Pyhitys: vanha ihminen ristillä (osa 3)

”Tiedämmehän, että vanha minämme on yhdessä Hänen kanssaan ristiinnaulittu, jotta tämä syntinen ruumis menettäisi valtansa, emmekä enää olisi synnin orjia.” (Room. 6:6)

Yritän nyt opettaa tästä vaikeasta ja monesti väärinymmärretystä Raamatun luvusta. Se on tärkeä luku ymmärtääksemme Jumalan pyhittävää työtä elämässämme. Ennen kuin aloitan, teen tärkeän havainnon: meidän hengellinen kasvumme on sen ”omistamista”, mitä Kristuksemme on meille jo hankkinut. Emme siis poistu evankeliumin pohjaltamme. Pyhitys tapahtuu levosta käsin ja siinä Jumala on aktiivinen. Pyhitys ei ole vain hyvien kristittyjen etuoikeus, vaan kaikilla on Kristukseen ja siis pyhitykseen sama kutsu ja lupa.

Raamatun opetuksen mukaan me olemme jo kuolleet synnille – palaan tähän hetken päästä tarkemmin. Paavali täsmentää sanomalla, että meidän vanha ihmisemme on Kristuksen kanssa ristiinnaulittu, se on siis kuollut. Se on myös jakeiden 3-4 mukaisesti jäänyt kasteen hautaan. Tässä pitää nyt olla tarkkana, ettei mennä harhaan suuntaan tai toiseen. Tämä ei tarkoita sitä, ettei kristityssä enää olisi tätä Jumalaa vastaan kapinoivaa ”osaa”, vaan että sen ylivalta on murrettu. Aikaisemmin ihminen eli tämän vanhan ihmisen vallassa. Uudestisynnyttyään Pyhä Henki uudisti ihmisen hengen ja niin kristitystä tuli ”uusi luomus”. Kristityssä alkaa vanhan ja uuden luonnon välinen taistelu ja siksi me emme monesti tee sitä mitä tahtoisimme. Tämän tähden koemme tuskallisia epäonnistumisia ja siksi synti houkuttaa.

Monet kristityt ovat erilaisilla yrityksillään yrittäneet tukahduttaa tätä vanhaa ihmistään. Sen voittamiseen on kuitenkin vain yksi keino: Kristuksen risti. Paavali opettaa, että Jumala on hoitanut ongelman jo yli 2000 vuotta sitten ristillä Jeesuksen kanssa. Siellä ristillä vanha ihmisemme sai ratkaisevan kuoliniskun. Miten se voisi arjessamme myös pysyä enemmän ”kuolleena”. Avain on tässä: Meidän tulee olla tästä asiasta yhtä mieltä Jumalan kanssa. Tarkoitan seuraavaa: Me saamme syntimme anteeksi uskomalla Jeesuksen sovitustyöhön. Se on sokeaa uskoa siinä mielessä, että emme näe syntien poistuvan meistä, vaan uskomme sen, mitä Jumala Raamatussa lupaa:  Hän lupaa vanhurskauttaa jokaisen, joka uskoo Jeesukseen. Samoin Jumala pyytää meitä luottamaan Häneen pyhityksenkin suhteen. Paavali kehottaa meitä jakeessa 11 luottamaan tähän Jumalan työhön, siis ristiin: ”Ajatelkaa tekin itsestänne samoin”. Siellä vanha ihmisemme on kuollut ja siellä se saa pysyäkin.

Sitten siihen syntiin. Jakeessa 2 Paavali mainitsee, että olemme kuolleet pois synnistä. Monet ovat ymmärtäneet sen niin, että synti olisi kuollut meissä. Mutta eihän se pidä yhtään paikkaansa! Kun katsomme itseämme, huomaamme välittömästi, ettei synti ole kuollut. Me olemme sen sijaan kuolleet synnille eli sen vaatimukselle totella sen houkutuksia. Alkuperäiset lukijat ymmärsivät Paavalin rinnastavan synnin kuin isäntään, jolla on orjia talossaan (”Se, joka on kuollut, on päässyt vapaaksi synnin vallasta” Room. 6:7). Isäntä hallitsee orjaansa ja orjan tulee totella isäntänsä kaikkia käskyjä. Mutta nyt me olemme Kristuksen kanssa kuolleet ja päässeet eroon vanhasta isännästämme. Meistä ei tule synnittömiä, mutta synti ei saa enää pitää ”ylivaltaa” meihin, koska isäntämme on vaihtunut. Uusi isäntämme on Herra Jeesus Kristus.

