Ihmis- vai Kristus-keskeinen usko?

Ihmiskeskeisen uskon selvimpänä tuntomerkkinä on se, että siinä korostuu ihmisen tekeminen. Esillä ovat kilvoittelu, kuuliaisuus, oman osuuden suorittaminen ja niin edelleen. Jeesuksesta ja armosta kyllä puhutaan mutta jotenkin ne jäävät taka-alalle. Ideana on, että uskoontulon jälkeen on ihmisen vastuulla miten hän elämäänsä suhteessa Jumalan tahtoon elää. Ihmisen tulee tehdä parhaansa ja Jumalan armo tulee  tueksi siinä, missä oma yritys jää vajaaksi. Kyseessä on synergistinen oppi pyhityksestä; Jumala ja ihminen ovat yhteistyössä kristillisen kilvoittelun suhteen. Jos uskonelämä jää ontuvaksi, syy on ihmisessä, sillä Jumala on jo antanut voimansa avuksi. Ihmiskeskeinen usko kasvaa ja vahvistuu sitä mukaa kun ihminen antautuu, luopuu synneistään ja päättää toteuttaa paremmin Jumalan lakia.

Sitten on toinenkin, evankeelinen tapa käsittää kristillinen elämä. Tässä ajattelussa Jeesus ei ainoastaan ole matkan alussa liikkeelle laittajana, vaan Hän on keskeinen kaiken aikaa. Kristus-keskeisessä uskossa korostetaan Kristusta. Siinä nähdään uskon olevan todellista, syvällistä ja mystistä yhteyttä Kristukseen – kristitty on asetettu Kristukseen ja Kristus asuu kristityn sydämessä. Uskon kasvu ei ole kiinni ihmisen kyvyistä, vaan heikoinkin ihminen voi elää syvää yhteyttä Jumalaan. Kristitty kasvaa sitä mukaa kuin hän käsittää sen aseman ja lahjan, jonka hän on saanut pelastuksessa.

Nämä kaksi tapaa ovat keskenään syvässä ristiriidassa. Ihmiskeskeiset uskovat kokevat Kristus-keskeisen uskon monesti armon liiallisena korostamisena, joka vie kristityn välinpitämättömyyteen ja synnin hyväksymiseen. Asia on kuitenkin päinvastoin: ihmiskeskeiset kristityt luottaessaan itseensä tietämättään elävät vanhan luontonsa mukaisesti. Vanha luontomme on ovela ja se sopeutuu mielellään uskonnolliseen ulkoasuun. Se korostaa omia mahdollisuuksiaan ja näyttää toisillekin omaa moraalista erinomaisuuttaan. Raamatun mukaan sellainen on lainalaisuutta. Ihminen pyrkii omalla tahdonvoimallaan – Jumalan auttamana – täyttämään Jumalan lakia ja siten saamaan Jumalalta siunauksen. Kun lainomaisuus Paavalin opetuksen mukaan kuitenkin vääjäämättä herättää synnin himot vanhassa ihmisessä (lihassa), tällainen kristitty ei pysty toteuttamaan sitä hyvää mitä haluasi. Hän pystyy kyllä näyttelemään toisille moraalista kristittyä, mutta hänen sisällään saattavat samaan aikaan myllertää ylemmyys, tuomitseva asenne, riitaisuus ja monenlaiset himot.

Miten tullaan Kristus-keskeiseksi ihmiseksi? Yleisin tie taitaa olla se, että joudutaan kokemaan syviä haaksirikkoja uskossa ja elämässä. Jumala sallii ihmisen kokea useiden epäonnistumisten ja ristiriitojen kautta, ettei hän kykene omalla tahdonvoimallaan saamaan aikaan hengellistä elämää.

Asiaa voisi kuvata seuraavasti: kuvitellaan, että ihminen joutuu 100 metriä syvään kaivoon. Kaivon seinämät ovat sileät eikä ylöspäin kiipeäminen onnistu. Ihmiselle saatetaan silloin huutaa kaivo suulta hyvä uutinen: ”Sinulle heitetään 80 metriä pitkä köysi, riittää kun hyppäät ja otat köydestä kiinni.” Kaivon pohjalla oleva ihminen tajuaa, ettei hän pysty hyppäämään 20 kymmentä metriä. Tai maan pinnalla oleva auttaja saattaa löytää 97 metriä pitkän köyden: ”Näin paljon olen valmis auttamaan sinua, sinun tarvitsee vain hypätä köyteen kiinni.”  Ahdingossa oleva ymmärtää, että köyden täytyy tulla tasan hänen ulottuvilleen, sinne missä hän on.

Tällainen on Kristus-keskeinen evankeliumi. Se ei julista ”melkein hyvää uutista” eikä opeta Jumalan antaneen ”lähes täydellisen lahjan”. Ei, se opettaa Jumalan antavan kaivossa viruvalle, toivottamassa tilanteessa olevalle syntiselle pelastavan avun. Jumala on antanut kristitylle Kristuksen. Kristus on meidän pelastuksemme ja Hän on myös meidän pyhityksemme. Mitä enemmän uskallamme laittaa toivoamme Hänen varaansa, sitä enemmän Hän saa meissä vaikuttaa.

