiä. Jumala näytti opetuslapsille, että Jeesusta heidän tuli kuunnella ja katsella; Hän oli kaiken keskipiste. Samaa Hän haluaa osoittaa meillekin. Jeesus on aina pääasia, Hän ei voi eikä saa syrjäytyä!

Mitä näemme Jeesusta katsoessamme? Apostoli Johannes katseli Jeesusta ja kuvasi häntä sanomalla, että Hän oli täynnä armoa ja totuutta. Tämä Hänen totuutensa on sitä totuutta, joka kertoo meille millaisia me olemme. Hänen totuutensa valossa alamme nähdä selkeästi omaa pahuuttamme. Hänen armonsa kuvaa sitä suunnatonta rakkautta meitä pahoja kohtaan, jonka tähden Luoja oli valmis antamaan henkensä luotujen puolesta. Nämä Jeesuksen olemuksen kaksi puolta ovat aina voimassa, löydämme ne aina Hänestä. Näemme myös niiden vaikutukset niiden ihmisten elämästä, jotka ovat tulleet Hänen kohtaamikseen; he ovat murtuneet oman köyhyytensä tähden ja ovat samaan aikaan rikkaita omistaessaan Kristuksen rajattoman armon. Heistä huokuu yhtä aikaa sekä kipu omasta tilastaan että sanoinkuvaamaton sisäinen rauha ja onni. He ovat pienentyneet niin paljon, että näkevät edessään itsensä sijasta suuren Kristuksen.

Jeesusta katseleva kristitty näkee siis hänet totuutena ja armona. Nämä kaksi ominaisuutta toimivat jatkuvasti käsi kädessä niin, että vain Jumalan ansaitsemattoman rakkauden ymmärtäneinä voimme uskaltaa katsoa sydämemme pimeyteen. Ilman armoa tahdomme peittää syntisyytemme, sekä toisilta että myös itseltämme. Toisaalta juuri totuuden näkeminen avaa meidät vastaanottamaan Jumalan armoa. Eiväthän vahvat ja itsessään hyvät tarvitse armoa, he ovat tyytyväisiä omaan erinomaisuuteensa ja omiin tekoihinsa. Jeesuksen totuus murtaa meidän erinomaisuutemme ja tekee meidät köyhiksi. Hänen totuutensa varmistaa, että pysymme Hänen armossaan.

Jeesuksen katseleminen on kristillisyyden ydin ja yksittäisen kristityn suurin etuoikeus. Mitä tarkoittaa Jeesukseen katsominen? Sitä on vaikea sanoin kuvata. Siinä yksittäinen ihminen alkaa ymmärtää, että Jeesus on hänelle enemmän kuin tarpeeksi. Se on sisäisen huomion kiinnittämisestä Elämän lähteeseen, sen näkemistä, että Jeesus on personoitu Ihanuus ja Täyteys. Se on myös sydämen lukkiutumista Jeesukseen tavalla, jossa halutaan omistaa vain Hänet ja nähdä Häntä entistä selkeämmin.

Millaisena meidän tulisi hänet nähdä? Opetuslapset näkivät hänet hetken aikaa kirkastuneena, kunnes pilvi jätti jäljelle ”tavallisen” Jeesuksen. Jumala kehotti opetuslapsia kuuntelemaan tätä tavallista Jeesusta. Mitä heidän tuli kuunnella? Huomaa, että tästä ihmeellisestä tapahtumasta lähtien Jeesus alkoi opettaa opetuslapsille omaa ristin tietään. Hän kertoi Hänen päämääränsä olleen ihmiskunnan syntien sovitus. Miten kolmiyhteinen Jumala tahtoo meidän siis katselevan Jeesusta? Katsomalla Häntä ristiinnaulittuna!

