Epäonnistuneilla on uusi sanoma

”Anna minulle jälleen pelastuksen riemu ja suo minun iloiten sinua seurata, niin opetan tiesi sinusta luopuneille, ja he palaavat takaisin.” (Ps. 51: 14,15)

Sydämestäni iloitsen tästä Psalmista. Iloitsen, että Daavid on uskaltanut kirjoittaa ja Jumala on päättänyt jättää sen jälkipolville opiksi. Sen sanoma on: synti on tuhovoima mutta Jumalalle tunnustettuna se voi antaa Herran omalle uuden sanoman – sanoman entistä suuremmasta Jumalan laupeudesta ja armosta.

Historian valossa näyttäisi siltä, että monet armon evankeliumin julistajat ovat joutuneet käymään Daavidin kaltaisia oppimatkoja itsensä kauhistuttavaan tuntemiseen. Heille on paljastunut heidän loputon sisäinen turmelus ja siksi he ovat laskeneet koko elämänsä Herran Jeesuksen varaan. Heidän julistuksensa on muuttunut vuosien varrella aina vain enemmän Kristuskeskeiseksi siitä yksinkertaisesti syystä, että Hänestä on tullut heidän Pelastajansa, Vapahtajansa ja Auttajansa.

Uskoon tullut ihminen luottaa lähtökohtaisesti itseensä ja on lakihenkinen. Hän ajattelee synnin koskevan pintapuolisesti ulkoisia asioita, joita hän mielestään pystyy pitämään. Puhun nyt omasta kokemuksestani. Raamatusta hän löytää monia ajatteluaan tukevia kohtia ja jos hänelle ei siinä vaiheessa ole luonnollista nöyryyttä, Hän tuo ajatuksensa esille myös hyvin ehdottomalla tavalla. Armon julistuksen pitää tällaisen ihmisen mielestä olla sidottuna ihmisen omaan osuuteen, muutoin se koetaan vain synnin hyväksymiseksi. Tällaiset ihmiset ovat helposti kovia ja tietäviä.

Palaan Daavidin Psalmiin. Siinä hän käy syvää parannusta Jumalansa edessä. Hän ymmärtää synnin olevan meissä syvemmällä: ”syntinen olin jo syntyessäni, synnin alaiseksi olen siinnyt äitini kohtuun. (j. 7). Ennen kuin huomautat, että Daavid kuului Vanhaan liittoon, vastaan, että Hänellä oli kuninkaana ja profeettana sekä Raamatun tekstien tekijänä Pyhä Henki samoin kuin meilläkin. Parannus oli hänelle sitä, että Hän vuoden paatumuksen jälkeen taipui olemaan Jumalan kanssa samaa mieltä: ”Oikein teet kun nuhtelet, ja syystä minut tuomitset” (j. 6b). Daavid ymmärsi, että Jumala tahtoi totuutta sisintä myöten, muuten vapauskin syyllisyydestä ja häpeästä jäisi vaillinaiseksi.

Parannuksenteko on sitä, että me tuomme kaikkein kipeimmätkin asiat Jumalan eteen, Hänen valoonsa. Se on pelottavaa, tiedän. Meidän tulee hylätä syntimme mutta samalla niin useasti joudumme tunnustamaan, ettemme osaa emmekä edes tahdo sitä. Saamme olla rehellisiä Jumalalle ja pyytää, että Hän antaisi meille oikean mielen ja halun luopua vääristä asioistamme. Me toisinsanoin luovutamme Jumalalle myös oman heikkoutemme. Joku käsittää tämän synnin puolusteluksi, kun ihmisen osuutta vähätellään, minä ymmärrän sen Jumalan osuuden korostamiseksi.

Jumala osoittautuu kriiseissä ja taistelussa syntiä vastaan yhä suuremmaksi. Kerro, missä on Kristusta esiin tuova ihminen, niin minä voin kertoa, että hänen elämäänsä on mahtunut monta kuoleman koulua. Ja ehkä siellä on pistimiä loppuun saakka. Mutta kun Jumala antaa anteeksi syntimme Kristuksen tähden ja uudistaa kylmenneen ja paatuneen uskomme, me saamme takaisin pelastuksemme riemun.

