Mitä on parannuksen tekeminen?

Luukkaan 15. luvussa esitetty Tuhlaajapoika -vertaus on meille kaikille tuttu. Siinä Jeesus kertoo isästä ja kahdesta pojasta, joista toinen haluaa perinnön jo etukäteen ja lähtee tuhlaamaan sen kaukaiseen maahan.

Haluan tässä kirjoituksessa ottaa kantaa siihen mikä on parannuksenteon ja Jumalayhteyden välinen suhde. Onko parannuksen tekeminen edellytys Jumalasuhteelle (armolle) vai sen seuraus? Jatkan varmasti vaikean ja mielipide-eroja synnyttävän aihepiirin käsittelyä tulevissakin artikkeleissa.

Tuhlaajapoika -vertauksen ymmärtämiseksi on olennaisen tärkeää ymmärtää, kenelle vertaus on suunnattu. Luvun alussa Jeesusta syytetään siitä, että Hän veljeilee syntisten kanssa – armo on siis liian laveaa ja siitä puuttuu syytösten mukaan kehotus parannuksentekoon. Syytösten kärki on siinä, että Jeesus on julkisyntisten seurassa ennen kuin nämä ovat tehneet parannusta synneistään. Fariseusten mukaan yhteys Jumalaan ja ”pyhiin” ihmisiin on mahdollista parannuksenteon jälkeen. Tähän syytökseen Jeesus vastaa kolmella vertauksella, joissa vastine paljastuu ja syvenee asteittain. Suosittelen lukemaan aiheesta Kenneth E. Baileyn kirjan Tuhlaajapojan paluu.

Tuhlaajapoikakertomus ymmärretään ratkaisevasti väärin, jos kuvitellaan hänen tekevän todellista parannusta joutuessaan kurjuuteen vieraalla maalla. Monesti kuulee opetettavan, että synti oli saanut hänet kiinni, hän teki parannusta ja siksi Isä (Jumala) hyväksyi hänet takaisin kotiin. Itseasiassa – uskallan sanoa – tämä ajatusmalli on pelottavan lähellä kristillisien piirien tulkintaa parannuksenteosta.

Jakeessa 17 sanotaan, että poika meni itseensä ja harjoitteli vuoropuheluaan isäänsä varten. Hän käyttää täsmälleen samoja sanoja kuin aikoinaan Faarao Mooseksen edessä kohdatessaan Jumalan tuomioita: ”Minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan” – fariseukset yhdistivät nämä sanat 2. Mooseksen kirjaan ja tiesivät, ettei Faarao todella tehnyt parannusta. Samoin oli nuoremman veljen laita.

Tuhlaajapoika teki sen sijaan suunnitelman: Hän palaisi isänsä luokse ja esittäisi tälle ehdotuksen. Ehdotus pitäisi sisällään sen, että pojasta tulisi isän päiväpalkkalainen – poika mitä ilmeisimmin ajatteli ajan kanssa korvaavansa isälleen tuhlaamansa omaisuuden ja aiheuttamansa häpeän kyläyhteisön silmissä. Emmekö me ajattele monesti aivan samalla tavalla? Emmekö parannuksenteoillamme, lupauksillamme ja yrittämisillämme haluaisi korvata Jumalalle sen, minkä olemme rikkoneet? Emmekö vasta sitten olisi valmiita ottamaan vastaan Hänen armonsa?

Vertauksen kohokohta ja samalla Jeesuksen vastine parannuksenteosta on tässä: kun tuhlaajapoika kävelee suunnitelma mielessään kotikylänsä edustalle, isä juoksee häntä vastaan ja ottaa pojan hellään syleilyynsä. Suukottelusta ja itkusta ei tule loppua. Isä on nöyryyttänyt itsensä juoksemalla viitta ”korvissa” kyläläisten nähden kollektiivisesti tuomitun ja pahaksi todetun poikansa luokse. Huomaa, että tässä vaiheessa pojan suunnitelmat päättyivät. Hän oli kokenut juuri sen etsivän, syvän ja ehdottoman Isän rakkauden, jota Jeesus osoitti elämässään syntisille tuhlaajapojille ja -tytöille. Tässä vaiheessa poika – isän rakkauden yllättämänä, löytämänä ja murtamana – menee todella itseensä ja ymmärtää syntiensä syvyyden. Hän ei enää ehdota korvaavansa mitään koska tajuaa, että se olisi mahdotonta. Hän jättäytyy sellaisenaan Isänsä syleilyyn.

