Ps. Minä vihaan Sinua!

Dear Santa!

Minusta Joulupukki sinun pitäisi saada monopolisopimus Joulun suhteen. Minä en tahdo enää jaksaa vuorotella tonttulakkia ja jouluevankeliumia, odottaa jotakin iloa, joka ensi yönä ehkä pölähtää takan piipusta ja lupausta, että eräs Toinen on jo luonut piipun läpi kahlaamista kipeämmällä tavalla Joulun, levon ja täyttymyksen joulun.

Rakas Joulupukki, minusta sinä sopisit paremmin täyttämään Joulun taianomaisen odotuksen, jossa vanhemmatkin lopulta heittävät saunanpesuharjat takaovesta lumihankeen ja muuttuvat silmät odotusta kimaltaen pikkulapsiksi; Jossa lapset joutuvat itkien luopumaan lapsellisista odotuksistaan ja liian varhain astumaan vanhemmuuden ikeeseen, koska iskän ja äidin vastuut ja odotukset purkautuivat välkkyvän sinisen valon seasta kuuluville viimeisille uhkauksille.

Rakas Joulupukki, minusta kristinusko ei ole täyttänyt lupaustaan joulua koskien, joten minä äänestän sinua! Kristinusko on luvannut minulle, että kun luen jouluevankeliumin perheen kuluneimmasta ja suurimmasta Raamatusta (ensin saatuani hirveän tappelun jälkeen teini-ikäiset, yhtä-äkkiä järkyttävästi oman tahdon saaneet lapseni rosollia ja porkkanalaatikkoa pursuavan pöydän ääreen), Raamatun “The Man” ilmestyy piipun, ilmanvaihdon tai sähkörasian kautta luoksemme ja antaa meille kaikille kolme päivää kestävän jouluhymyn. Minussa on varmasti kaikki vika, mutta joulupukki, minä ainakaan en ole saanut koskaan sitä – siis ihanaa ja toisiin joulutaikaa vaikuttavaa jouluhymyä.

Rakas joulupukki, minun ei pitäisi edes kirjoittaa tätä viimeistä kirjettä sinulle, kirjettä, jonka jälkeen kuulen vaimoni toivovan minut ihan vain tavalliseksi jaakoksi ilman valheellista “julistajan korokeroolia” taltioimalla kassakaapin uumeniin kaikki työtietokoneeni ja -puhelimeni. Hän toivoo ja varmasti rukoilee nyt edes kahden päivän ajaksi perheeseemme sitä hengellistä “johtajaa”, joka on oikeasti samalla ihan ihminen. Minun pitäisi kirjoittaa sille Toiselle, joka kilpailee somehuomiosta kanssasi. Mutta en halua. Sitä paitsi, sinä armahdat minua tunteeni mukaan enemmän vaikka nyt siitä, että kuulin juuri (en vaimoltani)”yritä edes, sinä näytät hirveältä!”

Viimein rakas joulupukki: Koska en enää ehdi kirjoittaa Jeesukselle ja koska itseasiassa koen juuri nyt vain vihaa häntä kohtaan, tunnen Hänen vaativan minua luomaan sen, mikä oli alunperin Hänen tehtävänsä, koska Hän ei koskaan tunnu antavan sitä “Jouluhymyä” vaan vaatii sitä sen kuoron johtajana, joka laulaa kaikki nämä kolme evankeliumia tulvivaa päivää: “Jaakkopa Puna-päinen, oli armojulistaja nimeltään, Jaakko se siitä asti, kantoi ikihäpeää…” , niin kirjoita sinä Hänelle puolestani, kirjoita pliis heti, kirjoita kuin johtaja toiselle! Kerro Hänelle, että minä äänestin nyt lopulta sinua, koska Minä en vain äänestä Häntä, vaan vihaan! Kerro se ja lopuksi pyydän pienellä äänellä: Pidä minua sylissäsi. Minä en jaksa. Kuin olla. Sylissäsi.

On minulla Jeesus sinulle silti yksi pieni kirjekuori. Siinä on maisemakortti sieluni romahtaneesta lomaparatiisista. Niin, siellä taisi olla se yksi tsunami, vai oliko niitä useampia? Mutta enivei, jos enää tahdot avata kirjeeni – minut – siinä lukee (en malta olla kertomatta…), että en minä vihaa sinua vaikka vihaankin. Minä vihaan koska Sinä olet lopulta ainoa turvallinen Ystäväni, jonka lähellä saan sanoa: En minä ole aina vahva. En edes silloin harvoin, kun sitä erityisesti odotetaan. Minä näytänkin kuulemma hirveältä.

Eikö Jeesus jouluna armojulistajakin saa heikkona ja itkuisena levätä Sinun sylissäsi? Eikö se ollutkin joulun taika (ai niin, lasten lahjat!!) ?

Dear Santa, vedän ääneni takaisin. Äänestän tänään “ei-oota” ja jään odottamaan piipun tai jo läsnäolevan ihmeen läsnäoloa. Jouluhymyä. Mitäh? En hymyilyt, en!

Miten armo riittäisi minulle?

