Jumalan kiikarit

Muistatko tosielämästä tai elokuvista sellaisia lämpökameroita, joilla tarkastetaan esimerkiksi luontoon eksyneitä ihmisiä? Niissä kameroissa näkyy ihmisen lämpö punaisena muun luonnon ollessa sinistä tai harmaata.

Entä jos näkisimme maailmaa Jumalan silmin eli Hänen lämpökamerallaan? Entä jos tässä kamerassa paistava hehku näyttäisi maailmassa olevaa kärsimystä, kipua ja hätää? Miten paljon sitä näkyisi? Näkisimmekö sitä kristittyjen keskuudessa? Näkisimmekö punaista omassa lähipiirissämme?

Muuttuisiko asenteemme ja samalla elämämme, jos näkisimme maailmaa ja ympäröivää todellisuutta Jumalan silmin? Alkaisimmeko arvioida ihmisiä eri tavalla, jos näkisimme heidän sisällään olevan sammumattoman kivun ja kaipuun? Heräisikö meissä oikeassa olemisen ja ohjeistuksien antamisen sijaan sääli ja halua auttaa?

Mitä antaisimme kärsiville ystävillemme? Jeesus sanoi: ”Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa.” Mitä olemme saaneet lahjaksi? Jeesukselle on siihenkin vastaus valmiina: ”Jos sinä tietäisit Jumalan lahjan…” Puolestamme kärsinyt ja kuollut Jumalan Poika on Jumalan lahja. Hänen takiaan olemme saaneet kokea Jumalan armoa, anteeksiantamusta ja rakkautta. Tulisiko sitä jakaa nyt toisille? Entä jos he eivät sitä ansaitse? En minäkään. Entä jos he eivät ole tehneet oikeanlaista parannusta tai yrittäneet riittävän kovasti muuttaa itseään?

Me tarvitsisimme kipeästi Jumalan kiikarit, jotta juoksisimme viemään lohdutuksen sanomaa tarvitseville. Kun näkisimme ihmisten hädän ja sisäisen itkun, meissä olevat esteet ja rajoitukset murtuisivat. Havahtuisimme äänettömästi huutavaan hätään ja olisimme valmiita viemään sanomaa rakastavasta Vapahtajasta.

Jumalankiikarit_DSC05563

Usko vastaan olosuhteet

”Abram uskoi Herran lupaukseen, ja Herra katsoi hänet vanhurskaaksi.” (1. Moos. 15:6)

Inhimillisesti ajatellen mikään ei tukenut Aabrahamia uskomaan Jumalan lupausta oman lapsen saamisesta. He olivat olleet vaimonsa Saaran kanssa kykenemättömiä saamaan lapsia jo ennen muuttoaan Kanaanin maahan ja nyt siellä asuessaankin vuodet olivat vierineet. Jumalan lupaukset tuntuivat etäisiltä ja tyhjänpäiväisiltä. Arki iski samaan aikaan vasten kasvoja. Aabraham totesikin Jumalalle suoraan, että Hän ei ollut ollut lupaustensa veroinen.

Usko Jumalan lupauksiin on tietyssä mielessä aina sokeaa uskoa. Se kiinnittyy siihen, mitä Jumala on sanonut ja luvannut ja jättää ottamatta huomioon olosuhteet. Monesti meidän elämä ja Jumalan lupaukset ovat kuin ristiriidassa keskenään ja meidän on valittava kumman todellisuuden annamme määritellä itseämme sekä elämäämme. Jos katsomme olosuhteitamme, saatamme masentua ja luopua toivosta. Jos sen sijaan luotamme Jumalan Sanaan, Raamattuun, se herättää meissä toivoa ja iloa.