Minua aika ajoin syytetään siitä, etten tuo armon opetuksessani riittävästi esille parannuksenteon tarpeellisuutta. En ehkä osaa opettaa siitä ja pelkään, että se tulkitaan Jumalan armon ehdoksi. Mutta Jeesus uskalsi käsitellä tätäkin aihepiiriä. Hän opetti, että parannuksenteko on Löydetyksi tulemista ja suostumista. Parannuksen tekeminen on seurausta siitä, että Isä löytää harhailevan, rähjääntyneen ja kaiken tuhlanneen kristityn. Isän sylissä pystymme katsomaan sielumme loppumattomaan pimeyteen ja tunnustamaan syntisyytemme. Jumalan armon ympäröiminä saamme lakata puolustelemasta pahuuksiamme ja katsomaan elämäämme Jumalan Sanan valossa. Saamme antaa syntimme Hänelle. Ja kun luulemme, että meidät tuomitaan, Isä hymyilee meille kuin tuhlaajapojalle ja käskee puetuttaa meidät Hänen loistoonsa.

Armo on aina ensin. Isä ei juossut poikaansa vastaan, koska tämä oli tehnyt parannuksen ja katunut tekojaan. Hän otti pojan syleilyynsä, koska rakasti häntä ja oli saanut takaisin kadottamansa lapsen. Jumala ei myöskään anna armoaan meidän parannuksentekojemme tähden – ne ovat aina kovin puutteellisia. Hän etsii meitä jatkuvasti ja haluaa ottaa meidät tuhlaajapojat syleilyynsä. Suostutaan tämän armon löytämiksi tänään.

IMG_2259

Työ tekijäänsä kiittää

”Meidän Herramme armo on ollut yltäkylläinen, samoin se usko ja rakkaus, jonka Kristus Jeesus saa aikaan.” (1. Tim. 1: 14)

Kuuletko tässä ikääntyneen apostoli Paavalin ylistyksen Herralleen Jeesukselle Kristukselle? On kuin valmistunut saviastia todistaisi pöydällä lojuvalle epämääräiselle savimöykylle: ”Minä tiedän, että Mestarin käsissä sinusta tulee kaunis ja hyödyllinen astia! Mistä sen tiedän? Olen itse ollut tämän huoneen lattialla palasina ja pilalle menneenä. Mestari otti palaseni, hän sai ne jälleen taipumaan armollisessa käsittelyssään ja tässä minä nyt olen. Näet minut Mestarini tärkeänä käyttöastiana, koska Hän ei luovuttanut suhteeni, vaan jaksoi kärsivällisesti työstää minua loppuun saakka.”

Paavali sanoo, että hän oli itsessään maailman syntisin ja hänet armahdettiin, jotta Jeesus näyttäisi kärsivällisyytensä ja voimansa suuruuden kaikille jälkipolvillekin. Ajatus on, että jos Jeesus pystyi pelastamaan Paavalin ja jopa käyttämään häntä, Hän pystyy tekemään niin jokaisen kohdalla.

Vanha Paavali jakaa tässä elämänsä keskeisimmän löydön ja aarteen: ”Jeesuksen armo on ollut yltäkylläinen.” Ymmärräthän, se ei ollut riittänyt vain nippa nappa, vaan se oli ollut kuin valtava järvi, jonne Paavali oli saanut sukeltaa ja jonne hän oli jättänyt kaikki syntinsä ja kaiken pahuutensa. Kristuksen rakkauden järvi oli ollut pohjaton.

