Isä, voiko se todella riittää?

”Noilla kahdella järkähtämättömällä sanallaan, joissa hän, Jumala ei voi valehdella, hän tahtoi rohkaista meitä, hänen turviinsa paenneita, ja kannustaa pitämään kiinni toivosta, joka on edessämme.” (Hebr. 6: 18)

Jumala on luvannut, että evankeliumi riittää meille pelastukseksi. Hän on luvannut, että armo riittää jumalattomallekin jumalayhteyden palauttamiseksi ja siinä pysymiseksi. Koska me ihmiset emme millään tahdo uskoa näin hyvää uutista, Jumala on vielä vannonut sen. Hän tahtoo sanoa: ”Jaakko (lue oma nimesi), minä todella, todella, vakuutan ja vannon, että minä rakastan sinua, heitän kaikki syntisi meren syvyyksiin ja tuon sinut taivaaseen lopulliseen pelastuksen päämäärään. Vannon, että saat viettää ikuisuuden sylissäni, en ikinä päästä sinusta irti!”

Siteeraamassani raamatunkohdassa on ilmaus ”Hänen turviinsa paenneita.” Haluaisin piirtää tästä ihanan lohdullisen kuvan eteesi. Pieni lapsi on juossut isänsä turviin ja isä on nostanut hänet syliinsä. Lapsi on ollut aikaisemmin päivällä leikkimässä lähinaapurustossa, mutta illan tultua hän ei olekaan väsymykseltään osannut löytää kotiin. Hän alkaa olla peloissaan ja vapisee kylmästä etsien tuttuja kotikulmia. Yhtäkkiä hän näkee isänsä turvallisen hahmon kaukaa tien päästä. Isä levittää kätensä ja huutaa iloisesti: ”Jaakko, siellähän sinä olet, tule rakas tänne!” Lapsi juoksee isäänsä vastaan ja isä koppaa hänet syliinsä, hellittelee ja hieman toruukin. Lapsi on näännyksissä ja niin isä ottaa tämän syliinsä ja lähtee kantamaan tätä kohti kotia. Lapsi on vieläkin peloissaan tapahtuneesta ja kysyy: ”Isä, löydätkö sinä meidät perille?” Isä katsoo lasta lämpöisesti hymyillen ja se riittää vastaukseksi. Hetken kuluttua lasta alkaa vaivata uusi epäilys: ”Mutta Iskä, minä taisin eksyä kauas, jaksathan sinä varmasti kantaa minua näin pitkän matkan?” Isä puristaa lastaan tiukemmin kiinni rintaansa ja vakuuttaa: ”En mistään maailman hinnasta enää irrota sinusta otettani, kannan sinut kotiin saakka.” Lasta alkaa itkettää. ”Isä, anteeksi, aika kului niin siivillä ja minä innostuin. En osannut enää kotiin. Ethän ole vihainen?” Isääkin alkaa itkettää ja hän vastaa: ”Jaakko, tiedäthän, että minä rakastan sinua. Mennään nyt kotiin, siellä on kaikki valmista ja pääset lepäämään. Nyt olet turvassa.”

Vaikka tämä oli ontuva vertaus, juuri tällä tavalla Jumala kantaa meitä kohti taivasta. Hän pyytää meitä luottamaan siihen, että Hän sekä osaa, tahtoo että jaksaa viedä meidät perille saakka. Matkan aikana on monta kivikkoa ja suota ja saatat monesti epäillä, mutta etkö silloin todellisuudessa epäile aina omia mahdollisuuksiasi tai vaikeita olosuhteita? Sinua ei ole kuitenkaan pyydetty luottamaan niihin, vaan ikiaikojen Jumalaan. Hän rakastaa sinua ja kantaa sinut kotiin saakka. Hän on sen luvannut ja jopa vannonut.

SAMSUNG CSC

Rajaton anteeksiantamus

”Seitsemänkymmentä viikkoa on säädetty sinun kansallesi ja pyhälle kaupungillesi. Sitten loppuu lain rikkominen, synnistä tehdään loppu ja pahat teot sovitetaan. Iankaikkinen vanhurskaus saatetaan voimaan…” (Dan. 9: 24).