Me saamme uuden sanoman: ”Opetan sinun tiesi luopuneille.” Daavid oli juuri kokenut syvää syntiä ja luopumusta omassa elämässään. Kun Jumala pelasti hänet, hänellä oli sama sanoma muille langenneille ja luopuneille: ”Palatkaa takaisin Jumalanne luokse, sillä Hän on armollinen ja rakastava. Hän antaa kaikki meidän lukuisat ja isotkin syntimme anteeksi ja uudistaa uskomme. Hän teki niin minulle, Hän tekee varmasti saman sinulle.”

epaonnistuneille_on _uusisanoma

Älä iloitse toisen lankeamisesta

”Mutta kun minun kävi huonosti, he kerääntyivät ympärilleni ilkkumaan, minun ympärilleni, nuo kelvottomat. He pilkkasivat minua lakkaamatta, enkä tiedä miksi. Kun horjuin, he ivasivat minua, irvistelivät minulle päin kasvoja.” (Ps. 35: 15,16)

Kirjoitan samasta asiasta uudelleen, mutta se polttaa sydäntäni. Kristus kutsui meitä rakastamaan toisiamme, se oli Hänen käskynsä omilleen (Joh. 15:12). Rakkautta ei ole se, että me koemme mielihyvää, kun toinen lankeaa tai kärsii. Rakkautta ei ole se, että ilkumme keskustelupalstoilla näkyvästi langenneille Jumalan miehille ja -naisille.

En tästäkään asiasta pysty kirjoittamaan yläpuolelta. Muistan erään kerran, kun luin iltalehden lööpin, jossa nostettiin esiin tunnetun kristityn lankeaminen. Samassa sisimmässäni nousi merkillinen ”ilo” ja aloin halveksia tuota ihmistä. Ehkä se ilo nousi siitä, että itse koin juuri sillä hetkellä olevani häntä parempi. Mikä harha.

Sielunvihollisemme haluaa painaa alas ne, joita Jumala käyttää työssään. Mitä näkyvämmin joku on hengellisessä työssä, sitä voimakkaampaa on uskoakseni hengellinen vastustus. Meitä on kutsuttu tukemaan tällaisia ihmisiä ja rukoilemaan heidän puolestaan. Jos he kaatuvat, sen tulisi sattua meihin ihan samoin kuin me itse kaatuisimme. Ovathan he meidän hengellisiä veljiä ja sisariamme. Meidän tulisi osoittaa heille armollisuutta ja rakkautta. Ja sitoa heidän haavojaan. Entä totuus? Kyllä tällaiset ihmiset yleensä tietävät langenneensa ja tehneensä syntiä. Heidät nostetaan kepin nokkaan, heitä kivitetään ja syytetään, heitä ivataan ja heille nauretaan. Heidän häpeänsä on suunnaton. He eivät tarvitse enempää kuulla ”totuutta”. He tarvitsevat meidän laupeuttamme.

Halveksivien ja ivaavien synti on yhtä raskas kuin sen, joka lankeaa näkyvästi. Toistan vielä tämän. Ne kristityt, jotka lyövät keskustelupalstoilla tai muuten juoruilevat langenneista ihmisistä, heidän syntinsä on Pyhän Jumalan edessä hyvin raskaat. He ovat epäonnistuneet rakastamisessa ja toimivat lihallisuutensa mukaan. Ehkä meidän on hyvä jokainen miettiä hetki tätä asiaa? Miten minä kohtaan epäonnistunutta kristittyä? Ja kun lihallisesti tuomitsemme toisiamme, kaatuminen häämöttää jo itsemmekin edessä.

alailoitsetoisten_SAM_1609.JPG

Lohduttakaa, lohduttakaa

”Lohduttakaa, lohduttakaa minun kansaani, sanoo teidän Jumalanne” (Jes. 40:1).

Jumala käyttää sekä lakia että evankeliumia toimiessaan meidän ihmisten elämässä. Lain kehotuksia ja käskyjä tarvitsemme aina silloin kun olemme paatumassa syntiemme kanssa ja alamme hyväksyä niitä elämäämme. Me tarvitsemme silloin sanomaa Jumalan pyhyydestä havahtuaksemme ja nähdäksemme tuhoon vievän tilamme. Samoin Jumala tahtoo keikuttaa venettämme, kun me kuvittelemme olevamme toisten yläpuolella. Kovilla puheilla ja saarnoilla on siis paikkansa, mutta on taitoa kohdistaa se oikein.

Sen sijaan särkyneille, väärien valintojensa tähden kärsiville, syntiensä kanssa taisteleville ja riippuvuuksien alle joutuneille Jumalalla on toinen sanoma. Se on lohdutuksen sanoma. Jumala haluaa välittää sitä juuri sinne missä epätoivo ja epäonnistuminen ovat syvintä. Lyötyjä Jumala ei lyö enempää vaan Hän haluaa osoittaa heille armoaan ja rakkauttaan.