Ei ole mitään ihmeellisempää kuin katsella sydämen silmin ristiinnaulittua Jeesusta. Ristin juurelle saavat tulla kaikki epäonnistuneet, heikot, horjuvat, masentuneet ja väsyneet. Sinne saavat tulla ne, joita ei muualle hyväksytä. He saavat nostaa epätoivoisen katseensa kohti kärsivää Vapahtajaa ja huomata, että ristiltä heihin virtaa ihmeellistä lohdutusta sekä rauhaa.

Ristin luota ei tule lähteä pois. Se ei ole paikka, jossa käydään vain hakemassa voimaa, vain jotta voitaisiin lähteä etsimään jotain parempaa tai ihmeellisempää. Jumalalla ei ole mitään syvempää kuin ristiinnaulittu Poika.

Jeesukseen kiinnittyvä kristitty keskittyy pääasiaan. Hän alkaa ymmärtää, että kaikki muut asiat, jopa muut tärkeät uskonasiat, ovat toisarvoisia tämän pääasian rinnalla. Tällainen kristitty katselee Jeesusta niin, että hän suorastaan ”unohtaa” muun ympärillä olevan hengellisen hyörinnän.

Kristuksen katselemisessa on myös omat vaikutuksensa. Jeesus on kuin aurinko, joka paistaa täydeltä terältä heti, kun tullaan valonsäteiden alle. Jeesukseen keskittyvä kristitty on samoin tämän Kristus-auringon vaikutuksen alaisuudessa ja siinä Jeesuksessa oleva ihmeellinen armo virtaa esteettä häneen. Tässä yhteydessä kristityn elämästä alkaa hämmästyttävällä tavalla loistaa jotain ihanan lämmintä ja kaunista. Jeesukseen keskittyvä ihminen ei kuitenkaan todellisuudessa itse usein näe hänessä tapahtuvia armon vaikutuksia. Hänen sisäiset silmänsä ovat niin kiinni Jeesuksessa, ettei hän edes kykene näkemään itsessään esiin tulevia Hengen hedelmiä. Ja vaikka hän näkisikin ne, ei hän niistä välittäisi, koska hän tahtoisi vain katsella itse Elämää ja todellista Antajaa!

jeesukseenkatsominen

Päivittäistä parannuksentekoa

”Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.” (1. Joh. 1: 9).

Edellisessä kirjoituksessani parannuksenteosta päädyttiin siihen, että se on löydetyksi tulemista, seurausta Jumalan etsivästä armosta ja rakkaudesta. Isän sylissä on hyvä katsoa omaan pimeyteen ja nimittää omasta sielusta löytyviä vääriä asioita synniksi.

Nyt katsotaan samaa asiaa hieman eri näkökulmasta, pitäen kuitenkin aikaisemman löytömme mielessä. Nimittäin Johanneksen mukaan meidän tulee tunnustaa syntimme, jotta Jumala antaisi ne meille anteeksi. Tässä Johannes käyttää ilmaisua ”olla samaa mieltä Jumalan kanssa”. Se tarkoittaa sitä, että suostun ajattelemaan itsestäni sen mukaan kuin Jumalan Sana opettaa. Ja Pyhän Hengen tehtävänä on mitä suurimmassa määrin näyttää meille meidän syntimme. Tässä puhutaan, ei vain yleisestä ja epämääräisestä syntisyydestämme vaan ihan konkreettisista synneistämme, jotka me voimme nimetä. Tai jotka Jumalan sana nimeää ja sitten me olemme niistä samaa mieltä. Johanneksen mukaan meille kaikilla on sellaisia syntejä.