Eräänä päivänä yli 2500 vuotta sitten Daniel luki profeetta Jeremian kirjaa. Hän ymmärsi, että kansa oli pakkosiirtolaisuudessa tekemiensä syntien tähden ja alkoi rukoilla Jumalalta anteeksiantoa. Sitten Jumalan enkeli ilmestyi hänelle ja ilmoitti huikean sanoman: Kaukana tulevaisuudessa tulisi koittamaan yksi päivä, jolloin synnistä tehtäisiin loppu. Daniel sai erikoisen mutta tarkan laskutavan tuolle päivämäärällä ja tiedätkö mitä? Se hetki, jolloin synnistä tehtiin loppu, oli se hetki kun Jumalan Poika kuoli ristillä!

Ristillä tapahtui jotain paljon suurempaa ja vapauttavampaa kuin me voimme ikinä käsittää. Silloin synnistä tehtiin kokonaisuutena loppu. Siis Jumala laittoi Poikansa päälle kaikkien maailmassa eläneiden kaikki synnit ja ne sovitettiin. Jumalan näkökulmasta koko syntiongelma poistettiin Hänen ja ihmisten väliltä.

Otan toisen esimerkin, Suuren sovituspäivän (3. Moos. 16). Se on mitä syvällisin esikuva Jeesuksen ristinkuolemasta. Suuri sovituspäivä oli yksi päivä vuodessa, jolloin kansan joukosta valittu ylimmäinen pappi uhrasi viattoman uhrieläimen ja vei sen verta kaikkeinpyhimpään, Jumalan läsnäoloon. Perimätiedon mukaan verta tuli vihmoa liitonarkun kannen – armoistuimen – päälle sekä pystyyn  että vaakaan, siis ristin muotoon. Tällöin Jumala antoi anteeksi kaikki kansan synnit.

Meillä saattaa olla vaikeuksia uskoa anteeksiantamuksen riittävyyteen omalla kohdallamme. Ja tässä asiassa Saatana hyökkää kimppuumme kuin karjuva leijona ja haluaa hukuttaa meiltä armon. Jos voimmekin uskoa evankeliumin olevan totta yleisellä tasolla, Saatana yrittää Raamatulla perustella, miksei se riitä meille henkilökohtaisesti. Se vetoaa joko syntiemme laatuun tai niiden määrään sanomalla, että ”sinun syntisi ovat aivan liian kamalat” tai ”olet rikkonut Jumalan tahtoa vastaan jo liian monta kertaa, Jumala ei jaksa enää antaa sinulle anteeksi.” Siksi Jumala vakuuttaa suuren sovituspäivän yhteydessä 2 kertaa (j. 16 ja 21), että olipa synnit millaisia tahansa, ne pyyhitään pois.

Kaikki edellä sanomani tarkoittaa tätä: Jeesus Kristus on sovittanut kaikki meidän syntimme. Anteeksiantamuksen piirissä ovat siis sekä pienet että suuret, valkoiset että mustat, vahingossa tai tahallaan tehdyt, harvoin tapahtuvat tai usein toistuvat synnit. Synti on kokonaisuutena poistettu Jumalan ja ihmisten väliltä ja siksi Jumala kutsuu meitä ottamaan tämän uskomattoman lahjan vastaan. Suurille syntisille Paavali huudahtaa, että missä synti on tullut suureksi, armo on tullut ylenpalttiseksi (Room. 5:20). Hebrealaiskirjeen kirjoittaja puolestaan vakuuttaa, että Kristus on kuolemallaan ”tehnyt pysyvästi täydelliseksi ne, jotka pyhitetään” (Hebr. 10:14). ”Pysyvästi” tarkoittaa jokaista päivää elämässämme ja sanaan ”täydellinen” ei voida lisätä enää mitään.

Jos tämän luettuasi mielessäsi alkaa pyöriä kysymykset tyyliin, että jos ”armo on noin suurta, niin onko sitten mitään väliä…”, niin olet tavoittanut hitusen evankeliumin kirkkaudesta. Ja jos sitä tavoitamme, on kuin kätemme osuisi voimavirtajohtoon. Kaiken väärinymmärryksenkin uhalla lopetan kirjoitukseni Paavalin rakkaudelliseen pyyntöön (2. Kor. 6:1): ”Jumalan työtovereina me kehotamme teitä ottamaan vastaan Jumalan armon niin, ettei se jää turhaksi.” Ihmeellistä, että tämä pyyntö lausuttiin uskoville? Hyvää pitkäperjantaita!

