”Hän kääntyy niiden rukousten puoleen, jotka ovat menettäneet kaikkensa, eikä halveksi heidän rukouksiaan” (Ps. 102:18).
Yksi vastoinkäyminen toisensa jälkeen. Yksi menetys, ja yhä yksi. On paljon ihmisiä, jotka tänään kokevat menettäneensä kaiken. He ovat joutuneet luopumaan niistä asioista ja ihmisistä, jotka ovat olleet heille rakkaimpia.
Kaikkensa menettäneet jäävät monesti yksin. He kantavat menettämisen ja syyllisyyden leimaa. Heistä saatetaan kuiskia lounastauoilla ja seurakuntien vaatenaulakoilla. Monesti heidän elämästään tiedetään kauempaa enemmän.
Kaikkensa menettänyttä kutsutaan suuntamaan itkunsa ja huutonsa Jumalan puoleen. Jumalasta maalataan meille sellainen kuva, ettei Hän käänny vain onnistuneiden ja omistavien ihmisten puoleen, vaan yhtälailla niiden, jotka ovat totaalisessa nollapisteessä.
Jumala ei halveksi onnetonta ihmistä. Hän ei tyydy sanomaan ”Kas niin, Minähän sanoin!” Häntä koskettaa särkyneen ihmisen kärsimys ja Hän tahtoo auttaa.
Kun kerran Jumala kuulee kaiken menettäneiden rukoukset ja arvostaa niitä, siitä syntyy uudenlainen omistaminen. Voi hyvin olla, että kaikkensa menettänyt ihminen saa menettämiensä asioiden tilalle enemmän. Ja jos hän ei saakaan samanlaatuisella tavalla, niin syvemmällä.
Hän saa nähdä Jumalan laupiaat ja myötätuntoiset kasvot. Niiden kasvojen säteilyssä ihminen on kaiken siunauksen ja täyteyden keskellä.
