Vapaaksi vankilasta

”Sinun käsiini minä uskon henkeni, Herra, sinä lunastat minut vapaaksi, sinä uskollinen Jumala.” (Ps. 31: 6)

Sana ”lunastus” viittaa Raamatussa vapaaksi ostamiseen tai vapauttamiseen. Esimerkiksi orja saatettiin ostaa vapaaksi lunastusmaksulla. Tämä orjan vapaaksi ostaminen lunnaiden avulla olikin uuden testamentin aikaisten ihmisten helppoa ymmärtää – heillä kun saattoi itsellään olla orjia tai he olivat itse orjan asemassa.

Kristuksen suorittaman lunastuksen ymmärtäminen on aivan oleellista kristillisessä uskossa. Ilman tätä Jumalalta ja Hänen Sanastaan tulevaa ymmärrystä koemme yhä olevamme kuin vankilassa, josta emme omin keinoin pääse ulos. Lukemattomat kristityt kokevat tänäänkin olevansa synnin ja syyllisyyden sekä niistä seuraavan häpeän vankiloissa vailla toivoa.

Kristus on tullut vankityrmiemme oville ja tarjonnut meistä täydellisen vapauttamishinnan. 1. Pietarinkirjeen mukaan tuo hinta oli Hänen verensä (1. Piet. 1:19).  Meidät on siis kutsuttu synnin, syyllisyyden ja Jumalan tuomion vankiloistamme vapauteen Kristuksen suorittaman maksun, Hänen verensä tähden.

Miksi en tunne tätä vapautusta? Miksi yhä elän Jumalan tuomiot niskassani ja koen olevani käpertynyt syyllisyyteeni ja häpeääni? Vastaus on siinä, että että tämä vapautus on Jumalan Sanan lupaus, joka otetaan vastaan uskolla. Usko katselee Lunastajaa ja ottaa vastaan sen, mitä Hän ilmoittaa antavansa. Usko pitää totena Jumalan lupaukset. Me tarvitsemme jatkuvasti Jumalan Sanan elävää ravintoa, jotta uskaltaisimme ottaa jumalalliset totuudet omaksemme. Muutoin katselemme todellisuutta itsemme kautta ja näemme vankityrmän edelleen ympärillämme.

”Sinun käsiisi uskon henkeni.” Miten luottamuksellinen ja syvä uskon vakaumus. Mistä tuollainen vakaumus syntyy? Se tulee niistä kokemuksista, jotka summautuvat saman psalmin jakeen 3 avunhuutoon: ”pelasta minut!” Siinä on ihminen vankilassa. Hänellä on vain surkea, pieni avunhuuto mutta siinä samalla suuri Lunastaja! Seurauksen näemme jakeesta 8: ”iloitsen ja riemuitsen sinun hyvyydestäsi, sinä näet kaiken hätäni, tiedät kaiken tuskani.” Tämä on lunastetun todistus.

vapaaksivamkilasta_IMG_6452

Epäonnistuneilla on uusi sanoma

”Anna minulle jälleen pelastuksen riemu ja suo minun iloiten sinua seurata, niin opetan tiesi sinusta luopuneille, ja he palaavat takaisin.” (Ps. 51: 14,15)

Sydämestäni iloitsen tästä Psalmista. Iloitsen, että Daavid on uskaltanut kirjoittaa ja Jumala on päättänyt jättää sen jälkipolville opiksi. Sen sanoma on: synti on tuhovoima mutta Jumalalle tunnustettuna se voi antaa Herran omalle uuden sanoman – sanoman entistä suuremmasta Jumalan laupeudesta ja armosta.

Historian valossa näyttäisi siltä, että monet armon evankeliumin julistajat ovat joutuneet käymään Daavidin kaltaisia oppimatkoja itsensä kauhistuttavaan tuntemiseen. Heille on paljastunut heidän loputon sisäinen turmelus ja siksi he ovat laskeneet koko elämänsä Herran Jeesuksen varaan. Heidän julistuksensa on muuttunut vuosien varrella aina vain enemmän Kristuskeskeiseksi siitä yksinkertaisesti syystä, että Hänestä on tullut heidän Pelastajansa, Vapahtajansa ja Auttajansa.