Ryövärin armo

Kerron nyt nolon tapauksen liittyen itseeni ja siihen miten helposti olen ollut toisten ihmisten yläpuolella (omissa silmissäni) ja ymmärtänyt väärin Jumalan armon.

Eräänä päivänä jokunen vuosi sitten eräs tuntemani vanha alkoholisoitunut mies oli saanut kotonaan sydänkohtauksen. Hän oli juuri saanut soitettua hätäkeskukseen ja kuulemani mukaan lattialla maatessaan huutanut Jeesusta pelastamaan hänet. Hän oli huutanut siis Herraa avuksi hätänsä päivänä – niinhän Raamattu meitä kehottaa ja lupaa, että Jumala kuulee ja auttaa.

Tämä tuntemani mies ei ollut kristitty – ainakaan sillä tavalla, kuin minä asian mielsin. Hän ei ollut elänyt Raamatun mukaista elämää eikä ollut kiinnostunut Jumalasta vasta kuin siinä vaiheessa kun oli kuolemassa. Onneksi hän pääsi sairaalaan ja sai apua sekä lisää elinpäiviä.

Muistan elävästi sen hetken, kun sain soiton tästä tapahtuneesta. Välitön reaktioni oli ”Mitä se tuollainen avunhuuto auttaa?” Mieshän oli elänyt ”jumalattomasti” koko elämänsä ja luultavasti jatkoi samaa alkoholistin elämäänsä sairaalareissun jälkeenkin. Mietin mielessäni, että ei tuollaisesta avunpyynnöstä ole mitään apua, jos ei elämässään osoita olevansa tosissaan eli elä kristillistä elämää.

Samassa jouduin syvään puhutteluun. En usein ollenkaan koe Jumalan Hengen ääntä sisälläni enkä ole hyvä erottamaan Hänen ääntään omista ajatuksistani. Ja tiedän, että Jumala puhuu meille pääasiassa Sanansa kautta. Mutta tällä kertaa sain vahvan nuhteen. Mieleeni tuli Jeesuksen vieressä ristillä roikkunut mies, joka viimeisillä voimillaan ennen kuolemaansa pyysi Jeesukselta armoa ja pelastusta. Jeesus lupasi hänelle pelastuksen ilman ehtoja. Toisaalta mitä ehtoja tämä syntinen ja ristiinnaulitsemisen ansainnut rikollinen olisi enää voinutkaan täyttää? Tunsin polttavan kysymyksen rinnassani: ”Jaakko, millä perusteella sinä aiot pelastua?”

Sitten aloin pohtimaan, että jos tämä armoa pyytänyt ja sen saanut rikollinen olisi ihmeen kaupalla päässyt alas ristiltä ja jatkanut elämäänsä, olisiko pelastuksen ehdot muuttuneet? Ristillä roikkuessaan hänet pelasti vain avunhuuto ja Jeesuksen Kristuksen armolupaus. Mutta jos hän olisi saanut jatkaa elämäänsä, olisiko hän edelleen saanut luottaa syntisenä tuohon samaan lupaukseen?

Minä tiedän, että Raamatussa löytyy paljon meitä uskovia koskevia kehotuksia. Jumala haluaa meidän ymmärtävän pyhittävän työnsä tärkeyden ja haluaa, että mekin pidämme sitä tärkeänä. Mutta huomaa tämä: pelastuksen ehdot eivät voi muuttua. Me kaikki pelastumme ”ryövärin armon” tähden. Pelastus on sitä, että siinä ihminen näkee oman avuttoman tilansa ja huutaa Jeesusta pelastamaan hänet. Ja se riittää. Tämän ymmärtämisen jälkeen (mikä ei ole ollenkaan helppoa), voimme tutkia pyhitystä ja voimme antaa Jumalan Sanan vaatia meiltä erilaisia asioita. Tiedämmehän, että meillä on varma ja kestävä perustus, jonka varassa olemme. Ja tiedämme, että Jeesus itse antaa sen, mitä Hän vaatii.

