Rukouskoulussa Jaakon kanssa, osa 1

Pari viikkoa sitten kirjoitin, etten osaa rukoilla. Havahduin evankeliumien Jeesuksen tarpeeseen vetäytyä hiljaisuuteen ja tajusin, että minulta puuttuu ne hetket, joita Herramme piti niin tarpeellisina.

Olenkin aloittanut oman matalan kynnyksen rukouskoulun ja pyydän sinua mukaan! Aletaan yhdessä etsiä rukousta, joka saisi virvoittaa sieluamme kaiken arjen paineen keskellä.

Uskoni ensimmäisinä vuosina pidin kellontarkasti kiinni tunnin rukoushetkistä joka päivä. Lopulta hetket alkoivat tuntua siltä, kuin olisin tunkenut itseni isoon mikroaaltouuniin ja käristänyt ne ihokarvat, jotka arjen viima oli vielä jättänyt jäljelle – lakihenkisen väkisin rukoilemisen jälkeen jo ajatus erillisistä rukoushetkistä on tuntunut minusta ahdistavalta. 

Miksi siis pyydän sinua ja minua luomaan tapaa, jossa voisimme antaa pieniä hetkiä Jeesukselle? Koska olen alkanut uudelleen uskoa, että ne voisivat olla kuin hellepäivän pulahduksia viileään veteen. Luulen, että Jeesus kutsuu meitä varaamaan hetkiä yhteiselle ajalle, koska Hän tahtoo helliä meitä kiireettömästi, ilman, että samalla pitää etsiä kadonnutta sulkapallomailaa, paistaa jauhelihaa tai peukaloida facebookia. 

Rukouskoulumme ensimmäisenä haasteena onkin kutkuttavan haastava kysymys siitä, voisiko Jumalalla olla enemmän annettavaa? Ilman, että pyydän sinua tekemään mitään muutoksia arkeesi: mieti, miltä pienet lähteellä käynnit voisivat tuntua arjen puristaessa sielua aina ahtaampaan muottiin?

Lähdetään löytöretkelle?

En osaa edes rukoilla!

Viimeisten viikkojen aikana olen joutunut kipeästi tunnustamaan itselleni, että en osaa rukoilla. Vaikka olen lukenut aiheesta kymmeniä kirjoja, kuullut puheita ja itsekin siitä opettanut, silti rukouselämässäni on aivan lapsenkengissä.

On aika nöyryyttävää mennä Jeesuksen luokse tyhjin käsin ja sanoa opetuslasten tavoin: ”Opeta minua rukoilemaan” (Luuk. 11:1).

Mutta ehkä kristinusko kiteytyy juuri avuttomuuden tunteeseen? Ehkä oma neuvottomuutemme ja heikkoutemme – ja sen myöntäminen – kuljettaa meitä pienen joen lailla kohti suurta ulappaa?

On vähän jopa noloa sanoa, mutta minusta Jumala on vastannut pyyntööni. Näen Hänen hymyilevän ja sanovan: ”Nyt olet viimein huomannut oman kyvyttömyysi. Nyt on Minun aikani antaa!”

Voisiko usko olla näin helppoa? Voisiko se olla toisaalta jokapäiväistä tarvetta ja pyytämistä ja toisaalta – Jumalan puolelta – iloista antamista?

Pohjalla on hyvä olla

Ajoin eilen iltayöstä uuden kirjani julkkaritilaisuudesta kotiin. Huonosti nukutun lyhyen yöunen jälkeen arki löi vasten kasvoja ja väsynyt psyyke yritti venyä vielä vähän lisää vilkkaiden poikien tahtiin.

Iltapäivästä sain pienen hengähdystauon ja makasin vuoteella kuin ikivanha antiikkiveistos. Ilo ja kiitollisuus isosta työmäärästä ja valmiista lopputuloksesta vaihtuu kuin valokatkaisimesta sielun tyhjyyteen ja ahdistavaan hapuiluun.

Tunnistan olevani pohjalla. Vaikka kuinka yritän eri matkareittejä ja -vauhteja, tapaan itseni silti täältä aika ajoin. Luulen, että täällä on muitakin, mutta olemme niin hiljaa kipujemme kanssa, että vain epämiellyttävä hiljaisuus humisee korvissa.

Epätoivon ja intiimin rukouksen raja on onneksi äärettömän ohut. Pohjalla uupunut mieli lakkaa kiipeämästä loputtomia portaita ja pysähtyneisyydessä alkaa maistua Pyhän läsnäolo.

Tipahdin Sinun syliisi. Olet vain odottanut, että antautuisin – antaisin itseni sinulle tyhjänä ja neuvottomana.

Pohjalla on hyvä olla. Sinä Herran Jeesus Kristus olet täällä, löydän tarkoituksen luovuttamisesta; merkityksen umpikujasta; täyttymyksen tyhjyydestä. Löydän Sinut.