Saviastian todistus oli: ”Mestarini sai minussa aikaan kaiken tämän.” Jeesuksen vaikuttamat usko ja rakkaus olivat kantaneet alusta loppuun. Huomaa tämä tärkeä uskonopillinen periaate: Jeesus saa aikaan meissä uskon, usko taas synnyttää rakkauden.  Siis Pyhä Henki saa meidät turvautumaan Vapahtajaamme. Ja yhteys Jeesukseen synnyttää rakkauden: halun palvella, luopua vääryyksistä, antaa omastaan ja kantaa toisten taakkoja.

SAMSUNG CSC

Myötätunnon Jumala

”Kun hän näki ihmisjoukot, hänet valtasi sääli, sillä ihmiset olivat näännyksissä ja heitteillä, kuin lammaslauma paimenta vailla” (Matt. 9:36).

Kun Jeesus näki luokseen tulevaa monenkirjavaa ihmisjoukkoa, Hänen tuli heitä sääli. Tässä tarkoitettu sääli tarkoittaa sellaista myötätuntoa, joka liikutti Jeesusta sisäisesti erittäin voimakkaasti. Hän tuli myötätunnon valtaamaksi.

Millaisia ihmisiä Jeesus tässä katseli? Hän näki kansaa, jota ajan hengelliset johtajat kutsuivat Jumalan lakia tuntemattomaksi ja kirotuksi. Hän katseli kansaa, joka ei täyttänyt Jumalan lain mittaa ja joka oli näin ollen pelastuksen ulkopuolella. Hän havaitsi ihmisiä, jotka eivät osanneet tai pystyneet elämään lähellä Jumalaa ja jotka olivat siksi sisäisesti yksinäisiä ja nääntyneitä.

Jumalalliset silmät tunsivat kansanjoukosta jokaisen ihmisen erikseen. Voimme kuvitella, kuinka Jeesus katsoi naista, joka eli seksuaalisesti moraalitonta elämää ja oli sisäisesti rikki. Tai kuinka hän huomasi rahanahneen tullimiehen, joka huijasi köyhiä maanmiehiään saadakseen itselleen luksuselämää. Hän tunsi vanhemmuuden puutetta huutavan pojan ja vanhuksen, jonka sieluun elämä oli jättänyt liian syvät arvet. Niin, Hän näki ihmiselämän syntisyyden koko kirjon ja elämän rosoisuuden ja raskauden.

Eikö olisi luullut, että Jeesus olisi pitänyt tällaista kansaa kirottuna, niin kuin muutkin lainopettajat? Eikö olisi luullut Hänen syttyvän pyhästä vihasta ja pitävän kurjalle ihmisjoukolle kunnon nuhdesaarnan? Eivätkö nämä ihmiset olleet itse aiheuttaneet ongelmansa ja eivätkö he riutuneet juuri omien syntiensä takia? Eikö heille ollut annettu lakia, jotta he sen pitämällä olisivat voineet elää Jumalan siunauksen alaisuudessa?

Jumalan Poika koki kuitenkin niin syvää sääli kansaa kohtaan, että hän vapisi sisimmässään. Hän näki nääntyneet ihmiset ja Hänen sydämensä itki. Miksi? Koska Hän rakasti tuota kansaa. Hän tunsi jokaisen ihmisen erikseen ja rakasti suunnattomalla jumalallisella rakkaudellaan. Hän näki ihmisten olevan syntiensä kanssa yksinäisiä, avuttomia ja hukassa olevia. Hän oli tullut etsimään heitä ja pelastamaan heidät. Hän tahtoi ottaa heidät lintuemon tavoin siipiensä suojaan.

