Oletko väsynyt syntiesi takia?

”Herra hankkii oikeuden kansalleen, ja säälii palvelijoitaan. Hän näkee, että heidän voimansa on ehtynyt, ja kaikki on tyystin lopussa. Hän sanoo: `Missä ovat heidän jumalansa, missä kallio, johon he turvasivat´” (5. Moos. 32:36,37).

Jumala asetti Israelin kansalle vaihtoehdoiksi siunauksen ja kirouksen tiet. Siunauksen he saisivat, jos kuulisivat Jumalansa ääntä ja pysyisivät Hänelle uskollisina. Kirous tulisi, jos he unohtaisivat Hänet ja alkaisivat seurata muita jumalia. Haluan näyttää miten lainaamani tekstikohta suorastaan säkenöi kirkasta Jumalan armoa. Kysymme siis, millainen Jumala on?

Jumala ilmoitti Moosekselle jo ennalta, että kun kansa viimein tulisi pääsemään Luvattuun maahan, se eläisi yltäkylläisyyden keskellä ja samalla luopuisi Herrastaan. Kansa tulisi silloin kokemaan siunausten sijasta kirouksen ja lopulta he joutuisivat vieraan kansan valloittamaksi ja orjiksi kaukaiseen maahan. Jumalan torjuminen aiheuttaa aina kärsimystä.

Jumala ilmoitti kansalleen jo valmiiksi useaan kertaan, että hylkäämällä Hänet, he aiheuttaisivat itselleen kärsimystä. Jumala piti kuin käsiään levällään kansaa kohtaan mutta he eivät halunneet tulla Hänen läheisyyteensä. Niinpä Jumala ennusti, että kansalla oli edessään kovat ajat.

Mekin kärsimme monta kertaa omien syntiemme johdosta. Olemme halunneet tehdä omia, Jumalasta riippumattomia valintojamme ja elää niin kuin olemme itse nähneet parhaaksi. Kristuksemme on pyytänyt meitä tulemaan luokseen lepäämään, mutta se kutsu ei ole meitä aina houkutellut. Olemme mieluummin turvautuneet itseemme, toisiin ihmisiin sekä muihin rakkaisiin asioihimme ja tehneet niistä ”kallioita, joihin he turvasivat.” En ystävät voi kirjoittaa tätä yläpuolelta.

Sitten astuu kuvaan armon häikäisevä kirkkaus. Jos Jumala olisi kuin me ihmiset, hän toteaisi meille, että ”sitä saamme mitä tilasimme.” Hän sanoisi, että tarjous oli voimassa mutta me valitsimme toisin ja nyt saamme kärsiä. Mitä Jumala sen sijaan sanoo? Hän sanoo näkevänsä syntiensä väsyttämiä ihmisiä, jotka ovat joutuneet kokemaan karvaita pettymyksiä ja särkymisiä, joiden kalliot ovat pettäneet alta. Jumala näkee, että Hänen rakastamiensa lasten voimat ovat tyystin lopussa.

Joskus Jumala odottaa, että syntimme ja väärät ”turvamme” saavat meidät nääntymään. Silloin me olemme jälleen valmiita nostamaan katseemme sinne, mistä todellinen apu tulee, on aina tullut. Silloin Jumala sanoo meille täynnä laupeutta ja rakkautta: ”Nähkää nyt, että minä se olen, eikä minun rinnallani ole yhtään jumalaa” (jae. 39).

Jos olet väsynyt elämääsi ja haluaisit palata takaisin Jeesuksen turviin, tiedä tämä: Sinua odotetaan. Jumala on itkenyt kanssasi kärsimyksiäsi ja Hän on täynnä laupeutta sinua kohtaan. Hän kykenee muuttamaan kaikki menneet tuskasi vahvuudeksesi. Se vahvuus on sitä vahvuutta, jolla sinä tartut kiinni Vapahtajaasi ja aikaisempaa syvemmin odotat Häneltä elämällesi sisältöä ja suuntaa. Jumala on odottanut, että saa iloiten antaa sinulle rikkauksiaan. Hän iloitsee, kun sinä iloitset Hänen loppumattomasta armostaan!

olekovasynyt

 

Rankat vastukset syövät rohkeuden

Tämä kirjoitus on sinulle, joka pidät itseäsi liian huonona Jumalan armolle ja taivaspaikalle. Samoin kirjoitan niille, jotka näkevät liian suuria vastuksia itsessään tai ympärillään jaksaakseen jatkaa uskonmatkaa kohti sen lopullista täyttymystä, taivasta.