Paavali kysyy jakeessa kaksi, kuinka synnille kuolleina voisimme enää elää siinä? Hän tarkoittaa, että kristitty ei voi enää elää hyvässä sopusoinnussa synnin kanssa. Koska Jumalan Henki asuu hänessä, synti on kristitylle jotain, joka sattuu ja ahdistaa. Vaikka kristitty näkee syntiä itsessään ja lankeileekin, hän kokee siitä kipua ja haluaa päästä synneistään eroon. Sananlaskuissa sanotaan, että vanhurskas lankeaa seitsemästi mutta nousee aina ylös (Sananl. 24:16). Sitä tarkoittaa tämä Paavalin ilmaus.

Lopuksi palaan vielä alkuun, eli jakeeseen kuusi. Se alkaa sanalla ”tiedämme”, mikä tarkoittaa tarkemmin tuntemista tai tunnustautumista. Kyseessä on Herran Jeesuksen, ei vain tietäminen, vaan sydämen tunteminen. Kun tämä tunteminen lisääntyy uskomme kasvaessa, pyhityksemme etenee. Mitä enemmän tunnen Vapahtajaani, Hänen loputonta armoaan ja rakkauttaan sekä Hänen työtään minun puolestani, sitä enemmän Hänen elämänsä saa näkyä minussa. Sitähän pyhitys on. Vaikka olen kirjoittanut nyt vaikean tekstin, niin pyhitys on lopulta varsin yksinkertainen asia: se on Jeesukseen luottamista ja Hänen armossaan pysymistä. Se taitaa toteutua parhaiten heikoissa ja huonoissa kristityissä – he tarvitsevat Jeesusta eniten.

pyhitys_vanhaihminen_osa3_MG_5376

Pyhitys osa 2: väärä malli

”Synti ei enää ole teidän herranne, sillä te ette ole lain vaan armon alaisia.” (Room. 6:14)

Roomalaiskirjeen viidennen luvun lopussa Paavali kysyy, saammeko tehdä syntiä mielin määrin, kerran armo riittää kuitenkin? Kysymys on hyvä ja aiheellinen, koska Paavali todella julisti koko evankeliumin rikkautta niin tinkimättömästi, että hänen vastustajansa pääsivät kääntelemään hänen sanojaan ja tekemään väitteen, että Paavalin opettama armo veisi synnin suosimiseen ja hengelliseen laiskuuteen.

Pyhitysoppinsa Paavali muotoilee Roomalaiskirjeen lukuihin 6, 7 ja 8. Itse asiassa luvuissa kuusi ja kahdeksan Paavali opettaa sitä, miten pyhitytään ja sen avaamiseksi luvussa seitsemän hän opettaa, miten ei pyhitytä. Tänään keskitytään tuohon lukuun seitsemän. Toivottavasti en tee luvulle liikaa välivaltaa tiivistämällä sitä rajusti.

Roomalaiskirjeen 7. luvun jakeissa 14-25 näemme kristityn, joka yrittää pyhittää itse itseään. Hän on uudestisyntynyt ihminen ja ajattelee tähän tapaan: ”Kerran Jumala on antanut Raamatussa olevat käskyt ja kiellot, niin tottakai minä pystyn niitä nyt kristittynä toteuttamaan.” Niin hän alkaa toiveikkain mielin elää Raamatun ohjeiden mukaan, mutta pian hämmästyksekseen huomaa, että hänessä itsessään on jotain, mikä vastustaa Jumalan tahdon tekemistä (esim. 7: 21-23). Sentähden hän alkaa kilvoitella yhä kovemmin ja samalla hänessä syntynyt kapinakin vahvistuu. Lopulta tällainen vilpitön kristitty masentuu huomatessaan, että yrityksistään huolimatta hän ei ollut onnistunut luopumaan synneistään tai tekemään hyvää. Hänen tilanteensa on saattanut jopa tulla alkua pahemmaksi.