Aabraham näki omat olosuhteensa mahdottomina. Samoin saattaa kokea se, joka taistelee lääkeriippuvuutensa kanssa tai jonka ihmissuhteet ovat särkyneet. Miten he voisivat uskoa armolliseen Jumalaan, kun elämä ei myotätodista mitenkään huolenpidosta ja välittämisestä? Tai miten masentunut ihminen pystyisi uskomaan Toivon Jumalaan?

Tärkeimpänä kysymyksenä kaikista: miten syntinen ihminen voisi uskoa anteeksiantoon? Kun hän katsoo itseään, hän näkee mahdottomuutta ja epätoivoa. Jumala tuntuu kokemuksissa ja tunteissa etäiseltä ja tuomitsevalta. Jumalan lupaus toisaalta vakuuttaa, että jokainen Jeesukseen Kristukseen syntiensä sovittajana saa kaikki syntinsä anteeksi.

Kristitty saa jäädä Jumalan lupausten varaan. Oikeastaan muuta Jumala ei odotakaan. Eikä muuta tietä ole. Aabraham suostui uskomaan enemmän Jumalan lupausta kuin olosuhteitaan. Aabraham piti Jumalaa luotettavana ja sen johdosta Jumala hyväksyi hänet yhteyteensä. Myös hylätty, syyllisyyden alle jäänyt, syntien kanssa taisteleva sekä riippuvuuksista kärsivä kristitty saa uskoa Jumalan lupauksiin. Ne riittävät ihan jokaiselle.

uskovastaanolosuhteet_lemmikki

Riippuvaisuuten Jumalasta

”Odota yksin Jumalaa hiljaisuudessa minun sieluni, sillä hänessä on minun toivoni. Hän yksin on minun kallioni ja pelastukseni. Hän on turvani, minä en horju.” (Ps 62:6-7 Raamattu Kansalle)

Andrew Murray kirjoittaa kirjassaan Waiting on God (v. 1896, suom. Odota Jumalaa), että ihminen on luotu täydelliseen riippuvaisuuteen Jumalasta, jatkuvasti odottamaan ja vastaanottamaan sitä mitä Jumala haluaa hänelle kullakin hetkellä antaa. 

”Kun uskova alkaa nähdä, että hänen kuuluu joka hetki ottaa Pyhän Hengen kautta vastaan mitä Jumala kulloinkin tekee, Jumalan odottamisesta tulee hänen kirkkain toivonsa ja ilonsa. Jumala, äärettömänä Rakkautena, iloitsee saadessaan jakaa omaa luontoaan lapselleen niin täydellisesti kuin voi, eikä väsy ylläpitämään lapsensa elämää joka hetki. Kun uskova ymmärtää tämän, hän ihmettelee että ylipäätään on joskus voinut ajatella Jumalasta jollain muulla tavalla kuin Jumalana, jota tulee odottaa kaiken päivää. Jumala, joka antaa ja työskentelee taukoamatta, ja hänen lapsensa, joka odottaa ja vastaanottaa lakkaamatta: tätä on siunattu elämä.” 

Lukiessani tuota vanhaa Murrayn kirjaa minun sydämessäni resonoi. Murray piirtää kirjassaan hyvin samankaltaisen kuvan Jumalan huolenpidosta kuin mistä minä ja mieheni koimme Jumalan puhuvan meille muutama vuosi sitten. Hän näytti meille jotain siitä, millaiseen läheiseen suhteeseen kanssaan hän on jokaisen luomansa ihmisen tarkoittanut.    

Jumala kasvattaa meitä lapsiaan aivan eri tavalla kuin meillä ihmisillä on tapana. Mehän yritämme kasvattaa lapsiamme niin että heistä tulisi vähitellen yhä itsenäisempiä, ja lopulta he olisivat valmiita muuttamaan kokonaan pois kotoa. Ehkä perustaisivat oman perheensä tai eläisivät muutoin itsenäisinä aikuisina. Ja kun meidän aikamme sitten koittaisi tästä ajasta lähteä, voisimme luottavaisin mielin jättää heidät tänne ilman meitä. 