Pyhä Henki tekee tätä synnin paljastavaa työtään meissä joka päivä. Ilman Hänen kallisarvoista työtään me emme näkisi olevamme Parantajan tarpeessa emmekä siis kasvaisi uskossamme. Kun Jumala Henkensä ja Sanansa kautta paljastaa meille meidän lihan, sielun ja hengen syntejämme, Hän haluaa, että olemme niistä samaa mieltä. Mutta voi miten vaikeaa se onkaan! Miten paljon helpommin me selittelisimme ja puolustelisimme halujamme, motiivejamme ja käytöstämme! Miten luonnostamme vihaammekaan valon paljastavan sisäistä pimeyttämme. Jumala kuitenkin tietää paljastavan työnsä tärkeyden – vain silloin, kun ymmärrämme toimivamme väärin ja olevamme syntisiä, vain silloin juoksemme Jeesuksemme luokse saamaan apua. Ja Jumalan sana lupaa, että Jumala antaa meille kaikki syntimme anteeksi. Hän lupaa myös puhdistaa meidät vääryyksistämme. Ei niin, että Jumalan täytyisi aina erikseen harkita kohdallamme anteeksiantamustaan, Hän on jo antanut anteeksi kaikki meidän menneet, nykyiset ja tulevat syntimme. Me tarvitsemme kuitenkin tulla yhä uudestaan armon lähteelle, ettei synnin onnistuisi paaduttaa meitä.

Entä sitten niiden syntien kanssa, joista emme ole vielä päässeet irti? Voimmeko uskoa, että armo peittää nekin alleen? Raamattuhan kehottaa meitä hylkäämään syntimme. Miten tämä olisi ymmärrettävä? Uskon, että meitä kehotetaan itsellemme ylivoimaisten syntien kanssa tulemaan samalla tavalla Jeesuksen luokse, kuin niiden syntien, joista olemme jo kokeneet vapautuksen. Jeesus kyllä tietää, ettemme kykene vapauttamaan itseämme synnin otteesta, samoin kuin Hän tietää, ettemme monesti edes halua päästää vääristä asioista irti.

Otetaan esimerkiksi ihmissuhde, jonka tiedämme meille vääräksi ja siis synniksi. Tiedämme, että meidän tulisi päästää irti ja toimia oikein. Emme kuitenkaan pysty siihen. Ihan kuin meissä vaikuttaisivat tahtoamme suuremmat voimat, jotka pitäisivät meitä otteessaan. Jumala tahtoisi silloinkin, että olisimme Hänen kanssaan samaa mieltä. Hän tahtoisi meidän kertovan tilanteen Hänelle aidosti, suoraan ja peittelemättä: ”Jeesus tiedän, että tämä asia on sinun edessäsi väärin. Tiedän, että minun täytyisi hylätä tämä asia, mutta en pysty siihen enkä edes taida halutakaan. Auta Jeesus minua, vaikuta minussa mielesi mukainen tahtominen ja vie tämä asia tahtosi mukaiseen päätökseen.”

Saamme kuulla lupauksen: ”Hän, joka on Jumalasta syntynyt, varjelee jokaisen heistä, niin ettei Paha saa otetta” (1 Joh. 5: 18). Tämä hän, joka varjelee, on Jumalan Poika Jeesus Kristus. Parannuksenteko on sitä, että uskallamme olla Jumalan kanssa samaa mieltä elämästämme. Myös niistä kipeistä ja vaikeista asioista. Me tuomme omat mahdottomuutemme joka päivä Jeesukselle ja Hän varjelee meidät kaikelta pahalta. Se riittää.

parannus2

Isä, voiko se todella riittää?

”Noilla kahdella järkähtämättömällä sanallaan, joissa hän, Jumala ei voi valehdella, hän tahtoi rohkaista meitä, hänen turviinsa paenneita, ja kannustaa pitämään kiinni toivosta, joka on edessämme” (Hebr. 6: 18).

Jumala on luvannut, että evankeliumi riittää meille pelastukseksi. Hän on luvannut, että armo riittää jumalattomallekin jumalayhteyden palauttamiseksi ja siinä pysymiseksi. Koska me ihmiset emme millään tahdo uskoa näin hyvää uutista, Jumala on vielä vannonut sen. Hän tahtoo sanoa: ”Jaakko (lue oma nimesi), minä todella, todella, vakuutan ja vannon, että minä rakastan sinua, heitän kaikki syntisi meren syvyyksiin ja tuon sinut taivaaseen lopulliseen pelastuksen päämäärään. Vannon, että saat viettää ikuisuuden sylissäni, en ikinä päästä sinusta irti!”