Paavali kuvaa tässä jaeosiossa siis sitä, miten kristitty ei pyhity. Alussa lainaamassani kuudennen luvun jakeessa hän on sanonut, että synti ei voi enää hallita meitä, koska emme ole lain vaan armon alaisia. Tämä salaisuus on syvä. Nyt seitsemännessä luvussa kristitty on kuitenkin ottanut lain avukseen pyhitystaisteluun ja siitä ovat syntyneet hänen ongelmansa. Miten on mahdollista, että Jumalan hyvä laki estäisi pyhitystä? Siten, että se on väärässä käytössä. Laki näyttää meille synnin, mutta ei anna voimaa pyhittyä. Laki kyllä kertoo, miten meidän tulee elää, mutta ohjeiden, käskyjen ja kieltojen lisäksi ei auta asian toteutuksessa. Itseasiassa – huomaa tämä tarkasti – laki herättää meidän vanhaa luontoamme eli lihaamme ja sentähden myös erilaisia himoja (esim. 7:5). Se vilpitön kristitty, joka yrittää kukistaa syntejään ja tulla paremmaksi ottamalla lain avukseen, joutuu epätoivoiseen kierteeseen, jossa lopputuloksena on uupuminen ja luovuttaminen.

Selvennän vielä, että laki on kaikkea sitä ihmisen tekemistä ja toimintaa, jolla hän yrittää toteuttaa Jumalan Sanaa siinä mielessä, että hän saavuttaisi Häneltä jotain. Taistelussa syntiä vastaan me näemme Raamatusta, mitä Jumala haluaa ja on suuri houkutus ajatella, että minä itsessäni voin myös toteuttaa sen – joko oman tahtoni tai Jumalan armon auttamana. Paavalin mukaan tämä ”pyhitystie” vie seitsemännen luvun lopun tuskaisaan huutoon: ”Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?” (Room. 7: 24).

Olemme käsitelleet nyt hyvin tiivistetysti vaikeaa asiaa ja ehkä pieni yhteenveto ja selvennys on paikallaan? Kristitty, joka yrittää lain avulla pyhittää itse itseään, unohtaa Kristuksen. Kun luvuissa kuusi ja kahdeksan Jeesus on koko ajan keskiössä, luvussa seitsemän Hän on jäänyt jonnekin taka-alalle. Sen sijaan esillä on jatkuvasti ”minä”. Niin pitkään kun me yritämme elää kristillistä elämää itsemme varassa, olemme tuomitut epäonnistumaan. Se on yksi syy, miksi Paavali kirjoitti pyhitysopetuksensa väliin tuon luvun seitsemän. Hän halusi kristittyjen välttävän sen ansan. Houkutus omavaraiseen uskoon ja pyhitykseen on suuri, koska silloin me saisimme asiasta kunnian. Ja meidän vanha luontomme saisi kukoistaa. Sehän ei tule näkyviin vain karkeina synteinä vaan pystyy muotoutumaan sujuvasti uskonnolliseen muottiin.

Todellisessa pyhityksessa me olemme aivan todellisesti ja täysin riippuvaisia Jeesuksesta. Kaikki hengellinen kasvumme on Jeesuksen ja Hänen ristintyönsä ymmärtämistä ja siihen syventymistä. Siitähän Jeesus itse opettaa helposti ohittamassa Viinipuu-vertauksessa. Tästä jatkamme ensi kerralla.

pyhityksenvaaramalli_osa2_IMG_2277.jpg

Mitä on kristillinen pyhitys? (osa 1)

Uskonelämäni ensimmäiset 15 vuotta uskostani taistelin todella pyhityksen parissa. Laitoin koko tahdonvoimani peliin, jotta tulisin kristittynä paremmaksi. Ajattelin, että kun saan muutettua itseäni Jumalan armon avulla toisenlaiseksi, Jumala voi siunata minua enemmän ja pääsen lähemmäs Häntä kuin palkintona.

Toisin kävi. Lopulta jouduin toteamaan, että helpompaa on kivestä puristaa vettä, kuin saada itsestäni muutosta Jumalan tahdon suuntaan. Hetkellisiä tahdonpäätöksiä kyllä voi tehdä ja niissä onnistua, mutta vain huomatakseen, että samat ongelmat ovat jo oven takana kolkuttamassa. Palaan tähän ongelman asetteluun seuraavassa tekstissäni tarkemmin.

Sidoin pyhityksen pelastukseen ja se harha oli viedä koko uskoni. Koin hyvin kipeällä tavalla epäonnistuneeni tulla paremmaksi ja siksi ajattelin, etten voi kelvata Jumalalle. Olin jotenkin valuvikainen, huonompi kuin toiset.