Sinä kuulet minua

”Sinä kuulet minua, kun kerron, mitä teitä olen kulkenut” (Ps. 119: 26).

Miten ihmeellistä se onkaan, että Kaikkivaltias Jumala on aina valmiina kuulemaan lastensa ilot ja murheet.

Saatamme kyllä kokea, etteivät rukouksemme nouse kattopaneeleita korkeammalle – mutta koko näkymätön maailma hiljenee kun Jumala laittaa etusormensa suulleen ja kuuntelee lapsensa hiljaista vaikerrusta.

Jos on todella totta, että Jumala kuulee sanattomat ja sanojen rönsyihin puetut kiitokset ja kivut, silloin meillä on asiat enemmän kuin hyvin. Asiamme ovat hyvin silloinkin, kun akuissamme ei ole virtaa edes aamukäynnistykseen ja elämämme on taistelua, jotta jaksaisimme aina seuraavan hetken haasteet.

”Sinä kuulet minua” on ihmeellinen lupaus. Juuri tänään monenlaiset, käsittelykykyäni suuremmat painot vetävät minua pinnan alle. Mutta kun Jumala on todella luvannut kuulla minua, minulla on salainen ase nimeltä rukous. Vaikka se olisi muodoltaan heikko, sanoiltaan vähäinen ja uskoltaan värisevä, sen edessä vapisevat kaikki Goljatit.

Sinä kuulet minua. Otan henkeä vielä viimeiset sekunnit pinnalla ja valmistaudun vääjäämättömään sukellukseen. Vaikka painuisin maailman syvimmän meren syvimpään hautaan, sinä kuulet minua. Minulla ei ole mitään hätää.

Jaksa uskoa Jumalan mahdottomuuksiin

”Jeesus sanoi heille: Uskokaa Jumalaan” (Mark. 11: 22).

Nälkäinen Jeesus oli langettanut ankaran kirouksen syyttömälle viikunapuulle siitä, ettei tämä ollut tuottanut hedelmää aikana, jolloin niitä ei pitänytkään olla.

Pietari varmaan ihmetteli Jeesuksen poikkeamaa matkareitistä etsimään viikunoita, koska seuraavana päivänä hän heidän kävellessä samaa reittiä katsoi kyseistä puuta: Jeesus, katso! Tuo eilen rehevä puu on nyt aivan kuivuttunut!” Mistä oli kyse?

Viikunapuun kiroaminen oli symbolinen enne siitä, mitä tulisi käymään Israelin kansan jumalanpalvelukselle. Vanha liitto oli päättymässä ja Israelin yksinomistus Jumalaan tien päässä.

Jeesus sai kuivuneesta puusta myös hyvän aiheen opettaa rukouksen voimasta. Hän kehotti jokaista seuraajaansa pitämään uskon Jumalaan. Jokainen rukous kuultaisiin ja niihin myös vastattaisiin – jos uskoa olisi riittävästi.

Luin eilen Jeesuksen sanat laittaessani lapsia nukkumaan ja samalla pidätellessäni kyyneleitä selän tuomasta kivusta. Ja ei vain siitä vaan samalla kaikista niistä haasteista, jotka alkavat tuntua iltayön hiljaisina tunteina kuin pahoilta painajaisunilta, joita ei pääse karkuun.

Uskoni ei riittänyt pyytämään selän parantumista. En uskaltanut myöskään pyytää masentunutta mieltäni nousemaan. En uskonut iloon. Mutta laitoin toisen käteni pahemmin vaurioituneen polveni päälle ja katsoin Jeesuksen sanoja yhä uudestaan. Ihanko oikeasti Jeesus? Voisiko tähän polveen kasvaa uutta rustoa?

Heräsin aamulla samaan polvikipuun. Mutta luin jälleen Jeesuksen sanat. Jomman kumman todellisuuden täytyi olla enemmän totta, kuilu molempien yhdistämiselle on liian suuri. Joko minun pitää alistua mutisematta kaikkeen pienen Jumalan kanssa tai sitten Jeesus todella tarkoitti sanojaan.

Vaikka polvi ei eilen parantunut, jotain tapahtui. Jeesuksen sanat aiheuttivat sisälläni pikkuruisen vallankumouksen. Raamatun sanojen välityksellä sain kurkistaa hetkeksi Jumalan maailmaan. Siellä on kaikki niin selkeää. Sain toivon. Se tuntui jopa enemmältä kuin jäsenten korjaantuminen.

Usko ei synny tsemppaamalla tai taianomaisilla riiteillä. Sen luo Jumalan sana kuulemisen kautta (Room. 10). Siis matka ihmeeseen kulkee Jumalan omien sanojen kautta. Hän lupaa, Hän vaikuttaa ja lopulta Hän myös tekee.

Siis jaksetaan vaikeuksienkin keskellä uskoa Jumalaan. Ja uskalletaan olla siinä kyydissä, jossa kuskina on Jumala itse.