Uskoon tullut ihminen luottaa lähtökohtaisesti itseensä ja on lakihenkinen. Hän ajattelee synnin koskevan pintapuolisesti ulkoisia asioita, joita hän mielestään pystyy pitämään. Puhun nyt omasta kokemuksestani. Raamatusta hän löytää monia ajatteluaan tukevia kohtia ja jos hänelle ei siinä vaiheessa ole luonnollista nöyryyttä, Hän tuo ajatuksensa esille myös hyvin ehdottomalla tavalla. Armon julistuksen pitää tällaisen ihmisen mielestä olla sidottuna ihmisen omaan osuuteen, muutoin se koetaan vain synnin hyväksymiseksi. Tällaiset ihmiset ovat helposti kovia ja tietäviä.

Palaan Daavidin Psalmiin. Siinä hän käy syvää parannusta Jumalansa edessä. Hän ymmärtää synnin olevan meissä syvemmällä: ”syntinen olin jo syntyessäni, synnin alaiseksi olen siinnyt äitini kohtuun. (j. 7). Ennen kuin huomautat, että Daavid kuului Vanhaan liittoon, vastaan, että Hänellä oli kuninkaana ja profeettana sekä Raamatun tekstien tekijänä Pyhä Henki samoin kuin meilläkin. Parannus oli hänelle sitä, että Hän vuoden paatumuksen jälkeen taipui olemaan Jumalan kanssa samaa mieltä: ”Oikein teet kun nuhtelet, ja syystä minut tuomitset” (j. 6b). Daavid ymmärsi, että Jumala tahtoi totuutta sisintä myöten, muuten vapauskin syyllisyydestä ja häpeästä jäisi vaillinaiseksi.

Parannuksenteko on sitä, että me tuomme kaikkein kipeimmätkin asiat Jumalan eteen, Hänen valoonsa. Se on pelottavaa, tiedän. Meidän tulee hylätä syntimme mutta samalla niin useasti joudumme tunnustamaan, ettemme osaa emmekä edes tahdo sitä. Saamme olla rehellisiä Jumalalle ja pyytää, että Hän antaisi meille oikean mielen ja halun luopua vääristä asioistamme. Me toisinsanoin luovutamme Jumalalle myös oman heikkoutemme. Joku käsittää tämän synnin puolusteluksi, kun ihmisen osuutta vähätellään, minä ymmärrän sen Jumalan osuuden korostamiseksi.

Jumala osoittautuu kriiseissä ja taistelussa syntiä vastaan yhä suuremmaksi. Kerro, missä on Kristusta esiin tuova ihminen, niin minä voin kertoa, että hänen elämäänsä on mahtunut monta kuoleman koulua. Ja ehkä siellä on pistimiä loppuun saakka. Mutta kun Jumala antaa anteeksi syntimme Kristuksen tähden ja uudistaa kylmenneen ja paatuneen uskomme, me saamme takaisin pelastuksemme riemun.

Me saamme uuden sanoman: ”Opetan sinun tiesi luopuneille.” Daavid oli juuri kokenut syvää syntiä ja luopumusta omassa elämässään. Kun Jumala pelasti hänet, hänellä oli sama sanoma muille langenneille ja luopuneille: ”Palatkaa takaisin Jumalanne luokse, sillä Hän on armollinen ja rakastava. Hän antaa kaikki meidän lukuisat ja isotkin syntimme anteeksi ja uudistaa uskomme. Hän teki niin minulle, Hän tekee varmasti saman sinulle.”

epaonnistuneille_on _uusisanoma

Erota pelastus ja pyhitys toisistaan!

Luulen, ettei mistään asiasta tule niin paljon kristittyjen kesken sekaannusta kuin vanhurskautuksen ja pyhityksen sekoittamisesta toisiinsa. Nämä kaksi raamatullista käsitettä on ymmärrettävä oikein ja ne pitää lisäksi pitää erillään. Muuten armo ja Kristuksen risti hämärtyy ja jäljelle jää vain epämääräinen uskonnollisuus.