Paradoksaalista kyllä, meidän ihmisten käsitys näistä kahdesta Jumalan toimintamallista poikkeavat monesti siitä mitä Jumala tahtoisi. Me helposti julistaisimme lohdutusta vahvoille ja onnistuneille kun taas tuomiota heikoille ja syntisille. Tämänköhän takia lohdutuksen tarpeessa olevat ovat seurakuntien ulkopuolella?

Kohdistan lopuksi seuraavat sanat niille, jotka kokevat syvää epäonnistumista elämässään: Jumala tahtoo lohduttaa sinua. Voit väittää vastaan, etten tiedä syntiesi määrää tai lankeemuksesi syvyyksiä. En voikaan tietää mutta juuri sinne syvälle epätoivoosi Jumala haluaa tuoda lohduksensa kautta toivon. Hän tahtoo armahtaa sinua, hoitaa sinua ja parantaa sinua. Saat lysähtää sellaisenasi Hänen käsivarsilleen.

SAMSUNG CSC

Syntiä enemmän kuin hiuksia päässä

”Onnettomuudet ovat saartaneet minut, niitä on lukematon määrä! Syntini ovat minut vanginneet, vieneet silmieni valon, niitä on enemmän kuin hiuksia päässäni, rohkeuteni on kadonnut.” (Ps. 40: 13)

Jumalan mielen mukainen mies, Pyhällä Hengellä täytetty kuningas ja profeetta Daavid katsoo omaan elämäänsä ja nöyrästi tunnustaa, että hän joutuu taistelemaan synnin kanssa jatkuvasti. Hän on Herran läheisyyden takia herkällä omallatunnolla ja näkee synnin olemuksen paremmin kuin monet meistä; se ei ole vain karkeita lankeamisia tai tekoja, joita välttämällä ollaan lähes synnittömiä. Daavid tietää, että synti asuu hänessä (Room. 7). Hän kuvaa jopa, että hänessä on syntiä enemmän kuin hiuksia päässä! Olisipa meilläkin tätä ymmärrystä.

Monella meistä huomio näyttää kiinnittyvän muutamiin räikeisiin synteihin, jotka välttämällä koemme tehneemme oman osamme. Tähänkin blogiin tulee suhteellisen paljon vilpittömiä ja hyviä viestejä, joiden perusajatus on tämä: kun me vaan halutaan välttää suuria syntejä, niin Jumala antaa voimansa vastustaa niitä. Joillekin se tuntuu olevan yhtä kuin raamatullinen pyhä elämä. Tällainen ajattelu tuo vääjäämättä mukanaan eri tasot uskovien välille: On ne, jotka pystyvät välttämään tietyt synnit ja ovat sen vuoksi parempia. Mutta Daavid kirjoittaa, että synti on enemmän.

Kun ihminen alkaa Pyhän Hengen valossa nähdä omaa loputonta syntisyyttään, hänestä tulee hiljaisempi laukomaan varmoja mielipiteitä. Hän ei ole niin tietävä toisten elämän suhteen, vaan näkee ongelmaksi oman syntisyytensä. Hän ymmärtää hukkuvansa, ellei Jeesus pelasta häntä. Hän käsittää hukkuvansa omaan itsekkyyteensä, rakkaudettomuuteensa, ahneuteensa ja oikeassa olemisen tarpeeseensa. Jos hän ennen näkikin nämä pieninä asioina, Jumalan Henki osoittaa ne täysin kadottaviksi synneiksi.

Kun kristitty ylpeilee mielessään sillä, ettei kuulu seksuaalivähemmistöihin, alkoholiongelmaisiin tai ei ole kokenut ihmissuhde-eroja, Jumala tuskailee tällaisen ihmisen ylemmyyttä ja väärää vahvuutta. Tällaiset ihmiset eivät näytä koskaan ymmärtävän sitä syvää eroa, joka on heidän ja Pyhän Jumalan välissä. Daavid ymmärsi sen. Samoin muut Raamatun pyhät. He näkivät hukkuvansa omiin ongelmiinsa ja synteihinsä ja tarvitsevansa jatkuvaa apua ylhäältä.