Matteus oli taltioinut tämän Jeesuksen reaktion, jotta voisimme tietää, kuinka Jumala suhtautuu meihin tänään. Mekin olemme syntiemme näännyttämiä, yksinäisiä, avuttomia ja vailla Jumalan elämää. Me ansaitsisimme hänen ankarat rangaistuksensa ja tuomionsa. Mutta Jumala on ihmeellisempi kuin voimme koskaan käsittää. Vaikka Hän vihaa syntiä, Hän kokee sinua kohtaan loputonta ja syvää myötätuntoa. Sen myötätunnon ajamana Hän otti kaikki sinun syntisi ja kantoi ne ruumiissaan ristille. Hän halusi niin kiihkeästi vetää sinut lähelleen, että oli valmis kuolemaan ja kokemaan synnin rangaistuksen puolestasi.

Tänään Jeesus levittää kätensä sinulle levälleen, hymyilee ja sanoo: ”Tule! Anna Minä olen sinulle se Paimen, joka pitää sinusta huolen. Anna minun ravita sinut, salli minun hoitaa haavasi ja johtaa sinua päivistä päivään virvoittavien lähteiden luokse. Anna Minun olla Jumalasi, sillä Minä rakastan sinua. Aina”

IMG_6442 (1)

Surun murtamana

Oletko kokenut elämässäsi sellaisia menetyksiä, joista et kerta kaikkiaan voi päästä yli? Onko joku läheisesi kuollut tai oletko menettänyt puolisosi toisen miehen tai naisen matkaan ja jäänyt yksinhuoltajaksi vastaamaan lapsistasi? Oletko kuullut huonoja uutisia läheisistä ihmisistäsi, onko joku pettänyt sinut niin, että olet jäänyt surun vankilaan. Tai onko lääkärisi kertonut sinulle huonoja uutisia tulevaisuudestasi? Tällaisessa hetkissä huudamme oikeutetusti: ”Missä Jumala olet!”

Haluan etsiä meille lohdutusta ja Raamatusta nousevaa toivoa kantaisä Jaakobin elämästä. Jaakob oli nimensä mukaisesti petturi, hän oli laskelmoiva jumalasuhteessaan ja osasi pettää ihmisiä. Ajattele millaisia ihmisiä Jumala käyttää suunnitelmissaan ja millaisia hän ottaa lapsikseen? Jaakob joutui kokemaan paljon kipua ja surua elämässään. Voisi sanoa, että huijaria huijattiin ja hän joutui kohtamaan tekemänsä vääryydet. Jumala oli silti tämän petturin ja laskelmoijan kanssa ja johdatti häntä.

Hirveään taisteluun Jaakob joutui palatessaan Harranista kotiinsa Kanaanin maahan. Hän joutui tuolloin kohtaamaan veljensä Esaun, joka vuosia taaksepäin oli vannonut tappavansa Jaakobin tämän petoksen tähden. Tässä tilanteessa Jaakob joutui monesti käsiteltyyn painiin itsensä Jumalan kanssa. Raamattu sanoo, että kun Jaakobin painivastus ei muuten voittanut, hän iski Jaakobia lonkkaluuhun. Murtuneena Jaakob heittäytyi Jumalan varaan ja anoi hänen siunaustaan. Jumalan voitto oli Jaakobin murtuminen ja Jaakobin voitto oli viimein ontuvana antaa elämänsä Jumalan siunauksen ja johdatuksen varaan. Jaakob menetti tässä taistelussa omavoimaisuutensa ja se korvattiin Jumalan voimalla. Eikö mieleen tulekin Paavalin mainitsema pistin, siitä seuraava heikkous ja heikkoudessa ilmestyvä Kristuksen voima?

Nyt menen itse otsikkoon. Tämä Jumalan mies joutui kokemaan elämänsä aikana monta traagista asiaa. Hänen elämänsä ei ollut voittokulkua. Ei se ehkä ole sinullakaan. Ja yhtä lailla olet Kristukseen Jeesukseen uskovana Jumalan valittu ja hänen omansa. Hän johtaa sinua yhtä varmasti kuin Jaakobin elämää.