Jumala pelastaa meidät yksin armosta, uskon kautta. Se tarkoittaa sitä, että uskon syntyessä ihmisen sydämessä hän omistaa Jumala lahjan, Kristuksen. Jumala katsoo tällaista ihmistä hyväksyvästi ja lukee tämän vanhurskaaksi. Paavali ilmaisee asian jopa niin vahvasti, että Jumala vanhurskauttaa jumalattoman. Jumala ottaa yhteyteensä siis syntisen, kelvottoman ihmisen, joka ei ole päässyt synneistään eroon. Ihminen on edelleen syntinen, mutta sitä syntiä ei Kristuksen tähden lueta hänelle enää syyksi. Tätä on pelastus. Pelastuksen perustan täytyy aina pysyä puhtaana ja raamatullisena. Usko – jonka Jumala lahjoittaa – pelastaa suurimmankin syntisen ja peittää suurimmatkin synnit.

Pelastukseen liitetään usein pyhitys väärällä tavalla mukaan. Pyhitys on sitä työtä, mitä Jumalan Henki alkaa uskoon tulleessa ihmisessä tehdä. Pyhä Henki alkaa ”siivota” ihmisen syntejä ja tuoda Herran Jeesuksen olemusta esille. Pyhä Henki taistelee meidän vanhaa luontoamme vastaa ja tuo esiin Hengen hedelmiä, siis itse Kristusta. Paavali puhuu jopa Elämän Hengen laista (Room. 8:2) tarkoittaen, että me voimme luottaa siihen työhön mitä Jumalan Henki tekee. Se on yhtä varmaa kuin painovoimalaki. Pyhityskin tapahtuu siis levon kautta. Siinä Jumala on aktiivinen. Pyhitys on tärkeä asia kristityn elämässä ja siksi Raamattu korostaa sitä.

Mutta huomaa tämä: me emme pelastu pyhityksemme määrän tai sen puutteen johdosta.  Jos sekoitamme pyhityksen pelastukseen, tarkoittaa se seuraavaa: me pelastumme Jeesuksen sovitustyön ja oman kehittyvän pyhityksemme kautta? Siis pelastus tapahtuu minun ja Jeesuksen yhteistyössä. Tällöin herää kysymys, miten voin olla varma pelastuksestani, kuinka paljon pelastuksessa on siis kiinni ”minun osuudestani”? Onko Jeesuksen sovitustyö 80% ja minun osuuteni 20%? Tämä sekaannus on vihollisemme työtä ja se ei tee mitään muuta kuin hämärtää evankeliumin valtavaa kirkkautta ja vie kunniaa Jeesuksen sovitustyöltä.

Paavali toteaa monessa yhteydessä, ettemme me pelastu lain tekojen kautta, tarkoittaen myös kymmentä käskyä. Ymmärrämmehän, että vaikka pystyisimme pitämään koko kymmenen käskyä ja olemaan moitteettomia, emme olisi yhtään lähempänä pelastusta kuin julkisyntinen? Tai jos joku rikkoo räikeästi kaikkia 10 käskyä vastaan mutta uskoo evankeliumin, hänet luetaan vanhurskaaksi?

Kristitty on siis yhtä aikaa syntinen ja pyhä. Hänellä itsellään on edelleen lukuisia syntejä ja hänessä on vanha luonto, joka sotii Jumalaa vastaan. Mutta uskon kautta hänet jatkuvasti luetaan pyhäksi. Vanhurskaaksi lukemisen tähden hän pelastuu, oli pyhitys sitten edennyt miten tahansa. Ihminen pelastuu siis yksin ja ainoastaan Kristuksen tähden.

Mikään ei estä Jumalan Hengen pyhittävää työtä elämässämme niin paljon kuin armon evankeliumin peittäminen erilaisella ehdoilla ja vaatimuksilla. Kun Jumalan vapaa armo ja anteeksiantamus rajoitetaan, evankeliumi (Pyhä Henki) tehdään aseettomaksi. Mutta jos armo saa olla Jumalan todellinen armo, se vaikuttaa kristityn sisällä Jumalan mielen mukaisia asioita. Se on kuin aurinko, joka loistaa kasville ja kasvi suuntautuu kohti valoa.