Daavidin Psalmin viimeinen toteamus onkin: ”Minä olen köyhä ja avuton, mutta sinä, Herra, pidät minusta huolen. Sinä olet apuni ja pelastajani. Jumalani, älä viivy!” (40:18). Siinä on oikea asenne ja tila suhteessa Jumalaan. Jos näkisimme tilamme Daavidin tavoin, emme löisi toisiamme niin paljon. Emme nostaisi itseämme toisten yläpuolelle ja huutelisi varmoja mielipiteitämme. Huutaisimme sen sijaan Jumalaa pelastamaan meidät. Ja siinä sivussa rukoilisimme myös toisten syntien ja ongelmien puolesta. Olisimme seurakunta, joka menee käsi kädessä kohti Taivasta.

kasikadessa

Autuas synnintunto

”Niin kauan kuin minä vaikenin synnistäni, ruumiini riutui ja kuihtui. Päivät päästään minä huusi tuskassani.” (Ps. 32:3)

Jos olen ymmärtänyt oikein, tässä Psalmissa Daavid kuvaa niitä tuntojaan, kun hän oli tehnyt aviorikoksen Batseban kanssa ja murhauttanut tämän aviomiehen Urian. Hän otti murhan jälkeen Batseban yhdeksi vaimoistaan ja ajatteli jatkavansa elämäänsä entiseen malliin. Kyllähän Daavid tiesi tekonsa vääräksi mutta hän halusi peittää sen Jumalalta, toisilta ja ehkä myös itseltään.

Väliin tuli autuas synnintunto. On olemassa myös väärää synnintuntoa ja se pitää käsitellä kristillisten terapeuttien tai kypsien kristittyjen kanssa. Mutta kirjoitan nyt siitä synnintunnosta, jonka Jumala vaikuttaa meidän todellisten syntiemme tähden. Se on Hänen suurta lahjaansa meille.

Synnintunto ei ole tunteena mukava. Haluaisimme vaientaa sen erilaisilla verukkeilla, psykologistaa sen, ajattelemalla toisten vielä suurempia syntejä tai menemällä sen verukkeen taakse, että ”Jumalan armo riittää kuitenkin.” Se riittääkin, mutta armo ei koskaan vie synnin suosimiseen eikä toimi sille verukkeena tai lupana.

Daavid kuvaa sitä kokemusta, jota moni – tahtoisin sanoa jokainen – Jumalan oma kokee jossain vaiheessa elämäänsä. Hän sisäisesti riutui ja kuihtui, voi huonosti. Syynä oli se, että hän halusi selitellä ja piilotella syntiään Jumalalta ja sen vuoksi oli itse kääntänyt Jumalalle selkänsä. Jumalayhteys oli täten paljon etäisempi kuin mitä se olisi voinut olla ja mitä se ennen lankeamista olikin. Daavid kärsi, mutta huomaa – myös Jumala kärsi. Jumala kaipaa yhteyttä meihin ja kun me olemme kääntämässä Hänelle selkäämme ja valitsemme suosia syntejämme, Hän antaa Pyhän Henkensä vaikuttaa meissä kurjalta tuntuvaa synnintuntoa. Se on Jumalan rakkautta.

Miten synnintunnon kanssa toimitaan? Jos koemme syyllisyyttä jostain Raamatun vastaisesta teosta tai asenteesta, meidän on hyvä kertoa se Jumalalle. Se taas vaatii nöyrtymistä ja luottamusta siihen, että meitä odottaa nimenomaan meitä kaipaava ja rakastava Jumala. Daavid kirjoittaa jakeessa 5, että hän yksinkertaisesti tunnusti syntinsä Jumalalle ja Jumala antoi synnit anteeksi. Yhteys Jumalaan oli palannut ja sisäinen vapaus ja riemu palannut (j. 11).

Yksi tärkeä huomio. Jumala ei anna syntejämme anteeksi katumuksemme tai syntiemme tunnustuksen tähden. Ne eivät ole ansioita, joista Jumala palkitsee. Jumala on jo Kristuksen ristinkuolemassa 2000 vuotta sitten antanut kaikki meidän syntimme anteeksi. Mutta me tarvitsemme olla rehellisiä ja aitoja Hänelle ja kertoa syntimme, koska muuten saatamme paatua ja joutua sivuraiteelle. Ilman rehellisyyttä voimme hengellisesti huonosti. Hän odottaa meidän kertovan Hänelle kaikki syntimme, nekin joista emme pääse eroon ja rakastaen kuulee ja auttaa. Ja vaikka suuret tulvavedet tulvisivat, sinä et huku! (j. 6).

SAMSUNG CSC