En ole koskaan kuitenkaan hylännyt pyhitystä tärkeänä kristillisenä totuutena. Olen alkanut mielestäni vain ymmärtämään sitä enemmän Raamatun pohjalta. Sen todellista olemusta sekä tietä siihen. Todellinen pyhitys käynnistyy mielestäsi siitä ymmärryksestä, ettei kristitty saa sitä itse aikaan. Ei edes Jumalan auttamana. Ainoastaan Herra Jeesus Kristus pystyy pyhittämään meitä henkensä kautta. Hän on meidän pyhityksemme (1. Kor. 1:30). Tähän palaan viimeisessä sarjan tekstissäni, eli osassa neljä.

Jotta ihminen voisi pyhittyä, hänen tulee ensin sydämellään ymmärtää, mitä evankeliumi tarkoittaa. Hänen tulee sisäistää, miten valtavan suuri Jeesuksen pelastustyö hänen kohdallaan on ja mitä se tarkoittaa. Pelastuksessa nimittäin Jumala antaa meille kaikki syntimme anteeksi ja tekee meistä täysin vanhurskaita. Hän ei näe meidän syntejämme enää Jeesuksen tähden. Siispä pyhitys ei vaikuta pelastukseen. Tämän lauseen voi nyt ymmärtää väärin. Pyhitys ei ole pelastuksen ehto mutta Jeesuksen pelastama ihminen pyhittyy. On syytä tarkoin erottaa syy ja seuraus.

Pyhitys ei ole epätoivoista Jumalan hyväksynnän hakemista, sillä Jumala on jo siirtänyt Jeesukseen uskovan omaan perheväkeensä ja kohtelee tätä rakkaana lapsenaan. Tämä koskee myös niitä, jotka taistelevat eri riippuvuuksien kanssa tai jotka kokevat lankeilevansa yhtä mittaa. Hekin ovat uskonsa tähden varmalla pelastuksen perustalla. Usko Jeesukseen syntien sovittajana pelastaa. Muuta pelastustietä ei ole, ellei sitten pysy noudattamaan koko lakia ja kaiken aikaa.

Pyhitys on oppimista Jumalan perheväen tavoille. Raamattu ei opeta sellaista vaihtoehtoa, että armo jättäisi ihmisen täysin ennalleen, vaan että se on voimana uudistaa ihminen sisältä käsin (Tiit. 2:12). Apostolit kehottavat kirjeissään seurakuntia pyhitykseen mutta huomaa tämä: kilvoittelu tapahtuu siltä varmalta armon perustalta, joka jokaisella uskovalla on ja pysyy. Pyhityskilvoittelussa vanhoja syntitottumuksia hiljalleen siivotaan pois ja Hengen hedelmät alkavat näkyä entistä selvemmin. Mutta älä harhaudu tässä: pyhitys ei ole itsensä parantelua, vaan se suuntautuu aina toisiin ihmisiin. Sekin on hyvä mainita, että tämä prosessi jää parhaimmillaankin kovin kesken. Uskonvanhurskauden (pelastuksen) ja uuden elämän (pyhityksen) välillä on Raamatussa kuitenkin jännite, jota ei saa purkaa pois.

Pyhittyvä ihminen näkee itsensä aina syntisempänä, mutta toiset nauttivat hänessä esiin tulevasta Kristuksesta. Miten tämä on mahdollista? Mitä lähempänä ihminen on Kristusta, sitä selkeämmin Hän näkee Pyhyyden valossa omat puutteensa ja syntinsä. Ja mitä enemmän ihminen näkee oman syntisyytensä, sitä enemmän Hän kaipaa Jeesusta koko elämänsä Herraksi. Silloin Jeesus pääsee hänessä yhä enemmän esiin. Tässä toteutuu Martti Lutherin sanat pyhityksen olemuksesta: se on syvenevää synnin ja armon tuntoa. Näitä sanoja on hyvä mietiskellä sillä niissä piilee syvä raamatullinen viisaus.

Seuraavassa tekstissä käsittelen sitä Paavalin opetusta, miten pyhitys ei tapahdu. Kannattaa lukea!

mitaonkristillinenpyhitys_osa1_DSC02076

Erota pelastus ja pyhitys toisistaan!

Luulen, ettei mistään asiasta tule niin paljon kristittyjen kesken sekaannusta kuin vanhurskautuksen ja pyhityksen sekoittamisesta toisiinsa. Nämä kaksi raamatullista käsitettä on ymmärrettävä oikein ja ne pitää lisäksi pitää erillään. Muuten armo ja Kristuksen risti hämärtyy ja jäljelle jää vain epämääräinen uskonnollisuus.