Otan Raamatun avukseni ja tällä kertaa käymme läpi murheellista kertomusta, joka löytyy 4. Mooseksen kirjasta luvusta 13. Siinä Egyptistä Jumalan voiman vapauttama kansa oli tullut erämaan kautta luvatun maan – Kanaanin maan – rajoille. Mooses salli 12 miehen käydä suorittamassa taktista tarkkailua maassa 40 päivän ajan; näiden tarkkailijoiden tuli tuoda tietoa maan hyvyydestä ja siitä, millaiset vastustajat heitä odottivat. Tarkkailijat palasivat ja kertoivat 2 asiaa: ”(1) Maa on kyllä juuri niin ihmeellisen hyvä ja ihana kuin Jumala on luvannut. Mutta (2) me emme ikinä tule valloittamaan sitä omaksemme. Olemme aivan liian vähäpätöinen kansa verrattuna Kanaanin maan kansoihin. He ovat jättiläisiä ja me näytimme heidän silmissään heinäsirkoilta. On parempi jättää ylittämätä luvatun maan rajaa ja luovuttaa kuin joutua tapetuksi.”

Tämä Raamatun kertomus on Jumalan puhetta myös meille tämän päivän kristityille. Mekin olemme vapautuneet saatanan valtakunnasta Jumalan ihmeellisen armon ansioista ja olemme omalla, monesti raskaalla ja kuivalla erämaavaelluksella kohti luvattua maatamme, taivasta. Ja samoin kuin tarkkailijat, tiedämme taivaan olevan ihana paikka, sellainen missä me saamme levätä erämaanvaelluksen murheista ja iloita ikuisesti Jeesuksen ja läheistemme seurassa.

Emme kyseenalaista pelastuksen todellisuutta ja sen ihanuutta, mutta saatamme kokea tarkkailijoiden tavoin, ettemme ikinä pääse sinne perille. Olemme joko itse liian heikkoja ja huonoja tai vastustajamme liian vahvoja. Eikö niin, että heinäsirkkavertaus on osuva siinä mielessä, että monesti koemme olevamme kuin piskuisia liiskattavia heinäsirkkoja suurten jättimäisten vihollistemme edessä, kuten synti, oma sisäinen kapina ja turmelus, Saatanan estävä toiminta ja niin edelleen? Miten voisimme päästä näiden vastusten läpi omistamaan meille luvatun perinnön? Miten voisimme olla riittävän vahvoja loppuun saakka ja voittaa?

12:sta tarkkailijassa oli 2 miestä, jotka näkivät asiat eri tavalla, uskon silmillä. He kyllä tajusivat inhimilliset realiteetit siinä missä toisetkin ja ymmärsivät, ettei heidän auttanut mennä heiluttelemaan miekkojaan metriä pidempiä vihollisjoukkoja vastaan omassa voimassaan. Mutta huomaa, mitä he sanoivat: ”Me hyökkäämme sinne heti ja otamme maan haltuumme! Me pystymme siihen!” (4. Moos. 13: 30). Miksi he kokivat näin? Koska heissä oli Raamatun mukaan toinen henki, uskon henki. He kyllä ymmärsivät ihmimillisen mahdottomuuden selvitä mutta katsoivat Jumala mahdollisuuksiin ja ne olivat rajattomat.

Jumala vihastui kansalleen. Ei siksi, että he olivat niin pieniä ja heikkoja. Ei myöskään siksi, että he osasivat sotia huonommin kuin muut kansat vaan siksi, että he olivat unohtaneet keskeisimmän asian: Luottamuksen siihen Jumalaan, joka oli kantanut heitä päivästä päivään luvatun maan rajalle saakka.

Tätä samaa lohdutuksen ja nuhtelunkin sanomaa Jumala haluaa tänään opettaa meille lopun ajan kristityille: Perille taivaaseen pääseminen ei ole kiinni meidän kyvyistämme, osaamisestamme tai voimastamme. Kyse on aina Jumalan toiminnasta. Hän tahtoo tuoda kansansa luokseen taivaan kotiin ja Hän on täysin kykenevä siihen.

Jumala kehoitti Israelin kansaa silloin ja myös meitä tänään luottamaan Häneen. Hän pyytää meitä lepäämään ja katsomaan yksin Häneen ja siihen, mitä Hän elämässämme pystyy tekemään. Katsomaan yksin ristiin ja lepäämään sen juurella. Levosta nousee todellinen Jumalan tarkoittama aktiivisuus. Vaikka meistä tuntuu, että vastuksemme ovat liian suuria, niin Jumalalle ne ovat kuin ilmaa. Ja vaikka emme itse kykene saamaan tätä uskoa aikaan, voimme pyytää, että sitä annetaan meille. Jumala lahjoittaa sitä meille evankeliumin kuulemisen kautta. Pyri siis kuuntelemaan sellaista sanomaa, joka ei käännä katsettasi itseesi vaan Jumalan Karitsaan!

rankatvastukset

 

Isä, voiko se todella riittää?