Pelastuuko siis avionrikkoja, varas, homoseksuaali, ahne tai katkera ihminen uskonsa kautta Jeesukseen? Aivan varmasti, muuten Raamattu ei ole totta ja Jeesuksen työ on vain osittain riittävä. Toinen kysymys kuuluu: tekeekö Pyhä Henki työtään heissä (meissä) muuttaakseen heitä Kristuksen kaltaisuuteen – siis elämään Jumalan hyvän lain mukaan. Aivan varmasti tekee. Mutta jos pyhittävä työ jää kesken, niin kuin ristin ryövärin kohdalla – samoin se jää jokaisen meidän kohdallamme – riittääkö Jeesuksen sovitustyö silti? Riittää. Aivan varmasti riittää.

erotapelastusjapyhitys_IMG_4228

 

Älä unohda evankeliumia!

”Veljet, minä palautan mieleenne se evankeliumin, jonka olen julistanut teille. Te olette ottaneet sen vastaan ja pidätte siitä kiinni, ja sen avulla te myös pelastutte, jos säilytätte sen sellaisena kuin minä sen teille julistin; muuten olette turhaan tulleet uskoviksi.” (1. Kor. 15: 1,2)

Rovasti Olavi Peltola kerran sanoi minulle, että evankeliumi on historian valossa hukkunut aina 30 vuoden välein. Hän sanoi, että jokaisen sukupolven pitää löytää se uudelleen. Paavalinkin tuli kirjoittaa nämä herättelevät sanat perustamalleen seurakunnalle, jossa hän oli vaikuttanut pitkiä aikoja ja opetuksellaan sitä rakentanut. Hän herätteli heitä palaamaan evankeliumin perustalle.

Evankeliumi on Jumalan sädehtivä kirkkaus, se on Jumalan voima ja Raamatun keskeisin ilmoitus. Evankeliumi on niin yksinkertainen ja vapauttava ilosanoma, että me kristityt aina olemme hukkaamassa sen tai lisäämässä siihen jotakin omaamme. Mutta jos yrität varmistella evankeliumin sanomaa ihmisrajoituksin, menetät sen voiman.

Mitä evankeliumi on? Se on sanoma siitä Jumalan rakkaudesta, joka tuli alas meidän syntisyyteemme ja kärsimykseemme. Me emme päässeet ylös Jumalan luokse, niinpä Hän laskeutui meidän tasollemme. Jumala tuli ihmiseksi Jeesuksessa Kristuksessa ja Hän otti vapaaehtoisesti meille kuuluvan rangaistuksen. Jeesus otti harteilleen kaikki meidän syntimme ja Jumala tuomitsi hänet niiden vuoksi kuolemaan kirotun ja jumalattoman kuoleman.

Evankeliumi julistaa meille tänään: Jumala poisti Hänen ja meidän väliltämme kaikki esteet ja ylitti synnin kuilun puolestamme. Evankeliumi kuuluttaa syntiselle ihmiselle Jumalan anteeksiantamusta, armoa ja rakkautta. Evankeliumi vakuuttaa pimeydessä olevalle ihmiselle: sinun ei tarvitse ottaa askeleita kohti valoa vaan Jumala on tullut sinun pimeyteesi.

Tiedän: Missä on parannuksenteko ja ihmisen kilvoittelu ja osuus? Kun evankeliumi saa loistaa vapaalla ja jumalallisella kirkkaudellaan, JOS se todella saa olla ilman ihmisten tekemiä ehtoja ja rajoituksia ja jos armo todella voi olla todellista Jumalan armoa, niin silloin voidaan ottaa huomioon kaikki muut asiat. Evankeliumi synnyttää halun jatkuvaan parannuksentekoon, kilvoitteluun ja toisten palvelemiseen.

Evankeliumi saa meidän sydämen katseemme meitä rakastavaan Jeesukseen ja siinä yhteydessä armo vaikuttaa meissä Jumalan tahdon mukaisia asioita. Ihminen palvelee ilolla sekä Jumalaa että lähimmäisiään. Vapautettuna ja rakastettuna hän rakastaa toisia.

Emmehän rajoita evankeliumia?

Laituri auringonlaskussa

Minun osuuteni pelastuksessa?