Jumala pelastaa meidät yksin armosta, uskon kautta. Se tarkoittaa sitä, että uskon syntyessä ihmisen sydämessä hän omistaa Jumala lahjan, Kristuksen. Jumala katsoo tällaista ihmistä hyväksyvästi ja lukee tämän vanhurskaaksi. Paavali ilmaisee asian jopa niin vahvasti, että Jumala vanhurskauttaa jumalattoman. Jumala ottaa yhteyteensä siis syntisen, kelvottoman ihmisen, joka ei ole päässyt synneistään eroon. Ihminen on edelleen syntinen, mutta sitä syntiä ei Kristuksen tähden lueta hänelle enää syyksi. Tätä on pelastus. Pelastuksen perustan täytyy aina pysyä puhtaana ja raamatullisena. Usko – jonka Jumala lahjoittaa – pelastaa suurimmankin syntisen ja peittää suurimmatkin synnit.

Pelastukseen liitetään usein pyhitys väärällä tavalla mukaan. Pyhitys on sitä työtä, mitä Jumalan Henki alkaa uskoon tulleessa ihmisessä tehdä. Pyhä Henki alkaa ”siivota” ihmisen syntejä ja tuoda Herran Jeesuksen olemusta esille. Pyhä Henki taistelee meidän vanhaa luontoamme vastaa ja tuo esiin Hengen hedelmiä, siis itse Kristusta. Paavali puhuu jopa Elämän Hengen laista (Room. 8:2) tarkoittaen, että me voimme luottaa siihen työhön mitä Jumalan Henki tekee. Se on yhtä varmaa kuin painovoimalaki. Pyhityskin tapahtuu siis levon kautta. Siinä Jumala on aktiivinen. Pyhitys on tärkeä asia kristityn elämässä ja siksi Raamattu korostaa sitä.

Mutta huomaa tämä: me emme pelastu pyhityksemme määrän tai sen puutteen johdosta.  Jos sekoitamme pyhityksen pelastukseen, tarkoittaa se seuraavaa: me pelastumme Jeesuksen sovitustyön ja oman kehittyvän pyhityksemme kautta? Siis pelastus tapahtuu minun ja Jeesuksen yhteistyössä. Tällöin herää kysymys, miten voin olla varma pelastuksestani, kuinka paljon pelastuksessa on siis kiinni ”minun osuudestani”? Onko Jeesuksen sovitustyö 80% ja minun osuuteni 20%? Tämä sekaannus on vihollisemme työtä ja se ei tee mitään muuta kuin hämärtää evankeliumin valtavaa kirkkautta ja vie kunniaa Jeesuksen sovitustyöltä.

Paavali toteaa monessa yhteydessä, ettemme me pelastu lain tekojen kautta, tarkoittaen myös kymmentä käskyä. Ymmärrämmehän, että vaikka pystyisimme pitämään koko kymmenen käskyä ja olemaan moitteettomia, emme olisi yhtään lähempänä pelastusta kuin julkisyntinen? Tai jos joku rikkoo räikeästi kaikkia 10 käskyä vastaan mutta uskoo evankeliumin, hänet luetaan vanhurskaaksi?

Kristitty on siis yhtä aikaa syntinen ja pyhä. Hänellä itsellään on edelleen lukuisia syntejä ja hänessä on vanha luonto, joka sotii Jumalaa vastaan. Mutta uskon kautta hänet jatkuvasti luetaan pyhäksi. Vanhurskaaksi lukemisen tähden hän pelastuu, oli pyhitys sitten edennyt miten tahansa. Ihminen pelastuu siis yksin ja ainoastaan Kristuksen tähden.

Mikään ei estä Jumalan Hengen pyhittävää työtä elämässämme niin paljon kuin armon evankeliumin peittäminen erilaisella ehdoilla ja vaatimuksilla. Kun Jumalan vapaa armo ja anteeksiantamus rajoitetaan, evankeliumi (Pyhä Henki) tehdään aseettomaksi. Mutta jos armo saa olla Jumalan todellinen armo, se vaikuttaa kristityn sisällä Jumalan mielen mukaisia asioita. Se on kuin aurinko, joka loistaa kasville ja kasvi suuntautuu kohti valoa.