”Noilla kahdella järkähtämättömällä sanallaan, joissa hän, Jumala ei voi valehdella, hän tahtoi rohkaista meitä, hänen turviinsa paenneita, ja kannustaa pitämään kiinni toivosta, joka on edessämme” (Hebr. 6: 18).

Jumala on luvannut, että evankeliumi riittää meille pelastukseksi. Hän on luvannut, että armo riittää jumalattomallekin jumalayhteyden palauttamiseksi ja siinä pysymiseksi. Koska me ihmiset emme millään tahdo uskoa näin hyvää uutista, Jumala on vielä vannonut sen. Hän tahtoo sanoa: ”Jaakko (lue oma nimesi), minä todella, todella, vakuutan ja vannon, että minä rakastan sinua, heitän kaikki syntisi meren syvyyksiin ja tuon sinut taivaaseen lopulliseen pelastuksen päämäärään. Vannon, että saat viettää ikuisuuden sylissäni, en ikinä päästä sinusta irti!”

Siteeraamassani raamatunkohdassa on ilmaus ”Hänen turviinsa paenneita.” Haluaisin piirtää tästä ihanan lohdullisen kuvan eteesi. Pieni lapsi on juossut isänsä turviin ja isä on nostanut hänet syliinsä. Lapsi on ollut aikaisemmin päivällä leikkimässä lähinaapurustossa, mutta illan tultua hän ei olekaan väsymykseltään osannut löytää kotiin. Hän alkaa olla peloissaan ja vapisee kylmästä etsien tuttuja kotikulmia. Yhtäkkiä hän näkee isänsä turvallisen hahmon kaukaa tien päästä. Isä levittää kätensä ja huutaa iloisesti: ”Jaakko, siellähän sinä olet, tule rakas tänne!” Lapsi juoksee isäänsä vastaan ja isä koppaa hänet syliinsä, hellittelee ja hieman toruukin. Lapsi on näännyksissä ja niin isä ottaa tämän syliinsä ja lähtee kantamaan tätä kohti kotia. Lapsi on vieläkin peloissaan tapahtuneesta ja kysyy: ”Isä, löydätkö sinä meidät perille?” Isä katsoo lasta lämpöisesti hymyillen ja se riittää vastaukseksi. Hetken kuluttua lasta alkaa vaivata uusi epäilys: ”Mutta Iskä, minä taisin eksyä kauas, jaksathan sinä varmasti kantaa minua näin pitkän matkan?” Isä puristaa lastaan tiukemmin kiinni rintaansa ja vakuuttaa: ”En mistään maailman hinnasta enää irrota sinusta otettani, kannan sinut kotiin saakka.” Lasta alkaa itkettää. ”Isä, anteeksi, aika kului niin siivillä ja minä innostuin. En osannut enää kotiin. Ethän ole vihainen?” Isääkin alkaa itkettää ja hän vastaa: ”Jaakko, tiedäthän, että minä rakastan sinua. Mennään nyt kotiin, siellä on kaikki valmista ja pääset lepäämään. Nyt olet turvassa.”

Vaikka tämä oli ontuva vertaus, juuri tällä tavalla Jumala kantaa meitä kohti taivasta. Hän pyytää meitä luottamaan siihen, että Hän sekä osaa, tahtoo että jaksaa viedä meidät perille saakka. Matkan aikana on monta kivikkoa ja suota ja saatat monesti epäillä, mutta etkö silloin todellisuudessa epäile aina omia mahdollisuuksiasi tai vaikeita olosuhteita? Sinua ei ole kuitenkaan pyydetty luottamaan niihin, vaan ikiaikojen Jumalaan. Hän rakastaa sinua ja kantaa sinut kotiin saakka. Hän on sen luvannut ja jopa vannonut.

SAMSUNG CSC

Ettei Jaakkokaan hukkuisi

”Jos kerran Jumalan Pojan kuolema sovitti meidät Jumalan kanssa kun olimme hänen vihollisiaan, paljon varmemmin on Jumalan Pojan elämä pelastava meidät nyt, kun sovinto on tehty” (Room. 5:10).

Voiko itsensä riittämättömäksi tunteva kristitty saada enää lohduttavampaa ja voimaannuttavaa lupausta, kun mitä tässä edessämme näemme? Jos tunnet hukkuvasi kuin mereen syntiesi ja heikon uskosi kanssa, Jumala osoittaa sinulle, että todellisuudessa olet kuin valtamerialuksessa turvassa. Tai Raamatun esikuvia käyttäen – Noaan arkissa.

