Toivo, ankkuri ja armon valtaistuin

”Se toivo on elämämme ankkuri, luja ja varma. Se ulottuu väliverhon sisäpuolelle asti” (Hebr. 6:19).

Ihminen ilman toivoa menettää elämänilonsa. Toivo antaa syyn elää niinäkin hetkinä, jolloin elämä muutoin olisi liian raskasta. Toivo sanoo meille, että vaikka nyt on edessä mahdottomat haasteet, huomenna asiat voivat olla toisin.

Hebrealaiskirjeen mukaan toivo on kuin ankkuri. Ajattele laivaa kovissa myrskyissä. ilman ankkuria se lähtisi myrskyn vietäväksi ja tuhoutuisi. Ankkuri pitää laivan paikoillaan ja sen merkitys korostaa erityisesti pahana päivänä.

Kristillinen toivo on samanlainen. Se on sitä tärkeämpää, mitä vaikeammissa tilanteissa me olemme. Vaikka elämä myrskyäisi, ulkoa- tai sisältäpäin puhaltaisi rajut tuulet ja tuho näyttäisi väistämättömältä, toivon ankkuri pitää meidät pystyssä.

Kun laivan ankkuri on kiinni meren pohjassa tukevalla alustalla, kristityn toivon ankkuri kiinnittyy ”esiripun” sisäpuolelle. Esiripun sisäpuoli tarkoittaa Raamatun kuvaileman Jumalan temppelin kaikkeinpyhintä. Jumala asui siellä. Nyt tulen huikaisevimpaan ajatukseen: Raamatun mukaan tuolla kaikkeinpyhimmässä on meitä vastassa armon valtaistuin (Hebr. 4: 16). Armon valtaistuimella istuu ristiinnaulittu Kristus, Jumalan Poika.

Meidän toivomme kiinnittyy siis Jeesuksen Kristuksen armoon. Siihen armoon ja rakkauteen, jota Hän tuntee meitä kohtaan. Kun meidän elämämme joutuu myrskyyn ja pimeyteen, me saamme laittaa kaiken toivomme Jeesukseen samalla tavalla hätääntynyt lapsi laittaa toivonsa äitinsä huolenpitoon.

Armon valtaistuin on meille kaikille auki. Siis kaikille, myös sinulle. Huolimatta siitä millainen olet ja millaisten asioiden kanssa taistelet. Kristuksemme kutsuu meitä tulemaan luokseen juuri silloin, kun luonnostamme tahtoisimme häpeän tähden piiloutua. Hän tahtoo lahjoittaa meille armoaan ja laupeuttaan ja niitä tarvitsemme eniten ollessamme pahoja, huonona ja heikkoja. Hän lupaa antaa meille apunsa oikeaan aikaan. Eli silloin kun laivamme on jo uppoamassa eikä inhimillistä toivoa näy. Silloin Jeesuksemme tyynnyttää aallot niin kuin erään kerran epätoivoisten opetuslasten kanssa ja me saamme ihmetellä Hänen armonsa ja voimansa suuruutta!

Säröistä loistava Kirkkaus

Luin hetki sitten erään toisen kristityn blogia ja järkytyin miten kateelliseksi tulin. Kirjoittaja kirjoitti niin hyvin armosta, ja sen sijaan, että olisin ollut hänestä ja hänen sanomastaan kiitollinen, minä puhisin kateutta ja omaa huonommuuttani.

Siitä heräsi ajatuskulku, että kuinka paljon minä – ja ehkä joku toinenkin – rukoilenkaan siunausta elämääni ihailun tarpeesta? Mietin, haluanko vapautua synnin otteesta ja anon pyhitystä siksi, että Jumala saa kunnian vai, että minä näytän paremmalta? Haluanko kokea Jumalan voimaa ja armoa siksi, että minut nostettaisiin jalustalle vai jotta Jumala voisi koskettaa kärsiviä ihmisiä? Vastaus on kalvavan epämiellyttävä.