Lopuksi vielä yksi lyhyt tapaus: vuonna 2010 olin jäänyt trombin seurauksena ison männyn alle, selkärankani oli mennyt poikki ja tein kuolemaa. Ajattelin, että kuolen muutaman minuutin sisällä. Siinä hetkessä silmissäni vilisi kaikki se paha, jota olin elämässäni tehnyt ja kaikki se hyvä, jonka olin jättänyt itsekkyyttäni tekemättä. Ymmärsin lähteväni kohtamaan pyhää Jumalaa ja ainoa päässäni jyskyttävä asia oli se, ettei elämäni riittänyt. Ei, vaikka olin kirjoittanut kirjan armosta ja tehnyt poliisityön ohella hengellistä työtä jopa yli voimieni. Ei, vaikka olin loppuunpalamiseen saakka yrittänyt miellyttää Jumalaa.

Appiukkoni juoksi viereeni, kumartui lähelleni ja sain viimeisiksi sanoikseni pyytää, että hän julistaisi kaikki syntini anteeksi. Ymmärsin, että ainoastaan ryövärin armo pelastaisi minut, muuta toivoa ei ollut. Mutta rakas lukijani, muuta ei tarvitakaan!

SAMSUNG CSC

Ettei Jaakkokaan hukkuisi

”Jos kerran Jumalan Pojan kuolema sovitti meidät Jumalan kanssa kun olimme hänen vihollisiaan, paljon varmemmin on Jumalan Pojan elämä pelastava meidät nyt, kun sovinto on tehty” (Room. 5:10).

Voiko itsensä riittämättömäksi tunteva kristitty saada enää lohduttavampaa ja voimaannuttavaa lupausta, kun mitä tässä edessämme näemme? Jos tunnet hukkuvasi kuin mereen syntiesi ja heikon uskosi kanssa, Jumala osoittaa sinulle, että todellisuudessa olet kuin valtamerialuksessa turvassa. Tai Raamatun esikuvia käyttäen – Noaan arkissa.

Saatamme kokea, ettei Jumala kertakaikkiaan jaksa rakastaa ja armahtaa aina uudelleen tällaista huonoa kristittyä. Mutta ajattele, Jumala rakasti meitä jo silloin, kun me olimme Hänen vihollisiaan ja elimme piittaamatta Hänestä ja Hänen tahdostaan. Jo silloin Jumalan rakkaus pakotti Hänet luomaan sillan välillemme. Se silta luotiin verisen ristin kautta, siinä Jumalan armo ja rakkaus murtautuivat Jumalan vihollisten elämään. Jumala rakasti sinua ja minua niin syvästi, että Hänen kolminaisuutensa särkyi. Jeesus Jumalan Poikana huusi ja hapuili epätoivoisena Isäänsä ristillä ja tuona samana hetkenä Isä menetti Poikansa. Jumalan rakkaus oli Hänen vihollisiaan kohtaan äärimmilleen vietyä, uhrautuvaa rakkautta. Jos kysyt, mistä voit tietää Jumalan rakastavan sinua, katso sydämesi silmillä Kristusta ristillä kantamassa sinun syntejäsi. Isä halusi sellaisella kiihkeydellä yhteyttä kanssasi, että oli valmis särkymään sen yhteyden hintana äärimmäisellä tavalla.

Mutta hukkuva kristitty saa vielä – jos mahdollista – syvemmänkin vakuutuksen ja lohdutuksen: Jos Jumala oli valmis rakastamaan tällä tavalla Hänen vihollisiaan, miten paljon Hän rakastaakaan meitä nyt, kun olemme Hänen lapsiaan? Kun Hän oli ilman meidän myötävaikutustamme valmis tekemään kalleimman kuviteltavissa olevan uhrauksen, eikö Hän nyt sitä suuremmalla syyllä tekisi ja antaisi kaiken muunkin tarvittavan pitääkseen meidät lähellään? Jos vihollisia kohdellaan suurella rakkaudella, miten kohdellaankaan omaa perheväkeä?

Otamme vielä askeleen syvemmälle iloon: Jos Jumalan Pojan kuolema toi sovinnon meidän ja Jumalan välille, mitä vaikuttaakaan Hänen elämänsä? Tiedäthän, että Jeesus Kristus elää Isänsä edessä joka hetki rukoillakseen sinun elämäsi puolesta? Jos Hänen kuolemansa sai aikaan sovinnon, Hänen elämänsä meidän Ylimmäisenä Pappinamme ei tarkoita mitään muuta kuin täydellistä pelastuksen varmuutta!