Saatamme kokea, ettei Jumala kertakaikkiaan jaksa rakastaa ja armahtaa aina uudelleen tällaista huonoa kristittyä. Mutta ajattele, Jumala rakasti meitä jo silloin, kun me olimme Hänen vihollisiaan ja elimme piittaamatta Hänestä ja Hänen tahdostaan. Jo silloin Jumalan rakkaus pakotti Hänet luomaan sillan välillemme. Se silta luotiin verisen ristin kautta, siinä Jumalan armo ja rakkaus murtautuivat Jumalan vihollisten elämään. Jumala rakasti sinua ja minua niin syvästi, että Hänen kolminaisuutensa särkyi. Jeesus Jumalan Poikana huusi ja hapuili epätoivoisena Isäänsä ristillä ja tuona samana hetkenä Isä menetti Poikansa. Jumalan rakkaus oli Hänen vihollisiaan kohtaan äärimmilleen vietyä, uhrautuvaa rakkautta. Jos kysyt, mistä voit tietää Jumalan rakastavan sinua, katso sydämesi silmillä Kristusta ristillä kantamassa sinun syntejäsi. Isä halusi sellaisella kiihkeydellä yhteyttä kanssasi, että oli valmis särkymään sen yhteyden hintana äärimmäisellä tavalla.

Mutta hukkuva kristitty saa vielä – jos mahdollista – syvemmänkin vakuutuksen ja lohdutuksen: Jos Jumala oli valmis rakastamaan tällä tavalla Hänen vihollisiaan, miten paljon Hän rakastaakaan meitä nyt, kun olemme Hänen lapsiaan? Kun Hän oli ilman meidän myötävaikutustamme valmis tekemään kalleimman kuviteltavissa olevan uhrauksen, eikö Hän nyt sitä suuremmalla syyllä tekisi ja antaisi kaiken muunkin tarvittavan pitääkseen meidät lähellään? Jos vihollisia kohdellaan suurella rakkaudella, miten kohdellaankaan omaa perheväkeä?

Otamme vielä askeleen syvemmälle iloon: Jos Jumalan Pojan kuolema toi sovinnon meidän ja Jumalan välille, mitä vaikuttaakaan Hänen elämänsä? Tiedäthän, että Jeesus Kristus elää Isänsä edessä joka hetki rukoillakseen sinun elämäsi puolesta? Jos Hänen kuolemansa sai aikaan sovinnon, Hänen elämänsä meidän Ylimmäisenä Pappinamme ei tarkoita mitään muuta kuin täydellistä pelastuksen varmuutta!

Jeesus katsoo tänään väsynyttä, epätoivoista ja hukkuvaa kristittyä, nostaa hänet kuivalle maalle, jakaa elämäänsä, synnyttää uskoa sekä toivoa ja auttaa jaksamaan huomiseen. Ja huomenna Hän tekee jälleen samoin. Ettei Jaakkokaan hukkuisi.

IMG_53901

Mitä on parannuksen tekeminen?

Luukkaan 15. luvussa esitetty Tuhlaajapoika -vertaus on meille kaikille tuttu. Siinä Jeesus kertoo isästä ja kahdesta pojasta, joista toinen haluaa perinnön jo etukäteen ja lähtee tuhlaamaan sen kaukaiseen maahan.

Haluan tässä kirjoituksessa ottaa kantaa siihen mikä on parannuksenteon ja Jumalayhteyden välinen suhde. Onko parannuksen tekeminen edellytys Jumalasuhteelle (armolle) vai sen seuraus? Jatkan varmasti vaikean ja mielipide-eroja synnyttävän aihepiirin käsittelyä tulevissakin artikkeleissa.

Tuhlaajapoika -vertauksen ymmärtämiseksi on olennaisen tärkeää ymmärtää, kenelle vertaus on suunnattu. Luvun alussa Jeesusta syytetään siitä, että Hän veljeilee syntisten kanssa – armo on siis liian laveaa ja siitä puuttuu syytösten mukaan kehotus parannuksentekoon. Syytösten kärki on siinä, että Jeesus on julkisyntisten seurassa ennen kuin nämä ovat tehneet parannusta synneistään. Fariseusten mukaan yhteys Jumalaan ja ”pyhiin” ihmisiin on mahdollista parannuksenteon jälkeen. Tähän syytökseen Jeesus vastaa kolmella vertauksella, joissa vastine paljastuu ja syvenee asteittain. Suosittelen lukemaan aiheesta Kenneth E. Baileyn kirjan Tuhlaajapojan paluu.