Mitä on se valo, jota meistä tulisi loistaa, jotta ihmiset ylistäisivät sen nähdessään Taivaallista Isää (Matt, 5:16)? Me ehkä ajattelemme, että meistä pitäisi näkyä eheyttä, voimaa, voitokkuutta, sanalla sanoen täydellisyyttä? Mutta synnyttääkö se kiitosmieltä? Jos joku hengellisesti köyhä näkee minun voitokkaan hengellisyyteni ja esimerkillisen elämäni, tuleeko hän siunatuksi ja suuntautuuko hänen katseensa taivaallisiin? Vai näkeekö hän korokkeella olevan ihmisen, jonka ”valossa” hän kokee olevansa entistä kurjempi? Haluanko minä siis sellaista kirkkautta, joka tekee minut suureksi mutta toiset pieniksi?

Entä jos me tarvitsemme pistimiä ja painoja juuri siksi, että tulisimme alas toisten tasolle? Entä jos Jeesuksen tarkoittama valo onkin Hänen omaa kirkkauttaan? Se kirkkaus taitaa päästä näkymään vain niiden kohtien kautta, missä meidät on haavoitettu, murrettu ja rikottu?

Uskallan vielä kysyä: entä jos Jumalan suurin ongelma ei ole meidän heikkoutemme vaan vahvuutemme? Ja onko niin, että Jumalan siunaukset tulevat tälle kärsivälle maailmalle vain niiden elämämme säröjen kautta, jotka haluaisimme piilottaa?

Minä uskon, että Jumalan kansan keskuuteen puhkeaa vielä armoherätys. Uskon, että se tapahtuu niiden ihmisten kautta, jotka ovat särkyneet ja tulleet muiden silmissä käyttökelvottomiksi. Uskon, että heidän kauttaan tulee vielä loistamaan sellainen Taivaallinen kirkkaus, joka saa toisten alaspainettujen katseen kohti Ristiinnaulittua.

SAMSUNG CSC

 

Hallitsijana himo

Olen kuullut joskus sanonnan, että kaikkein salaisin on kaikkein yleisintä. Jossakin mielessä se on varmasti totta. Kristityt eivät ole tässä poikkeus, koska me kannamme itsessämme uudestisyntymisestä huolimatta osaa, jota Raamattu kutsuu vanhaksi ihmiseksi tai lihaksi. Siksi jokainen kristitty kokee sisällään erilaisia ja -asteisia himoja. Himojen kanssa on nöyryyttävää taistella ja niistä on hyvin kiusallista kertoa kenellekään. Moni kantaa sisällään raskaita salaisuuksia, jotka lannistavat mieltä ja tuhoavat uskoa.

Himoja on erilaisia. Tässä kirjoituksessa himolla tarkoitan sellaisen haluamista, jonka tiedämme Raamatun mukaan olevan väärin ja joka myös monesti tuhoaa ihmistä itseään. Sekä usein läheisiä ihmisiä. Kristitty voi kokea himoa päihteisiin, rahaan, erilaisiin rahapeleihin, valtaan sekä kaikkeen toisen omaan. Himot koskettavat monesti myös seksuaalisia alueita.

Erilaisten himojen kanssa taisteleva kristitty tuntee yleensä voimakasta epäonnistumista ja syyllisyyttä. Himot muuttuvat salaisiksi siksi, että niistä aluksi yritetään kertoa toisille mutta tuomion ilmapiirissä pian ymmärretään, että niistä on parempi olla vaiti. Näin syntyy kaksoisrooli – kristitty haluaa näyttää toisten edessä paremmalta ja onnistuneemmalta kuin hän todellisuudessa on. Sisällään hän saattaa kuitenkin kokea syvää ahdistusta ja toivottomuutta.

Kristityn sisäinen ahdistus syntyy siitä kokemuksesta, että hän on ehkä vuosien ajan vilpittömästi ja tosissaan yrittänyt vapautua himon vallasta. Hän tekee yhä uusia lupauksia ja päätöksiä olla lankeamatta ja mitä lujemmin hän yrittää, sitä surkeammin hän epäonnistuu. Augustinuksen mainitsema paha himo on kuin hallitsija, jonka vallan alla ihminen riutuu.