Siteeraamassani raamatunkohdassa on ilmaus ”Hänen turviinsa paenneita.” Haluaisin piirtää tästä ihanan lohdullisen kuvan eteesi. Pieni lapsi on juossut isänsä turviin ja isä on nostanut hänet syliinsä. Lapsi on ollut aikaisemmin päivällä leikkimässä lähinaapurustossa, mutta illan tultua hän ei olekaan väsymykseltään osannut löytää kotiin. Hän alkaa olla peloissaan ja vapisee kylmästä etsien tuttuja kotikulmia. Yhtäkkiä hän näkee isänsä turvallisen hahmon kaukaa tien päästä. Isä levittää kätensä ja huutaa iloisesti: ”Jaakko, siellähän sinä olet, tule rakas tänne!” Lapsi juoksee isäänsä vastaan ja isä koppaa hänet syliinsä, hellittelee ja hieman toruukin. Lapsi on näännyksissä ja niin isä ottaa tämän syliinsä ja lähtee kantamaan tätä kohti kotia. Lapsi on vieläkin peloissaan tapahtuneesta ja kysyy: ”Isä, löydätkö sinä meidät perille?” Isä katsoo lasta lämpöisesti hymyillen ja se riittää vastaukseksi. Hetken kuluttua lasta alkaa vaivata uusi epäilys: ”Mutta Iskä, minä taisin eksyä kauas, jaksathan sinä varmasti kantaa minua näin pitkän matkan?” Isä puristaa lastaan tiukemmin kiinni rintaansa ja vakuuttaa: ”En mistään maailman hinnasta enää irrota sinusta otettani, kannan sinut kotiin saakka.” Lasta alkaa itkettää. ”Isä, anteeksi, aika kului niin siivillä ja minä innostuin. En osannut enää kotiin. Ethän ole vihainen?” Isääkin alkaa itkettää ja hän vastaa: ”Jaakko, tiedäthän, että minä rakastan sinua. Mennään nyt kotiin, siellä on kaikki valmista ja pääset lepäämään. Nyt olet turvassa.”

Vaikka tämä oli ontuva vertaus, juuri tällä tavalla Jumala kantaa meitä kohti taivasta. Hän pyytää meitä luottamaan siihen, että Hän sekä osaa, tahtoo että jaksaa viedä meidät perille saakka. Matkan aikana on monta kivikkoa ja suota ja saatat monesti epäillä, mutta etkö silloin todellisuudessa epäile aina omia mahdollisuuksiasi tai vaikeita olosuhteita? Sinua ei ole kuitenkaan pyydetty luottamaan niihin, vaan ikiaikojen Jumalaan. Hän rakastaa sinua ja kantaa sinut kotiin saakka. Hän on sen luvannut ja jopa vannonut.

SAMSUNG CSC

Eiväthän minun syntini tule julki?

”Kesken kaiken toivat lainopettajat ja fariseukset paikalle naisen, joka oli joutunut kiinni aviorikoksesta. He asettivat hänet Jeesuksen eteen” (Joh. 8:3).

Monet meistä – ehkä jo pitkäänkin Jeesuksen seurassa olleet – pelkäämme, että jonain päivänä meidät heitetään tarkimmin salattujen syntiemme kanssa Jeesuksen ja ihmisten eteen. Pelkäämme, että salaiset syntimme, ne syntimme, joista emme ole vielä päässeet irti ja jotka repivät sieluamme joka päivä, tulevat kaikkien nähtäville ja tuomittaviksi. Ehkä sinullakin on sellaista pelkoa?

Haluamme monesti piilottaa Jeesukseltakin arimmat ja kipeimmät asiamme, syntimme ja epäonnistumisemme. Olemme kyllä kuulleet, että Hän tietää meidät läpikotaisin ja tiedämme, että Hän kolkuttaa sydämemme ovelle mutta saatamme kokea liiaksi huonommuutta ja häpeää. Voimme kuitenkin pelätä, että jos todella päästäisimme Hänet katsomaan sydämemme repaleisuutta, meidät torjuttaisiin.  Saati, mitä toiset kristityt ajattelisivat?