Näinhän sen pitääkin mennä, koska me emme elä täällä ikuisesti. Mutta Jumalan kasvatusmalli on täysin päinvastainen. Siinä missä me kasvatamme lapsemme pois kotoa, Jumalan tarkoitus on kasvattaa lapsiaan kotiin päin. Hän haluaa, että hänen lapsensa oppivat turvautumaan häneen – ja ainoastaan häneen. Taivaallisen Isän toive on, että hänen lapsensa eivät koskaan lähtisi pois hänen luotaan, vaan tarttuisivat yhä tiukemmin häneen, pyytäisivät apua häneltä ja odottaisivat häntä.  

Jos sinä olet hallitsemattomassa elämäntilanteessa ja vaikeuksien keskellä, kiitä Jumalaa siitä että hän on vierelläsi juuri nyt eikä mikään asia ole hänelle liian vaikea. Ehkäpä hän on kutsumassa sinua suurempaan riippuvaisuuteen hänestä. Hän on Isäsi, hän haluaa tarttua käteesi ja auttaa sinua. 

Kirjoittaja: Johanna Sarento

Johanna ja Markku Sarento ovat kirjoittaneet kirjan Isän lapset, jossa he kertovat oman mielenkiintoisen tarinansa kautta Jumalan huolenpidosta inhimillisesti mahdottomissa tilanteissa.

Voit tutustua kirjaan ja tilata sen tämän linkin kautta:

https://www.markku-johanna.com/isan-lapset/

riippuvaisuutenjumalasta_IMG_4134

”Tule ja seuraa minua!”

”Tule, seuraa minua”, Hän sanoo minulle. ”Minne, Herra”, kysyn. ”Tule jakamaan kärsimykseni. Tule ja seuraa minua ahdistuksiin ja sielua miekan tavoin viiltäviin kokemuksiin.” Minä seuraan, kun Hän puhuu minulle niin hellästi.

”Tule ja seuraa Minua”, Hän jatkaa. ”Minne, Herra”, kysyn jälleen. ”Tule kohtaamaan niitä ihmisiä, joita olet satuttanut. Tule katsomaan, mitä kovat sanasi ja itsekäs tahtosi on saanut aikaan. Tule myös antamaan anteeksi niille, jotka ovat satuttaneet sinua.” Pelottaa. Vastaan: ”En tahtoisi, en minä pysty.” Hän katsoo lempeästi, ottaa kädestä tiukemmin kiinni ja tiedän, minne olemme menossa.

”Tule ja seuraa Minua”. Seuraan ja yhtä-äkkiä säikähdän: Hän ei olekaan lähellä. ”Herra, miksi jätät minut, kun olen eksyksissä ja nääntynyt?” Huudan ja hapuilen. Pelkään olla pimeässä. Kukaan ei tule auttamaan. Sitten Hän tulee, kävelee myrskyn päällä. ”Minä olen aina kanssasi. Usko rakkauteeni. En koskaan jätä sinua”

”Tule ja seuraa Minua”. Pelkään jo valmiiksi. ”Herra, olet vienyt minua yhä uudestaan särkymään ja kuolemaan. En uskaltaisi.” Miten Hän voikin katsoa minua niin rakastavasti? Kuin olisin Hänen aarteensa. ”Tule kokemaan yhteyttä ja iloa Kanssani. Tule ja uskalla nauttia elämästä, hyvistä lahjoistani!” En ymmärrä Häntä lainkaan. ”Herra, en enää uskalla, en luota Sinuun.” Omat sanani jäävät kumisemaan sydämeeni. Enkö todella usko Herraani ja Vapahtajaani enää? Ovatko vuodet repineet alun yksinkertaisen luottamuksen? ”Tule, seuraa, Minua!”, Hän sanoo ja hymyilee. Ja minä seuraan. Itken ilosta ja seuraan.

tulejaseuraa_DSC02701(1)