Älä erehdy ajattelemaan, että tällaista kamppailua käy vain marginaaliosan kristityt. Ihan samaa taistelukenttää kokevat pastorit, hengelliset johtajat ja vaikuttajat. Toistan sen ajatuksen, että monesti kaikkein salaisin on kaikkein yleisintä.

Himojen hallitsema kristitty ei ole valmis kuulemaan evankeliumin vapauttavaa totuutta niin pitkään, kuin hän jaksaa uskoa itseltään onnistumisia tai pettyy kun epäonnistuu. Me joudumme tässä taistelussa kuin kuolemaan itsellemme, jotta korvamme avautuisivat kuulemaan jumalallisen ilosanoman: sinä saat levätä Kristuksen rakkaudessa himoinesi ja haluinesi. Tämä on helppo ymmärtää väärin. En tarkoita, että syntiä pitäisi koskaan hyväksyä. Ei, vaan sinut on kutsuttu lepäämään Jeesuksen täytetyn työn varassa. Eräs nuori mies kirjoitti kerran edesmenneelle pastori David Wilkersonille, että hän kärsi pahasta pornoriippuvuudesta, eikä vuosien taistelun jälkeen ollut päässyt siitä irti. Wilkerson oli vastannut kirjeeseen yhdellä lauseella: ”Pysy Kristuksen rakkaudessa.” Tämä oli mullistanut miehen elämän, hän löysi evankeliumin vapauttavan totuuden.

Kiteytän sanomani tähän: Kristus pystyy siihen, mihin me emme. Raamattu kutsuu meitä pyhitykseen mutta se tapahtuu paradoksaalisesti levon kautta. Jumala lahjoittaa sen, mitä Hän vaatii. Uskallatko luovuttaa mahdottomat ongelmasi Hänelle?

Mutta viimeiset tulevat ensimmäisiksi

Jos taivaassa saadaan jonkinlaista palkkaa uskollisuudesta, uskon lujuudesta tai Jumalalle ja ihmisille tehdystä työstä, niin ketkä silloin palkitaan parhaiten? Pelkään pahoin, ettei meidän ihmisten ja Jumalan ajattelusommitelmat kohtaa tässä kysymyksessä.

Pietari seurasi kerran sivusta kun Jeesus ja tuntemattomaksi jäänyt rikas nuori mies keskustelivat keskenään. Jeesus pyysi miestä luopumaan omaisuudestaan ja seuraamaan häntä. Mies ei siihen pystynyt ja silloin Pietarin mieleen nousi kysymys: ”Minähän olen jättänyt kotini, ammattini ja omaisuuteni, mitä minä siitä saan?” (Matt. 19: 27). Jeesus vastasi, että joka joutuu uskonsa takia kärsimään ja luopumaan itselleen tärkeitä asioista, saa siitä kyllä korvauksen. Korvaus tulee jo tässä ajassa ja tärkeimpänä palkintona on iankaikkinen elämä (joka on silti aina lahja).

Mutta sitten Jeesus jatkaa vastaustaan Pietarille ja tähän osaan meidän on syytä kiinnittää huomiota. Jeesus keskeyttää Pietarin inhimilliset kuvitelmat ja kieltää laskelmoinnin – monet viimeiset tulevat olemaan ensimmäisiä.

Mitä Jeesuksen sanat tarkoittavat? Meille on kiusaus ajatella, että Jumalan silmissä ”suurimpia” ovat ne, jotka ovat esillä, pitävät puheita, kirjoittavat kirjoja, todistavat vahvasti uskostaan ja näyttävät olevan moraalisesti moitteettomia. Heitähän yleensä kunnioitetaan seurakunnissa, he ovat esillä ja ihailun kohteena. Mitä sitten ajattelemmekaan niistä, jotka ovat eronneita, masentuneita, ahdistuneita ja väsyneitä? Mitä ajattelemme niistä, jotka joutuvat uskossaan taistelemaan vuodesta toiseen näkyvien ongelmien kanssa? Emmekö sijoittaisi heidät luonnostaan viimeisiksi?