Tämä kertomuksen nainen heitettiin säälimättä Jeesuksen eteen. Hänellä ei ollut mitään puolusteltavaa, todistusaiheet olivat vääjäämättömiä. Hän ei voinut katsettaan nostaa vaan odotti jo tulevaa tuomiota. Fariseukset olivat nykyajan ihmisten tavoin valmiita kivittämään hänet, mutta mitä sanoisi Jeesus? Hän kirjoitti maahan, ehkä Jeremian kirjan sanoin (Jer. 17:13):”… jotka luopuvat sinusta, häviävät kuin tomuun kirjoitetut nimet”  – saadakseen fanaattisen oikeaoppiset moralistit tuntemaan pistoksen sydämessään. Sitten Jeesus kysyi: ”Onko teistä kukaan synnitön?”

Vastakohtaisuudet eivät olisi voineet olla suurempia, joukon keskellä olisi täysin julkisyntinen ja ympärillä elämänsä Jumalalla pyhittäneet miehet. Ja Jeesus saa sanoillaan aikaan sen, että jokainen joutuu poistumaan paikalta synnin pistos sydämessään. Paitsi nainen, hän makaa Jeesuksen edessä vieläkin, alastomana ja vailla pakopaikkaa. Hän saa tuomion sijaan nähdä elävän, jumalallisen armon ja rakkauden. ”En minäkään sinua tuomitse. Mene, äläkä enää syntiä tee.” Armolle ei tullut ehtoa vaan se armahti täydellisesti ihmisen, jolla ei ollut muuta tarjottavaa kuin suuret syntinsä. Uskon, että tämä ehdoton armo antoi naisen elämään aivan uuden suunnan. Niin kohtaamisessa Jeesuksen kanssa aina käy. Armon vaikuttama rakkaus Jeesukseen ja kevytmielinen suhde syntiin eivät sovi yhteen.

Minusta tuntuu siltä, että tuona hetkenä tuo syntinen nainen oli koko joukon autuain eli onnellisin. Ihmisten silmissä hän oli esimerkki pilalle menneestä elämästä, joka ei johtunut vain olosuhteista, vaan naisen omista valinnoista. Mutta itsessään puolustuskyvyttömänä hän sai kohdata Jumalan. Ja se on kristinuskon ”se juttu”.

Oletko pelännyt, että yhtenä päivänä sinun häpeällisimmät asenteesi, sanasi ja tekosi tulevat julki? Minä olen. Minulla on niin kipeitä epäonnistumisia, joista en voi syyttää ketään toista. Ja olen halunnut piilottaa syntejäni myös Jumalalta. Onneksi Jumala haluaa repiä kulissejamme alas, ei nöyryyttääkseen meitä vaan voidakseen armahtaa ja luoda uutta. Hän haluaa aukaista haavojamme ja valaista pimeitä kätköjämme, jottei meidän enää tarvitsisi elää pelossa ja häpeässä.

Haluaisin rohkaista jokaista meitä avaamaan sydämemme salaisimmatkin sopukat Jeesukselle. Antamaan ne Hänelle. Sitä parannuksenteko on. Uskallusta katsoa itseensä Jumalan Sanan peiliä vasten ja tulla köyhäksi. Ja uskallusta maata syntisenä Jeesuksen jalkojen juuressa. Hän ei koskaan paina epäonnistunutta ja särkynyttä alaspäin tai vie meidän ihmisarvoamme. Hän tuntee jo valmiiksi meidät paremmin kuin tiedämmekään. Hän vuodattaa luokseen tulevalle niin syvähoitavaa armoa ja rakkautta, että pelot väistyvät. Voimme seistä ihmistenkin edessä silloin rohkeasti keskeneräisinä, koska Jumala on osoittanut meille hyväksyntänsä.

hand-3067236_1920