”Mutta Jumalan armosta minä olen se mikä olen, eikä Hänen armonsa minua kohtaan ole mennyt hukkaan. Olen tehnyt enemmän työtä kuin kukaan heistä, en tosin minä itse, vaan Jumalan armo, joka on ollut voimani.” (1. Kor. 15:10)

Tulin uskoon 16-vuotiaana ja olen ollut siis Jeesuksen oma nyt 22 vuotta. Mikä on ollut minun osuuteni hengellisessä elämässäni? Ymmärrämme usein, että pelastus on Jumalan lahja, mutta mikä osuus minulla on ollut hengellisessä elämässä, kasvussa tai uskon säilymisessä? En tohdi kirjoittaa nyt yleisellä tasolla, vaan katson omaan elämääni – aihepiiri on niin tulenarka.

Minun on Jumalan edessä pakko tunnustaa: osuuteni on ollut vastaanhangoittelu ja -rimpuilu. Olen kiinnittänyt sydämeni enemmän luotuun kuin Luojaan, olen kapinoinut, vastustellut Jumalan tahtoa, halunnut puolustella syntejäni ja elää elämäni köydet omissa käsissäni ja petollisesti luottaa itseeni. Olen epäonnistunut ja langennut niin monesti, etten osaa laskea. Olen joutunut tyhmyyteni ja väärien valintojeni takia niin eksyksiin, etten ole osannut löytänyt tietäni takaisin Jumalan luokse. Olen joutunut särkymään lukemattomia kertoja, enkä voi syyttää kaikesta vain olosuhteita tai toisia ihmisiä. Tiedän myös miltä tuntuu elää paatumuksessa ja olen monesti halunnut heittää koko uskon ja Jeesuksen selkäni taakse. Jumalan työtäkin olen tehnyt paljon sillä motiivilla, että minua kiitettäisiin ja ihailtaisiin. Lähimmäisen kärsimykseen olen vain harvoin jaksanut ottaa osaa.

Älä ymmärrä minua väärin, en ole purkamassa tässä Raamatun sisäistä jännitettä pois. Tiedän, että Raamattu kehoittaa meitä kilvoitteluun, kasvuun, synnin hylkäämiseen ja Jumalan rakastamiseen. Jumala kehottaa meitä antamaan itsemme Hänelle ja taivuttamaan sydämemme samaan suuntaan Hänen tahtonsa kanssa. Kerron vain, miten itse olen noiden kehotusten kanssa onnistunut. Ja samalla huomaan Raamatussa toisen, syvemmän ulottuvuuden: Jumala vaikuttaa omissaan tahtomisen ja oikein tekemisen. Jännite on tässä: Hän sekä kehottaa meitä elämään oikein ja pyhittymään ja samalla ilmoittaa, ettemme pysty siihen omassa voimassamme.

Paavali kertoi nähneensä evankeliumin asialla enemmän vaivaa kuin kukaan muu. Sitten hän kiirehtii korjaamaan: hän ei itse ollut siihen pystynyt, vaan sen oli tehnyt hänessä vaikuttanut runsas ja aktiivinen Jumalan armo. Työ ja elämä olikin Kristuksen vaikuttamaa ja aikaansaamaa.

Minun osuuteni on todella ollut vastaanhangoittelu. Mutta kuule myös tämä: Jeesus on ollut minua kohtaan yli ymmärryksen käyvällä tavalla uskollinen, hellä, rakastava ja armahtava. Hän on tullut lukemattoman monesti etsimään minut ja kantanut turvaan. Hän on paistanut pimeyteeni armonsa kirkkautta, kun olen ollut hukkumassa pimeyteeni. Hän on rakkaudellaan kerta toisensa jälkeen sulattanut paatuneen sydämeni ja hellästi kutsunut minut jatkamaan matkaa. Se, että ylipäätään tänään saan uskoa Jeesukseen, johtuu siitä, että Hän on ollut tuhat kertaa sitoutuneempi minuun kuin minä Häneen.

Tunnustan myös tämän – tosin pienesti ja varovaisesti: olen alkanut rakastumaan Häneen. Luulen, että sitä Jumalan armo saa aikaan. Jos voit yhtään samaistua elämäni tunnustukseen – edes jossain määrin – voit luottaa siihen, että Jeesus ei jätä sinuakaan. Hänen rakkautensa saa myös sinut rakastumaan.

IMG_8284