Pelastuuko siis avionrikkoja, varas, homoseksuaali, ahne tai katkera ihminen uskonsa kautta Jeesukseen? Aivan varmasti, muuten Raamattu ei ole totta ja Jeesuksen työ on vain osittain riittävä. Toinen kysymys kuuluu: tekeekö Pyhä Henki työtään heissä (meissä) muuttaakseen heitä Kristuksen kaltaisuuteen – siis elämään Jumalan hyvän lain mukaan. Aivan varmasti tekee. Mutta jos pyhittävä työ jää kesken, niin kuin ristin ryövärin kohdalla – samoin se jää jokaisen meidän kohdallamme – riittääkö Jeesuksen sovitustyö silti? Riittää. Aivan varmasti riittää.

erotapelastusjapyhitys_IMG_4228

 

Armo kasvattaa meitä

”Jumalan armo on näet ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille, ja se kasvattaa meitä hylkäämään jumalattomuuden ja maailmalliset himot ja elämään hillitysti, oikeamielisesti ja Jumalaa kunnioittaen tässä maailmassa…” (Tiit. 2: 11,12).

Saatana pelkää Jumalan evankeliumia, sillä se on todellinen Jumalan voima, joka kykenee täydellisesti pelastamaan ihmisen syntiensä ja Jumalan tuomion alta ja tekee tämän vanhurskaaksi ja Jumalan lapseksi.  Sen tähden Saatana yrittää vääristellä Jumalan pelastavaa armoa yhteen jos toiseenkin suuntaan. Onkin olemassa armoa, joka melkein riittää pelastukseen ja armoa, joka kehottaa kristittyjä suosimaan rauhassa syntejään.

Raamattu ei opeta, että armo olisi kuin hyväksyvä kumileimasin meidän itsekkyydellemme ja himoillemme. Sen sijaan se julistaa syntiselle vapautusta Jumalan tuomiosta ja avaa taivaan portit Jumalasta kaukana olevalle ihmiselle.

Lainaamassani raamatunkohdassa Paavali opettaa, että armo tekee kaksi asiaa. Se ensinnäkin pelastaa täysin ja vuorenvarmasti jokaisen, joka siihen turvaa. Jokainen, joka uskoo Jeesukseen syntiensä sovittajana, on Jumalan lapsi. Ja Jumala pitää perheväestään huolta.  Toisekseen Jumalan armo alkaa kasvattamaan ihmistä Jumalan perheväen tavoille. Kristityllä on siis varma pelastuksen perustus huolimatta siitä, miten hän onnistuu elämään kristittynä. Pelastus ei perustu ihmisen pyhitykseen vaan yksin Jumalan armoon. Mutta tämä armo on samalla voima, joka alkaa vaikuttamaan kristityn sisällä niin sanottua elämänvanhurskautta eli pyhitystä.

Jumalan armo ei kuitenkaan pääse vaikuttamaan koko voimallaan meissä, jos siihen laitetaan ehtoja. Jos pelkäämme armon vievän meitä ja kuulijoitamme välinpitämättömyyteen ja syntien suosimiseen, alamme varmistella evankeliumia laittamalla siihen erilaisia ”muttia”. Tällainen opetus saa sisällön: ”Jumalan armo riittää, mutta sinun…” tai ”Jumala antaa kaikki syntisi anteeksi, jos sinä…” Ja edelleen: ”Jeesus rakastaa sinua, kun sinä…” Voi käydä niin, että koko huomio kiinnittyy silloin pilkun jälkeiseen ihmisen osuuteen. Armo on tällöin hyvä uutinen, mutta aina askeleen liian kaukana. Armon sijasta aletaan korostaa parannuksentekoa, synnin hylkäämistä, pyhitystä, ratkaisua, oikeaa tahtomista – lista olisi loputon. Tällainen opetus on ihmiselle järkeenkäypää ja siksi se saavuttaa suuren hyväksynnän.

Jumalan armoa tulee opettaa koko täyteydessään ja ehdottomuudessaan, ilman ehtoja tai ”muttia”. Sen tulee olla sanoma Jumalan pelastavasta rakkaudesta, joka juoksee syntistä vastaan, ottaa tämän syliinsä ja kantaa kotiin. Kun kristitty oppii lepäämään armon – eli Kristuksen varassa – Kristus itse alkaa vaikuttaa hänessä pyhitystä. Tällainen kristitty elää evankeliumin ilossa ja vapaudessa. Rakastettuna hän rakastaa, armahdettuna armahtaa ja löydettynä löytää toisia. Hän kyllä tarvitsee kehotusta ja suuntaviittoja kohti pyhää elämää, mutta tietää, että yksin Jumalan armo voi viedä sinne, minne suuntaviitat osoittavat.

armo