Uskallan sanoa ääneen sen mitä ehkä ei saisi: luulen, että taivas ihailee niitä kristittyjä, jotka taistelevat vuodesta toiseen erilaisten riippuvuuksien kanssa ja silti jaksavat elää. Ja uskoa. Luulen että ensimmäiseksi sijoitetaan lopulta ne, jotka sairastavat mielen alueen sairauksia ja silti valitsevat joka päivä säilyä hengissä. Ajattelen, että lopen uupuneet yksinhuoltajaäidit yllättyvät vielä kerran positiivisesti. Jos meillä on siis tarve vertailla toisiamme, ollaan siinä hyvin varovaisia. Emme ehkä tavoita taivaan mittapuuta. Alkoholismin kanssa taisteleva kristitty voi olla viimeisenä päivänä paljon korkeammalla korokkeella kuin esimerkiksi Jaakko Pirttiaho.

SAMSUNG CSC

Kuin hämähäkinseitissä

Uskallan nyt kertoa jotain omasta taistelustani omia syntitottumuksiani vastaan. Raamattu kehottaa meitä luopumaan kaikesta vääryydestä ja elämään pyhää elämää. Se on ollut minulle aina hyvin kova vaatimus ja taistelu on ollut ankaraa.

Rehellisin kuvaus taistelustani ja sen onnistumisesta lienee se, että olen kokenut olevani joskus synnissä kiinni kuin perhonen hämähäkinseitissä. Mitä enemmän rimpuilen irti, sitä tiukemmin verkko kietoutuu ympärilleni. Olen huutanut Jumalan puoleen, tehnyt parannusta, yrittänyt muuttaa elämääni, tehdä uusia parempia lupauksia, jopa kurittaa itseäni. On ollut hyvin nöyryyttävää huomata omien päätösteni ja yritysteni totaalinen riittämättömyys. Olenkin sanonut Jumalalle, että minusta ei ole kristityksi. Ei, jos se vaatii minulta jotain enemmän kuin voi vaatia seittien seassa rimpuilevalta perhoselta.

Uskon, että Paavali puhuu tästä samasta kokemuksesta Roomalaiskirjeen 7. luvussa. Monet tulkitsevat Paavalin riipaisevat sanat siten, että ne puhuvat hänestä ennen uskoontuloa. Olen kuitenkin hyvin vakuuttunut, että siinä puhuu vanha Jumalan mies, joka tuntee hyvin itsensä ja puutteensa. Hän opettaa tilanteesta, jossa kristitty yrittää noudattaa Jumalan tahtoa omien voimiensa avulla. Ajattelu on luonnollinen ja nykyäänkin kannatusta saava – kerran ihminen on uudestisyntynyt, toki hän voi toimia tahtomallaan tavalla ja totella Jumalaa. Paavali osoittaa, että ongelmaksi muodostuu se, että Jeesus jää syrjään. 7. luvussa ei mainita Jeesusta juuri ollenkaan, estradilla on koko ajan ”minä”. Käykö sinullekin joskus niin, Jeesus jää sivuun ja katsot vain itseesi? Voit olla varma, että silloin et sinäkään pääse seitistäsi irti.

Palaan vielä omiin taisteluihini. Tiedän nyt omasta kokemuksestani, etten voi vapauttaa itseäni tuhoavasta synnin vallasta. Helpommin saan kivestä puristettua vettä kuin itsestäni pyhyyttä. Mutta tiedän myös sen, että perhosen kannattaa kutsua ja odottaa pelastajaa. Kristinuskohan on kaiken luottamuksen laittamista Pelastajaan, Jeesukseen Kristukseen. Hän ei odota mitään muuta niin paljoa, kuin että viimein saisi olla meidän Jumalamme.

Jos olet kanssani hämähäkinverkossa, älä pinnistele enää seittejä vastaan. Älä myöskään suostu kuuntelemaan Syyttäjää. Se kyllä kertoo sinulle, miten huono ja heikko kristitty olet ja miten Jumalakaan ei enää jaksa sinua. Nosta esiin uskon kilpesi ja sano: ”Minä olen Herrani Jeesuksen oma ja Hän on minun. Vaikka en pysty itseäni auttamaan, niin Jeesukseni ei varmasti jätä minua pulaan.” Roomalaiskirjeen 8. luku puhuukin verkon tuhoajasta, mutta siitä enemmän seuraavan kerran 🙂

perhonen2