Synti on meissä syvemmällä

”Voiko nubialainen muuttaa ihonsa väriä tai pantteri täpliään? Yhtä mahdotonta on teidän tehdä hyvää, niin syvälle pahaan te olette juurtuneet!” (Jer. 13:23).

Nuorena, 16-vuotiaana uskovana kirjoitin ensimmäisen Raamattuni etukanteen viisi syntiä, joita minun tuli välttää ja joita vastaan taistelin. Ajattelin, että kun pääsen niistä eroon oman tahtoni ja Jumalan armon avulla, voin elää jumalallista, pyhää elämää. Selvennykseksi, nuo samat synnit tahtoisivat upottaa minut vieläkin, yli 20-vuotta myöhemmin.

Syntilistani sisälsi selviä, näkyviä syntejä. Syntikäsitykseni oli pinnallinen. Jotkut opettavat elämäntapasynneistä, tarkoittaen – jos ymmärrän oikein – että kun pääsemme eroon meitä vaivaavista, tietyistä elämäntapaan liittyvistä synneistä, seurauksena on pyhä elämä.

Jeesus opetti Pyhän Hengen tehtävänä olevan synnin ja vanhurskauden osoittaminen (Joh. 16:8). Se tarkoittaa sitä, että mitä enemmän Jumalan Henki pääsee tekemään meissä työtään, sitä syntisempiä ymmärrämme olevamme. Näemme Jumalan valossa, ettei ongelmamme ole korjattavissa pelkästään tiettyjen ”elämäntapasyntien” korjaamisella, vaan olemme rikki paljon vakavammin. Jumalan Henki osoittaa meille, miten suurin ongelmamme on jatkuva itseriittoisuus, itsekkyys, oman edun tavoittelu ja ylpeys. Ja miten suurimmat syntimme eivät ehkä olekaan ne, mitä pahaa teemme vaan se hyvä, mitä emme tee toisillemme. Jumalan laki tukkii kaikkien meidän suut, se tekee meistä ihan yhtä syntisiä suhteessa toisiimme.

Mistä siis voimme tietää toimiiko Jumalan Henki elämässämme? Varmin mittari on kysyä, tunnenko itseni syntiseksi? Ihminen tuntee syntisyytensä vain ja ainoastaan Jumalan Pyhän Hengen valossa. Kun pyydät enemmän Jumalaa, saat nähdä syvemmälle itseesi. Saat nähdä olevasi niin musta nubialainen, ettet voi sitä itse koskaan muuttaa.

Pinnallinen syntikäsitys johtaa pinnalliseen armokäsitykseen. Mistä syntyvät kiihkeimmät armon vastustajat kristittyjen piireissä? Varovaisesti luulen, että juuri pinnallisesta syntikäsityksestä? Mutta kuule, pelkäämällä armoa me pelkäämme itse Kristusta. Pelkäämme tulevamme niin köyhiksi, ettei meille ole muuta vaihtoehtoa kuin luottaa Jumalan lupauksiin.

Kristus lahjoittaa meille itsensä, tarkoittaen pelastusta, pyhitystä ja kaikkea hengellistä elämää. Elämä Kristuksen kanssa ei ole yhteistyöelämää vaan elämää Kristuksen varassa. Tämän tien löytävät vain syntiset. Jos siis huokailet syntiesi tähden, olet hyvällä tiellä. Vaihe yksi on hyvässä vaiheessa. Vaihe kaksi on edessä: tunnustaa synnit Jeesukselle ja luottaa yksin Jumalan armoon. Siis itseensä Kristukseen.

syntionmeissa

Jeesuksen tuhlaileva rakkaus

Jeesuksen ajan juutalaisuudessa ajateltiin olevan kolme ihmisryhmää, jotka olivat pelastuksen ulkopuolella: lapsenmieliset, arvottomat ja syntiset (Eino Sormunen, Jumalan armo – dogmihistoriallinen tutkimus). Jeesuksen ihmeellisestä rakkaudesta kertoo se, että hän käytti maanpäällisen aikansa juuri noiden kolmen ryhmän parissa.

Jeesuksella tuntui aina olevan aikaa lapsille ja Hän kehotti seuraajiaan ottamaan heistä oppia. Vain kasvamalla lasten kokoisiksi he ymmärtäisivät taivaan salaisuuksia ja pääsisivät sen valtakuntaan. Arvottomien ryhmään kuuluivat muun muassa köyhät ja sairaat – heitä Jeesus palveli lakkaamatta. Huomiota herättävää on muuten, että Jeesuksen opetuksen mukaan viimeisellä tuomiolla meiltä kysytään, miten olemme juuri tähän ihmisryhmään suhtautuneet (Matt. 22: 1-14).