Jeesus katsoo tänään väsynyttä, epätoivoista ja hukkuvaa kristittyä, nostaa hänet kuivalle maalle, jakaa elämäänsä, synnyttää uskoa sekä toivoa ja auttaa jaksamaan huomiseen. Ja huomenna Hän tekee jälleen samoin. Ettei Jaakkokaan hukkuisi.

IMG_53901

Armo kasvattaa meitä

”Jumalan armo on näet ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille, ja se kasvattaa meitä hylkäämään jumalattomuuden ja maailmalliset himot ja elämään hillitysti, oikeamielisesti ja Jumalaa kunnioittaen tässä maailmassa…” (Tiit. 2: 11,12).

Saatana pelkää Jumalan evankeliumia, sillä se on todellinen Jumalan voima, joka kykenee täydellisesti pelastamaan ihmisen syntiensä ja Jumalan tuomion alta ja tekee tämän vanhurskaaksi ja Jumalan lapseksi.  Sen tähden Saatana yrittää vääristellä Jumalan pelastavaa armoa yhteen jos toiseenkin suuntaan. Onkin olemassa armoa, joka melkein riittää pelastukseen ja armoa, joka kehottaa kristittyjä suosimaan rauhassa syntejään.

Raamattu ei opeta, että armo olisi kuin hyväksyvä kumileimasin meidän itsekkyydellemme ja himoillemme. Sen sijaan se julistaa syntiselle vapautusta Jumalan tuomiosta ja avaa taivaan portit Jumalasta kaukana olevalle ihmiselle.

Lainaamassani raamatunkohdassa Paavali opettaa, että armo tekee kaksi asiaa. Se ensinnäkin pelastaa täysin ja vuorenvarmasti jokaisen, joka siihen turvaa. Jokainen, joka uskoo Jeesukseen syntiensä sovittajana, on Jumalan lapsi. Ja Jumala pitää perheväestään huolta.  Toisekseen Jumalan armo alkaa kasvattamaan ihmistä Jumalan perheväen tavoille. Kristityllä on siis varma pelastuksen perustus huolimatta siitä, miten hän onnistuu elämään kristittynä. Pelastus ei perustu ihmisen pyhitykseen vaan yksin Jumalan armoon. Mutta tämä armo on samalla voima, joka alkaa vaikuttamaan kristityn sisällä niin sanottua elämänvanhurskautta eli pyhitystä.

Jumalan armo ei kuitenkaan pääse vaikuttamaan koko voimallaan meissä, jos siihen laitetaan ehtoja. Jos pelkäämme armon vievän meitä ja kuulijoitamme välinpitämättömyyteen ja syntien suosimiseen, alamme varmistella evankeliumia laittamalla siihen erilaisia ”muttia”. Tällainen opetus saa sisällön: ”Jumalan armo riittää, mutta sinun…” tai ”Jumala antaa kaikki syntisi anteeksi, jos sinä…” Ja edelleen: ”Jeesus rakastaa sinua, kun sinä…” Voi käydä niin, että koko huomio kiinnittyy silloin pilkun jälkeiseen ihmisen osuuteen. Armo on tällöin hyvä uutinen, mutta aina askeleen liian kaukana. Armon sijasta aletaan korostaa parannuksentekoa, synnin hylkäämistä, pyhitystä, ratkaisua, oikeaa tahtomista – lista olisi loputon. Tällainen opetus on ihmiselle järkeenkäypää ja siksi se saavuttaa suuren hyväksynnän.

Jumalan armoa tulee opettaa koko täyteydessään ja ehdottomuudessaan, ilman ehtoja tai ”muttia”. Sen tulee olla sanoma Jumalan pelastavasta rakkaudesta, joka juoksee syntistä vastaan, ottaa tämän syliinsä ja kantaa kotiin. Kun kristitty oppii lepäämään armon – eli Kristuksen varassa – Kristus itse alkaa vaikuttaa hänessä pyhitystä. Tällainen kristitty elää evankeliumin ilossa ja vapaudessa. Rakastettuna hän rakastaa, armahdettuna armahtaa ja löydettynä löytää toisia. Hän kyllä tarvitsee kehotusta ja suuntaviittoja kohti pyhää elämää, mutta tietää, että yksin Jumalan armo voi viedä sinne, minne suuntaviitat osoittavat.

armo