Seurakunnat, järjestöt, julistajat, huomio!

Tätä seuraava blogitekstiä en haluaisi kirjoittaa. Kaiken mitä seuraavaksi sanon, sanon ennen kaikkea itselleni. Ja pyydän jo valmiiksi anteeksi, en halua loukata ketään.

Jumala tulee punnitsemaan meidät julistajat, seurakunnat ja kristilliset järjestöt. Hän kysyy meiltä, olemmeko täyttäneet sen tehtävän, jonka Hän on meille antanut? Olemmeko pitäneet Jumalan Sanaa esillä niin, että julistuksemme piiriin ovat voineet tulla aivan pienimmätkin ja eksyneet lampaat? Olemmeko osanneet julistaa oikein lakia itsevarmoille ja liian vahvoille ja suloista evankeliumia särkyneille? Olemmeko käyttäneet lahjamme, varamme ja aikamme oikein? Onko meidän sydämen näkymme ja toimintaamme ajava sisäinen polte ollut sama kuin Kristuksella?

Ennen kuin jatkan, haluan selventää. Tunnen paljon ihania pastoreita vapaista suunnista. Samoin tunnen eri järjestöissä olevia suunnattoman hienoja työntekijöitä ja johtajia. Kunnioitan heitä ja heidän työtään. He antavat itsestään enemmän kuin oikeasti jaksaisivat ja taistelevat laumansa puolesta kovien taakkojen alla.

Mutta oman sieluni lävistävä kysymys kuuluu: miksi seurakuntiemme ja järjestöjemme ulkopuolella on tuhansia ellei kymmeniä tuhansia kärsiviä Jumalan omia? Miksi ulkopuolella on lukematon määrä nälkäisiä lampaita, jotka odottavat vuodesta toiseen, että joku ruokkisi heitä ja johdattaisi heidät lauman luokse? Tiedän, että se on Hyvän Paimenen itsensä tehtävä. Mutta mitä varten sinut ja minut on kutsuttu hengelliseen työhön? Eikö meidän kuuluisi olla Kristuksen asialla? Vastaan äskeiseen kysymykseeni: Olemme epäonnistuneet. Ei meiltä puutu varoja, ei rakennuksia eikä teologista tietämistä. Emme kaipaa lisää viihdyttäjiä ulkomailta emmekä maailmasta otettuja sisäänheittoleikkejä.

Me tarvitsemme riisuutua oman edun tavoittelustamme, kilpailusta toistemme kustannuksella ja luopua hengellisestä pätevyydestämme. Me tarvitsemme nähdä miten sokeita ja köyhiä olemme itsessämme (Ilm. 3:17). Emme tarvitse mitään niin paljoa kuin Kristukselta saatua silmävoidetta ja tulessa puhdistettua kultaa.

Jatkuvasti nousee uusia järjestöjä ja uusia oppeja sekä opettajia. Kristillinen kenttä ei ole ollut ehkä koskaan niin sekava kuin tänään. Vilpitön ja etsivä kristitty ei enää aina tiedä ketä uskoa ja mihin mennä. Kenen on syy? Valheopettajien ja eksyttäjien? Se on helppo vastaus. Kipeämpää on kysyä: olenko minä pitänyt esillä Jumalan Sanaa Hengen voimassa? Onko julistukseni ollut sellaista, että se on osoittanut kuulijoille Jumalan Karitsaa, Elämän Leipää? Olenko ruokkinut Jumalan kansaa niin, ettei sen olisi tarvinnut nääntyneenä lähteä väärien paimenten mukaan? Minä olen osoittautunut tässä köykäiseksi, miten on sinun laitasi?

varo2

 

Uskovien jako eri tasoille?

Joskus näyttää siltä, että me kristityt jaamme toisemme erilaisiin kategorioihin. Keskeisimpänä jaotteluna taitaa monesti olla jako onnistuneisiin ja epäonnistuneisiin. Onnistuneisiin kuuluvat ne, jotka eivät ole näkyvästi langenneet, eivät kokeneet avioeroa ja muutenkin käyttäytyvät vallitsevan yhteisön arvojen ja kirjoittamattomien sääntöjen mukaan. Epäonnistuneet ovat taas niitä, joiden elämässä on tapahtunut ei-sallittuja särkymisiä. Heillä ovat saattaneet ihmissuhteet rikkoutua näkyvästi, heillä saattaa olla tuomittavia riippuvuuksia ja tapoja, joista eivät ole päässeet eroon.

Onnistuneiden ja epäonnistuneiden välillä taitaa yleensä olla ylitsepääsemätön kuilu. Epäonnistunut pääsee korkeampaan kategoriaan vain, jos hänen onnistuu muuttamaan elämäänsä. Tosin jotkut ovat kokeneet sellaisia lankeamisia, joiden tähden he kantavat läpi elämänsä epäonnistumisen leimaa.

Onko meillä kristityillä todella oikeutta tai varaa jakaa toisiamme tällaisiin luokkiin? Kuinka vaikeaa meidän olisi tunnustaa, että todellisuudessa me olemme kaikki ihan yhtä syntisiä? Täysin syntisiä, vailla mitään selittelyjä?

Tähän aiheeseen liittyy 3. Mooseksen kirjan opetus spitaalilaista. Spitaalihan on kuvaus synnistä. Spitaaliset tuli sulkea Jumalan seurakunnan ulkopuolelle, he joutuivat alempaan kastiin. Mielenkiintoista ja puhuttelevaa on kuitenkin se, että luvun 13 mukaan papin tuli julistaa puhtaaksi sellainen spitaalinen, joka oli täysin spitaalin vallassa. Jos siis spitaalisessa ei enää löytynyt yhtään tervettä paikkaa, papin tuli julistaa hänet puhtaaksi ja hän sai jälleen kuulua ”onnistuneiden” yhteisöön.

Jeesus voi julistaa puhtaaksi vain sellaisen ihmisen, joka on tullut näkemään totaalisen vararikkonsa. Ihminen, joka näkee selittelemättä ja puolustelematta oman syntisyytensä, saa kuulla Jumalalta yksipuolisen julistuksen: sinä olet täysin puhdas.

Todellisuudessa Jumalan seurakuntaan voi kuulua vain kokonaan spitaalin saastuttamia ihmisiä. Syntisyytemme tulee esille eri tavoin, toisen syntisyys näkyy kaikille, toinen onnistuu piilottamaan sen isolta yleisöltä. Me kristitytkin olemme itsessämme täysin syntisiä ja siksi saamme omistaa Jumalan lahjoittaman vanhurskauden. Hän julistaa jumalattoman vanhurskaaksi.

On surullista, että seurakunta ei ole aina se Augustinuksen kuvaama syntisten sairaala, jossa Ylilääkäri hoitaa meitä syntisairaita ja jossa saamme olle osatyössä Hänen kanssaan. Tässä sairaalassa osat vaihtuvat, tänään minä tarvitsen leikkausta ja hoitoa, huomenna sinä. Tänään minä saan olla kutsumassa toisia sairaanhoidon piiriin, huomenna sinä saat toimia toisen haavojen sitojana. Tällaisessa seurakunnassa ei voi olla jakoa onnistumisten perusteella. Ja tällaiseen seurakuntaan uskaltaa tulla haavoitettu syntisairas ihminen, koska hän tapaa toisia samanlaisia ihmisiä. He kaikki ovat samalla tasolla, he tarvitsevat yhtä paljon Lääkäriään, joka on Vapahtaja Jeesus Kristus.

IMG_3945