Syntisiin Jeesus loi niin läheisiä yhteyksiä, että Hänen vastustajansa saivat siitä aiheen pilkata Häntä. Häntä herjattiin syntisten ystäväksi, mutta sitä hän juuri halusikin olla. Jeesuksen lähelle tulivat julkisyntiset, epäonnistuneet, huonomaineiset ja ulosheitetyt. Jeesus teki näistä ihmisistä valtakuntansa sanansaattajia. Juuri heille Hän uskoi itsensä ja käski heitä sitten jakamaan samaa elävää pelastuksen vettä toisillekin.

Koetko kuuluvasi ihmisryhmään, jota leimaa sanat arvoton, köyhä, ulkopuolinen tai syntinen? Silloin olet Jeesuksen rakkauden kohde. Juuri sinut Hän haluaa ottaa syleilyynsä ja jakaa sinulle hyväksyntänsä. Juuri sinun elämästäsi Hän on kiinnostunut ja tahtoo yhteyttä kanssasi. Hän ei odota sinun pystyvän parantamaan tai muuttamaan itseäsi, vaan tahtoo olla sinun Vapahtajasi ja Parantajasi.

Jeesuksentuhlailevarakkaus

Miksi vammani eivät parane?

”Miksi valitat vammojasi, itket tuskaasi, joka ei hellitä? Monien rikoksiesi ja lukemattomien syntiesi tähden minä olen tämän sinulle tehnyt” (Jer. 30:15).

Koska meillä on jatkuva taipumus elää elämäämme ilman, että Herra on siinä keskuksena, joudumme monesti hätään. Etsimme apua tahoilta, jotka lopulta pettävät alta ja jäämme huutamaan tyhjyyttämme.

Synti on ennen kaikkea sitä, ettemme anna Jumalan olla todellinen Jumala elämässämme. Ylpeydessämme haluamme elää riippumattoman tahtomme ja omien voimiemme varassa. Riippumattomuus Jumalasta on synnin alkujuuri, siihen ensimmäiset ihmiset lankesivat – he halusivat olla kuin jumalia, tietää ja tuntea kuin Hän. Siksi he rikkoivat suoran Jumalan käskyn ja kuolivat hengellisesti. Synti aiheuttaa aina kärsimystä.

Siirryn nyt kirjoittamaan minä -muodossa etten antaisi vaikutelmaa, että kirjoitan kevyesti yläpuolelta. Minä olen itkenyt ja huutanut vammojani, jotka omat syntini ovat saaneet aikaan. Olen hakenut sisäistä mielekkyyttä asioista, jotka Herra on kieltänyt ja siinä samalla rikkonut itseni. Ja läheisiäni. Kyse ei ole pelkästään psykologiasta, lapsuuden vammoista ja niin edelleen – niistäkin kyllä – vaan ihan omasta syntisyydestäni. Olen halunnut valita sisäisen elämänmielekkyyden muulta kuin yhteydestä Jumalaan. Olen kärsinyt Jeremian tavoin vammoistani ja itkenyt tuskaani, joka ei hellitä.

Voiko kristitylle käydä näin? Voi. Näin kävi muun muassa Hengellä täytetylle kuningas Daavidille. Hän rikkoi Herran käskyjä vastaan haluamalla Batseban itselleen ja kuule miten Hän voihkii:

”Niin kauan kuin minä vaikenin synnistäni, ruumiini riutui ja kuihtui. Päivät päästään minä huusin tuskassani. Öin ja päivin kätesi painoi minua raskaana. Minun elämänvoimani haihtui niin kuin kosteus kesän helteessä” (Ps. 32: 3-4).

Olenko omien vammojeni ja synneistäni johtuvasta kärsimyksestä johtuen toivottamassa tilanteessa? Olisin, ellei Herra jatkaisi Jeremian kirjan lupauksella: ”Minä hoidan haavasi terveiksi, parannan sinun vammasi, sanoo Herra, parannan sinut, Siion, sinut jota kutsutaan nimellä `Hylätty vaimo´, sinut, josta kukaan ei välitä” (Jer. 30:17).