Mutta mitä pitikään tämä johdatus sisällään? Jaakob joutui suurimpaan mahdolliseen kriisiin: Hänen rakkain poikansa kuoli. Muut veljekset toivat Joosefin verisen viitan Jaakobin nähtäväksi ja Jaakob musertui. Raamattu sanoo, ettei hän huolinut lohdutuksesta, ”vaan sanoi: `Ei, minä suren, kunnes menen tuonelaan poikani luo.´Ja isä itki Joosefia” (1. Moos. 37: 35).

Jaakobin sisin särkyi, ja hän joutui vuosia kestävään toivottomuuteen. Hän ei jaksanut kokea iloa enää muusta perheestään eikä jaksanut uskoa Jumalan lupauksiin. Hän oli surun murtama.

Vuosien päästä Jaakob sai ihmeellisen uutisen: Joosef elää. Hän oli niin pitkittyneen surunsa hallitsema, ettei uskonut uutiseen. Suru voi viedä meidän totaaliseen epäuskoon, missä emme suostu näkemään Jumalan antamaa iloa ja lohdutusta.

Jaakob sai poikansa takaisin ja hänen henkensä elpyi. Voit ajatella, että sinun tilanteesi on eri, sillä sinä et tule saamaan takaisin menettämiesi ihmisiä. Mutta meidän tulisi laittaa toivomme Jumalaan, aivan niin kuin Jaakobin olisi tullut tehdä. Sillä Jumala on Kaikkivaltias ja Hän pystyy puhaltamaan elämänilon surun murtamaan sisimpään. Hän pystyy tuomaan värit takaisin harmaantuneeseen arkeemme. Ja monet läheisensä menettäneet saavat kokea taivaassa jälleennäkemisen riemun. Taivaassa me ymmärrämme, että asioilla oli tarkoitus. Ja meidät on tarkoitettu surun ja menettämisenkin keskellä elämään Jumalan yhteydessä. Voimme uskoa samoin kuin Aabraham, joka ”uskoi Häneen, joka tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat olemaan” (Room. 4: 17).

Puhaltakoon Jumalan tuuli meidän surun murtamien sisälle ja tulkoon sisällemme Kristuksen antama ilo ja lepo.

Lumiset heinät

Lohduton itku muuttuu iloksi

On silmiinpistävää, miten paljon Raamatussa kuvataan naisia, jotka eivät saaneet lapsia. Tällaisia lapsettomuuden kanssa taistelevia naisia oli kaikkien patriarkkojen vaimot (Saara, Rebekka ja Raakel – ja juuri patriarkoillehan Jumala oli luvannut jälkeläisiä kuin tähtiä taivaalle!) Samoin lapsettomuudesta kärsivät profeetta Samuelin äiti Hanna, joka katkerasti itki Herran temppelissä lapsettomuuden tuomaa kurjuuttaan ja häpeäänsä. Herra vastasi, ja Hanna sai synnyttää Israelin suurimman Tuomarin (kansan kaitsijan ja Herran tahdon ilmoittajan) Samuelin. Edelleen samaa ongelmaa koki Simsonin äiti, jonka nimeä Raamattu ei mainitse. Herran enkeli ilmestyi Simsonin isän Manoahin vaimolle ja ilmoitti: ”Minä tiedän, että sinä olet hedelmätön etkä ole voinut saada lapsia. Kuitenkin sinä tulet raskaaksi ja synnytät pojan.” Tämä poika ei ollut kuka tahansa, vaan häntä Herra käytti vapauttaakseen nääntyneen Israelin kansan filistealaisten vallan alta. Lopuksi mainitsen Uuden testamentin puolelta Sakariaan vaimon Elisabethin, joka oli ollut lapseton ja vuosikymmeniä. Kun hän enkelin lupauksen johdosta sai synnyttää Johannes Kastajan, Elisabethin riemu hänen häpeänsä poistamisesta oli suunnaton.