Tuhlaajapoikakertomus ymmärretään ratkaisevasti väärin, jos kuvitellaan hänen tekevän todellista parannusta joutuessaan kurjuuteen vieraalla maalla. Monesti kuulee opetettavan, että synti oli saanut hänet kiinni, hän teki parannusta ja siksi Isä (Jumala) hyväksyi hänet takaisin kotiin. Itseasiassa – uskallan sanoa – tämä ajatusmalli on pelottavan lähellä kristillisien piirien tulkintaa parannuksenteosta.

Jakeessa 17 sanotaan, että poika meni itseensä ja harjoitteli vuoropuheluaan isäänsä varten. Hän käyttää täsmälleen samoja sanoja kuin aikoinaan Faarao Mooseksen edessä kohdatessaan Jumalan tuomioita: ”Minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan” – fariseukset yhdistivät nämä sanat 2. Mooseksen kirjaan ja tiesivät, ettei Faarao todella tehnyt parannusta. Samoin oli nuoremman veljen laita.

Tuhlaajapoika teki sen sijaan suunnitelman: Hän palaisi isänsä luokse ja esittäisi tälle ehdotuksen. Ehdotus pitäisi sisällään sen, että pojasta tulisi isän päiväpalkkalainen – poika mitä ilmeisimmin ajatteli ajan kanssa korvaavansa isälleen tuhlaamansa omaisuuden ja aiheuttamansa häpeän kyläyhteisön silmissä. Emmekö me ajattele monesti aivan samalla tavalla? Emmekö parannuksenteoillamme, lupauksillamme ja yrittämisillämme haluaisi korvata Jumalalle sen, minkä olemme rikkoneet? Emmekö vasta sitten olisi valmiita ottamaan vastaan Hänen armonsa?

Vertauksen kohokohta ja samalla Jeesuksen vastine parannuksenteosta on tässä: kun tuhlaajapoika kävelee suunnitelma mielessään kotikylänsä edustalle, isä juoksee häntä vastaan ja ottaa pojan hellään syleilyynsä. Suukottelusta ja itkusta ei tule loppua. Isä on nöyryyttänyt itsensä juoksemalla viitta ”korvissa” kyläläisten nähden kollektiivisesti tuomitun ja pahaksi todetun poikansa luokse. Huomaa, että tässä vaiheessa pojan suunnitelmat päättyivät. Hän oli kokenut juuri sen etsivän, syvän ja ehdottoman Isän rakkauden, jota Jeesus osoitti elämässään syntisille tuhlaajapojille ja -tytöille. Tässä vaiheessa poika – isän rakkauden yllättämänä, löytämänä ja murtamana – menee todella itseensä ja ymmärtää syntiensä syvyyden. Hän ei enää ehdota korvaavansa mitään koska tajuaa, että se olisi mahdotonta. Hän jättäytyy sellaisenaan Isänsä syleilyyn.

Minua aika ajoin syytetään siitä, etten tuo armon opetuksessani riittävästi esille parannuksenteon tarpeellisuutta. En ehkä osaa opettaa siitä ja pelkään, että se tulkitaan Jumalan armon ehdoksi. Mutta Jeesus uskalsi käsitellä tätäkin aihepiiriä. Hän opetti, että parannuksenteko on Löydetyksi tulemista ja suostumista. Parannuksen tekeminen on seurausta siitä, että Isä löytää harhailevan, rähjääntyneen ja kaiken tuhlanneen kristityn. Isän sylissä pystymme katsomaan sielumme loppumattomaan pimeyteen ja tunnustamaan syntisyytemme. Jumalan armon ympäröiminä saamme lakata puolustelemasta pahuuksiamme ja katsomaan elämäämme Jumalan Sanan valossa. Saamme antaa syntimme Hänelle. Ja kun luulemme, että meidät tuomitaan, Isä hymyilee meille kuin tuhlaajapojalle ja käskee puetuttaa meidät Hänen loistoonsa.

Armo on aina ensin. Isä ei juossut poikaansa vastaan, koska tämä oli tehnyt parannuksen ja katunut tekojaan. Hän otti pojan syleilyynsä, koska rakasti häntä ja oli saanut takaisin kadottamansa lapsen. Jumala ei myöskään anna armoaan meidän parannuksentekojemme tähden – ne ovat aina kovin puutteellisia. Hän etsii meitä jatkuvasti ja haluaa ottaa meidät tuhlaajapojat syleilyynsä. Suostutaan tämän armon löytämiksi tänään.

IMG_2259