On olemassa siis Hyvä Paimen, joka ei oleta että, pystyisimme parantamaan itsemme ja löytämään kotiin. Ei, Hän tulee koko matkan pimeyteemme ja itkuumme, nostaa meidät harteilleen ja kuiskaa: Sinä olet minun. En ikinä hylkää sinua!” Hän todella pystyy parantamaan sisäisen luopumuksemme ja vaikuttamaan sen, että tahdomme elää Hänen yhteydessään, Hänen tahtonsa raja-aitojen sisällä. Siellä olemme turvassa. Hänelle on turvallista luovuttaa koko syntisyytensä ja vammansa.

olenitkenyt

Oletko väsynyt syntiesi takia?

”Herra hankkii oikeuden kansalleen, ja säälii palvelijoitaan. Hän näkee, että heidän voimansa on ehtynyt, ja kaikki on tyystin lopussa. Hän sanoo: `Missä ovat heidän jumalansa, missä kallio, johon he turvasivat´” (5. Moos. 32:36,37).

Jumala asetti Israelin kansalle vaihtoehdoiksi siunauksen ja kirouksen tiet. Siunauksen he saisivat, jos kuulisivat Jumalansa ääntä ja pysyisivät Hänelle uskollisina. Kirous tulisi, jos he unohtaisivat Hänet ja alkaisivat seurata muita jumalia. Haluan näyttää miten lainaamani tekstikohta suorastaan säkenöi kirkasta Jumalan armoa. Kysymme siis, millainen Jumala on?

Jumala ilmoitti Moosekselle jo ennalta, että kun kansa viimein tulisi pääsemään Luvattuun maahan, se eläisi yltäkylläisyyden keskellä ja samalla luopuisi Herrastaan. Kansa tulisi silloin kokemaan siunausten sijasta kirouksen ja lopulta he joutuisivat vieraan kansan valloittamaksi ja orjiksi kaukaiseen maahan. Jumalan torjuminen aiheuttaa aina kärsimystä.

Jumala ilmoitti kansalleen jo valmiiksi useaan kertaan, että hylkäämällä Hänet, he aiheuttaisivat itselleen kärsimystä. Jumala piti kuin käsiään levällään kansaa kohtaan mutta he eivät halunneet tulla Hänen läheisyyteensä. Niinpä Jumala ennusti, että kansalla oli edessään kovat ajat.

Mekin kärsimme monta kertaa omien syntiemme johdosta. Olemme halunneet tehdä omia, Jumalasta riippumattomia valintojamme ja elää niin kuin olemme itse nähneet parhaaksi. Kristuksemme on pyytänyt meitä tulemaan luokseen lepäämään, mutta se kutsu ei ole meitä aina houkutellut. Olemme mieluummin turvautuneet itseemme, toisiin ihmisiin sekä muihin rakkaisiin asioihimme ja tehneet niistä ”kallioita, joihin he turvasivat.” En ystävät voi kirjoittaa tätä yläpuolelta.

Sitten astuu kuvaan armon häikäisevä kirkkaus. Jos Jumala olisi kuin me ihmiset, hän toteaisi meille, että ”sitä saamme mitä tilasimme.” Hän sanoisi, että tarjous oli voimassa mutta me valitsimme toisin ja nyt saamme kärsiä. Mitä Jumala sen sijaan sanoo? Hän sanoo näkevänsä syntiensä väsyttämiä ihmisiä, jotka ovat joutuneet kokemaan karvaita pettymyksiä ja särkymisiä, joiden kalliot ovat pettäneet alta. Jumala näkee, että Hänen rakastamiensa lasten voimat ovat tyystin lopussa.

Joskus Jumala odottaa, että syntimme ja väärät ”turvamme” saavat meidät nääntymään. Silloin me olemme jälleen valmiita nostamaan katseemme sinne, mistä todellinen apu tulee, on aina tullut. Silloin Jumala sanoo meille täynnä laupeutta ja rakkautta: ”Nähkää nyt, että minä se olen, eikä minun rinnallani ole yhtään jumalaa” (jae. 39).

Jos olet väsynyt elämääsi ja haluaisit palata takaisin Jeesuksen turviin, tiedä tämä: Sinua odotetaan. Jumala on itkenyt kanssasi kärsimyksiäsi ja Hän on täynnä laupeutta sinua kohtaan. Hän kykenee muuttamaan kaikki menneet tuskasi vahvuudeksesi. Se vahvuus on sitä vahvuutta, jolla sinä tartut kiinni Vapahtajaasi ja aikaisempaa syvemmin odotat Häneltä elämällesi sisältöä ja suuntaa. Jumala on odottanut, että saa iloiten antaa sinulle rikkauksiaan. Hän iloitsee, kun sinä iloitset Hänen loppumattomasta armostaan!

olekovasynyt

Pyhän läheisyydessä

Jumalan lapsina kaipaamme usein Jumalan läheisyyttä. Pyhän Hengen vaikutuksesta sisimmässä me koemme merkillistä ”tyhjyyttä” ja kaipuuta Jeesusta kohtaan. Tämä kaipaus on itsessään hyvä ja tärkeä asia.