Nämä kaikki naiset joutuivat elämänsä aikana kestämään suunnatonta häpeää vuosien, joskus vuosikymmenien ajan. Heitä pidettiin lapsettomuutensa takia kummajaisina, vähempiarvoisina, heidän naiseutensa oli huonompaa, kyseenalaista ja ehkä heidän ajateltiin kokevan Jumalan rangaistusta syntiensä tähden. Elämä näytti heistä sietämättömän kivuliaalta (emme kykene ymmärtämään sen ajan kulttuurin lapsettomuuden tuomaa kärsimystä) ja heistä näytti, että he olivat joutuneet Jumalan katseen ja suosion ulkopuolelle. Varsinkin, kun he saivat todistaa lasten kanssa leikkiviä äitejä joka naapurissa ja kadun kulmassa. Useita näitä naisia – ellei kaikkia – kiusattiin häpeilemättömällä tavalla.

Mutta mitä sitten tapahtuikaan? Jumala muutti mahdottomat tilanteet ja antoi näiden naisten saada lapsia aivan ihmeen kaupalla. Näistä syntyneistä lapsista tuli voimakkaita aseita Jumalan suunnitelmiin. Tätä ajatellessani en voi tulla muuhun lopputulokseen, kuin että Jumalan täytyi antaa näiden sankarien vanhempien kokea lukuisia epätoivon vuosia, jotta Hänen toimintaansa ei sekoittuisi ihmisen mahdollisuus ja voima. Näiden vanhempien mahdollisuudet saada lapsia täytyi mennä nollaan, jotta Jumala saisi jatkosta kaiken kunnian.

Nämä häpeän ja alamittaisuuden kanssa painivat naiset saivat kokea elämässään todellisen muutoksen. Voi hyvällä syyllä sanoa, että heidän lohduton itkunsa muuttui suunnattomaksi iloksi. He näkivät lapsettomuutensa olevankin korkeammissa käsissä ja saadessaan lapsia he huomasivat olevansa Jumalan suunnitelmien keskipisteessä. Mutta pysähdy tähän ajatukseen: He olivat Jumalan huomion ytimessä myös niinä vuosina, kun häpeää kantaen eivät tienneet mitään tulevasta ilosta ja Jumalan toiminnasta!

Jos olet lukenut pitkän johdannon ajatuksella, tiedät, mitä aion sanoa seuraavaksi. Mistä tiedät, etteivät sinun tämän päivän tai aikaisempien päivien, kuukausien tai vuosien kärsimykset ja häpeä ole vain alkuvalmisteluja Jumalan kirkkauden esiintuloon? Eivät Raamatun ihmiset saaneet oman kurjuutensa keskelle Jumalan ilmoitusta kaiken tarkoituksesta. He kokivat todella ja aidosti heidän elämänsä olleen hukkaan heitettyä. Ja juuri silloin he olivat valmiit antamaan kunnian yksin Jumalalle siitä kaikesta, mitä Hän tulisi heidän kauttaan tekemään.

Jos koet siis alamittaisuutta, häpeää ja huonommuutta toisiin nähden, älä luovuta toivoasi! Jos koet tilanteessasi inhimillistä mahdottomuutta, älä ollenkaan suostu ajattelemaan, että Jumala kokisi samoin. Voi näet hyvin olla, että sinua viedään Raamatun naisten viitoittamaa tietä kokemaan inhimillisen ja järjen tason kuoleman, ennen kuin Jumala paljastaa kirkkautensa sinun elämäsi kautta toisille.

Selvää on, että Jumalan kansa on tänään monien suurten ja hallitsevien vihollisten ahdistama. Se tarvitsee niitä Jumalan miehiä ja naisia, jotka nousevat vastarintaan Jumalan kutsumina ja Hänen Henkensä voimassa. Ja näitä Jumalan ihmisiä valmistellaan epätoivon ja kärsimyksen koulussa. Jotta kunnia olisi yksin Jumalan!

IMG_4607