Jos siis koet olevasi ”syvässä kaivossa” uskosi suhteen etkä pysty pelastamaan itseäsi, olet parhaassa mahdollisessa tilanteessa. Saat nähdä kuinka Kristus pelastaa sinut. Jos taas luotat itseesi hengellisen elämäsi suhteen, älä säikähdä tulevia pimeyksiä. Niiden avulla Jumala vie sinut kestävämmälle perustalle.

repovesi

Jumalan kaipaaminen

Voisiko Jumalaa kaivata niin, että se voisi tuoda meille yhä lisääntyvää sisäistä lepoa,  rauhaa ja iloa sekä evankeliumin ja armon tuntemista?

Raamattu ei ohjeista meitä parantamaan itse itseämme vaan tulemaan Jeesuksen luokse. Hän on kuollut syntiemme tähden ja tänäänkin Hän kykenee tekemään elämässämme sen, mihin emme itse kykene. Jumalan käskyjen murskaama ihminen löytää siis elämäänsä suuren Vapahtajan.

Opetus kuunneltavissa tästä:

Nauhoitettu Yksin armosta -illassa 28.2.2018

 

ruusu

Mitä armo saa aikaan?

Johanneksen evankeliumissa on hyvin kaunis kertomus siitä, mitä Jumalan armo saa aikaan ihmisessä. Luvussa 12 Johannes kertoo Marian voidelleen Jeesuksen jalat omistamallaan nardusöljyllä. Tuo öljy oli hyvin kallista ja voi hyvinkin olla, että se oli Marian elämän – rahallisesti mitattuna – arvokkain asia. Yhden opetuslapsen mielestä voide oli 300 denarin arvoinen, eli se vastasi vuoden työmiehen palkkaa. Ajattele, että nykyaikaan muutettuna voiteen arvo oli 25000 euroa.

Maria antoi Jeesukselle kaiken mitä hänellä oli. Jopa opetuslapset hämmästelivät ja paheksuivat Marian uhraamista, heistä se oli kohtuutonta, liioittelua ja turhaa tuhlausta.  Monesti ajatellaankin, että elämän antaminen Jeesukselle ja Hänen tahdolleen on tuhlausta, ihmisen ajan ja kyvyt voisi käyttää paljon järkevämminkin.

Jeesus sanoi opetuslapsille, että Marian uhraus tultaisiin kertomaan kaikkina aikoina evankeliumin yhteydessä. Miksi? Syynä on se, että Marian toiminnassa me näemme sen, mitä evankeliumi vaikuttaa sen vastaanottaneessa ihmisessä. Jumalan armo vaikuttaa niin, että ihminen rakastuu Jumalaan. Hän ei elä elämäänsä velvoitteiden, pakkojen tai uhkausten motivoimana, vaan hänen sydämensä on kiintynyt uskonsa kohteeseen.

Monet kristityt kokevat, ettei Jumalan armo riitä heille, jos he eivät täytä heille osoitettua tai itse tehtyä mittaa. Heille Jumalan armo on kuin yhden askeleen päässä oleva palkinto; lähellä mutta lopulta aina saavuttamattomissa. He yrittävät hukkuvan tavoin räpiköidä veden pinnalle eivätkä uskalla luottaa veden kannattelevan heitä. Tällainen usko ei synnytä halua olla Jeesuksen seurassa tai antaa elämäänsä Hänelle.

IMG_3963

Maria oli oppinut lepäämään Jeesuksen lähellä. Luukkaan evankeliumin luvussa 10 on hengellisen elämän yksi tärkeimmistä periaatteista: Jeesus kutsuu meitä nauttimaan yhteydestä kanssaan ja lepäämään Hänen lähellään. Sellaista uskoa kyllä joskus nimitetään passiiviseksi ja jopa liian armokeskeiseksi, mutta silloin ei ymmärretä uskoa oikein.

Marian armon varassa lepäävä usko oli elämänsä uhraavaa uskoa. Hän uskalsi nauttia Jeesuksen rakkaudesta ja se vaikutti Mariaan lähtemättömällä tavalla.

Olisiko meidänkin aika uskaltaa luottaa Jumalan armoon ja rakkauteen? Entä jos uskaltaisimme antaa Hänelle kaikki yrityksemme olla parempia kristittyjä, kaiken levottomuutemme, helmasyntimme ja vaikeutemme – ja uuvuttavan työn sijasta lepäisimme? Mitähän seuraisi jos heittäytyisimme Jumalan varaan ja luottaisimme siihen, että Hän pitää meistä huolen? Luulen, että silloin sisimpäämme tulvisi Jumalan armon raikkaat tuulet. Ja ne tuulet puhaltaisivat lähimmäistemmekin elämään.