On olemassa aitoa Jumalan läsnäoloa ja läheisyyttä ja on olemassa myös keinotekoista, vääränlaista ”läsnäoloa”. Tämä jälkimmäinen saattaa antaa tunteita ja kokemuksia, jotka voivat alkaa jopa vieraannuttamaan Jumalan aidosta läheisyydestä. Keinotekoisessa läheisyydessä kysymys voi olla sielullisista tunteista, hyvänolon tunteista ja niistä tunteista, joissa koetaan jonkinasteista hallinnan menettämistä.

Jumala ilmestyy aidossa läsnäolossaan aina kahdella tavalla. Nämä kaksi tapaa johtuvat Hänen olemuksestaan, jossa on kaksi puolta: Hän on pyhä ja armollinen.

Jumalan pyhyyden läsnäolossa ihminen kutistuu aina pieneksi. Jumalan todellinen läsnäolo on kuin valokeila, joka valaisee elämäämme. Sitä seuraa ihmisen synnintunto. Näin kävi profeetta Jesajalle, joka alkoi Jumalan läsnäolossa nähdä itsensä saastaisena ja epäonnistuneena.

Ilmestyskirjassa apostoli Johannes kohtasi Jeesuksen Patmos–nimisellä saarella. Mitä hänelle tapahtui? Hän kaatui kuin kuolleena maahan. Pyhän läsnäolossa ihminen ei ole mitään, siinä Jumala on kaikki.

Sanotaan, että ne, jotka elävät aidossa yhteydessä Jeesukseen, tuntevat syvimmin oman kehnoutensa. Miksi näin? Silloin ollaan lähinnä Taivaallista Valoa. Vain ne, jotka ovat kaukana valosta, voivat ylpeillä omalla hengellisyydellään, puhtaudellaan tai tahdon lujuudellaan; hämärästä käsin ei voi nähdä selvästi omaa pimeyttä.

Pyhän Hengen tehtävänä on osoittaa synti synniksi, myös uskovan elämässä. Juuri tätä Pyhän Hengen työtä meissä voidaan pitää osoituksena Jumalan läsnäolosta elämässämme. Hän osoittaa Jumalan lain mittapuulla uskovalle tämän puutteellisuuden, vilpillisyyden ja itsekkyyden. Uskova saa tässä läheisyydessä havaita olevansa itsessään haalea, kapinallinen ja itserakas.

Pyhän läsnäolossa ihminen kohtaa myös armollisen Jumalan. Kun Pyhä Henki on saanut osoittaa kristitylle tämän tarpeen, Hän osoittaa seuraavaksi Jumalan Karitsan. Tässä läheisyydessä murtunut ihminen katselee vapisevin sydämin ristillä riippuvaa Jumalan Poikaa. Tässä kristitty näkee kaikkien syntiensä olevan laitettu Pojan päälle ja Hänen kärsivän niihin vuoksi hirmuista tuomiota.

Jumalan läheisyydessä elävät ovat tulleet ristin juurelle, he elävät jatkuvasti Golgatan läheisyydessä. Jumalan valokeilassa he näkevät oman pahuutensa ja siksi luottavat yksin armoon. Keinotekoisessa ”läsnäolossa” elävät eivät tiedä tästä mitään. Heidän itseriittoinen hengellisyytensä kasvaa kuin kimalteleva saippuakupla, joka on jatkuvassa vaarassa puhjeta jättämättä mitään jälkeensä.

Jumalan lähellä oleva ihminen on aina hengellisesti köyhä (Matt. 5:3). Hän tuntee syvästi oman puutteellisuutensa ja siksi hänellä on kaipaus Vapahtajaansa kohtaan. Hän elää uudistuvassa suhteessa Jumalaan – tämän uudistumisen lähde on jatkuva syntien anteeksiantamus. Tällaiset ihmiset ovat armollisia myös toisille ihmisille. He nostavat ylös epäonnistuneita ja kulkevat yhdessä hylättyjen kanssa. He johtavat toisia kristittyjä aitoon Jumalan läsnäoloon, ristin juurelle, armollisen Kristuksen yhteyteen.

pyhanlaheisyydessa