Jos elämä iskee sinua kanveesiin kuin onnetonta rimpulaa, joka nyrkkeilee kolme luokkaa raskaamman sarjan vastustajan kanssa; Jos elämäsi stoorin voisi kiteyttää sillä ainutlaatuiselle ihmeellä että kokemusmaailmasi jokaista uuvuttavaa ylämäkeä seuraa aina vähintään yhtä mahdoton kiipeäminen ilman vuoria toisistaan erottavia laaksoja, silloin Armo hymyilee juuri sinulle ja tarjoaa pientä, toiseen maailmaan imaisemaa taikaovea, lepoa, joka on totta siinä sielun ulospuhalluksessa, hetkessä jolloin uskallat tunnustaa itsellesi olevasi voimaton pienimpäänkin kumpareeseen.

Jos syntilistasi on niin pitkä, että ainoan kerran uskaltaessasi hypätä kipeän katkerasti kauhun kuiluun, jossa peto nimeltä Arvottomuus odottaa tuloasi vesi kielellä; Jos sisälläsi ei ole kutsu vain yhteen putoamiseen vaan joudut sinne, minne et mitenkään haluaisi yhä useammin – omavastuullisuuteen -, silloin Armo hymyilee sinulle ja katsoo sinua rakastavasti vaikka käännät itseinhosta katseesi alas.

Jos sinut leimataan kelpaamattomaksi edes heikoimmaksi lenkiksi ketjuun, joka on höyhenen painavissa sanoissa hauras mutta voi kestää vain sen yhteyden voimasta, roihusta, joka syntyy sinun elämäsi kipinöistä, uuden vuoden valoshowsta joka saa synnytettyä juuri pysyvästi entisiksi muuttuneiden ystäviesi silmissä brutaalin toivon peililoiston ja sovitusta hiljaisuudesta, jonka ainoa tilattu ääni on elämäsi kauinomainen kilahdus maahan, josta ei kaltaistesi hukkametallinpalasten tiivistyneestä epätoivosta nouse enää yksikään toivon korsi.

Yhden luhistuessa toiset ryhdistyvät, sinut katkaisemalla muut lujittuvat ja vaikka koko Taivas raksahtaa kuin kuiva oksa ja Pyhä kiitää painovoimaa kiivaammin alas luoksesi, Jumalan hurskaat lyövät rintaansa silmiään kostuttamatta ja kohottavat kädet kohti korkeutta, vaikka heidän suunsa tunnustuksen kohde on heidän kenkiensä poljettavana, sinua sylissään hoitaen ja vuodattaen kyyneleitä, jotka jäävät Hänen tahtoaan kiivailevilta huomaamatta. Palavaa vettä, joka kuuluu vain sinulle. Rakkauden paloa, joka on tarjolla vain sinulle.

Jos sinulle on muiden herkkupöydistä tarjolla vain luut, jotka eivät ravitse koiraakaan, sanat, joita himoiten heitetään kutsuttujen valkoisen liinan päällä sanoja todemmilla katseilla ja jotka sinuun leimataan kuin Vanhan liiton uhrieläintä kiinni pitäen, tappaen, mutta ei kiiltävällä metallilla, ei, sinut uhrataan brutaalien nimitysten voimalla, sanoilla, jotka tappavat lapsen ilon ja Isän luottavaisen odotuksen jotta toisten liinat pysyvät valkoisina. Jos ja jos vielä enemmän, vielä pahemmin, vielä syvämmelle viiltäen: Jeesus astuu kilveksesi ja ottaa kavahtamatta kaiken mainehaittasi ja vaatii omaan ihoonsa leimattavan jokaisen tappavan katseen ja saman leiman.

Palavaa vettä saat sinä joudaksesi, sinä ulkopuolelle uhrattu, sinä, joka olet leimattu täysin hylkiöksi ei vain omien todellisten syntiesi vuoksi vaan koska joudut kantamaan kaikkien muidenkin ne synnit, joita ei vielä näy tässä maailmassa mutta Toisessa ja ovat sitä tuomittavampia, mitä salatumpia ja huolella pois puuteroituja.

Miten armo riittäisi minulle? Sinulle? Miten se ei voisi olla juoksemasta sinua vastaan, Rakkaus, joka kesti sinun, ei naulojen voimasta.

Miten Jumala voisi olla itkemättä ja levittämättä koko Kosmokseen turvaa tuovat kätensä ja ottamatta sinua syliinsä, ryvettynyttä lastaan, epäonnistunutta, sitä, jonka tähden Hän antoi käskyn Pojalleen, jonka tähden Taivas halkesi eikä hetkeen tiennyt saisiko kurottua hylkäämisen Haavan umpeen, miten Hän voisi olla rakastamatta.

Voitko sinä lakata rakastamasta rakkaintasi? Voitko käskeä tunteita, voitko komentaa sydäntäsi, olla kuin mitään kaipaamaton täyteyden saari? Vaikka voisit, Jumala ei voi. Mistä minä tiedän sen? Koska Hän ei läpi Raamatun, vuosituhansien ole voinut. Koska Hän ei voinut olla juomatta maljaa, jonka edessä Ikuinen ja Peloton pelkäsi ja vapisi!

Jos Kristus Jeesus jää vierellesi, sinulla on ulos heitettynäkin palavaa vettä ja täyteyden saari. Armojuhlat ovat alkaneet – itseasiassa ollaan jo vähän myöhässä – mutta sinä rakkaani, Tervetuloa!

Olen kaivannut sinua ikuisuudesta ikuisuuteen!