Pinttyneet ajatukset ovat linnoituksia

”Sillä meidän sota-aseemme eivät ole lihallisia, vaan ne ovat voimallisia Jumalan edessä hajottamaan maahan linnoituksia” (2. Kor. 10:4).

Tässä käytetyn linnoituksen merkitys on ”jostakin väitteestä tiukasti kiinni pitäminen.” Linnoitus on siis sellaisia ajatuksia, joita Saatana on syöttänyt meille ja jotka olemme uskoneet. Nämä ajatukset vaikuttavat suoraan siihen, mitä ajattelemme itsestämme ihmisinä, uskovia ja mitä ajattelemme Jumalasta.

Me tiedämme Raamatun mukaan, että Saatana on syyttäjä ja hän haluaa tuhota uskomme Kristukseen nimenomaan syöttämällä meille valheita. Tällaisia valheita ovat esimerkiksi väite siitä, että olet arvoton, liian epäonnistunut ja käyttökelvoton niin ihmisten kuin Jumalankin edessä. Toinen tehokas valhe on se, ettei Jumala voi sinua rakastaa, koska et ole onnistunut elämään parempaa hengellistä elämää tai toteuttamaan Hänen tahtoaan. Saatana käyttää Raamatun Sanaa tässä työssään ja osoittaa jae jakeelta, kuinka ole epäonnistunut eri asioissa. Tosin se taitavasti jättää tietyn osa jakeista käyttämättä, kuten huomaamme Jeesuksen kiusauksissa.

Tai sitten Saatana osoittaa niitä syntejäsi, joista ei ole päässyt eroon huolimatta kaikesta katumuksestasi, parannuksenteosta, yrittämisestä ja paremmista lupauksistasi. Se kuiskaa sinulle, että et koskaan tule vapautumaan, olet tuomittu elämään syntiesi kanssa ja siksi sinun on parempi lopettaa uskon pelleilysi.

Yksi suurimmista Saatanan aseista on kysyä aralta kristityltä, että riittääkö Jeesuksen sovitustyö varmasti tämän syntien sovitukseksi? Hän osoittaa  kristityn syntien toistuvuutta ja kertoo, ettei armoa ole tehty väärinkäytettäväksi. ”Kyllähän uskova lankeaa, mutta eihän nyt ihan jatkuvasti.” Tai sitten se osoittaa syntejäsi sanoen, että muiden pienemmät synnit voidaan kyllä antaa anteeksi, mutta sinun syntisi ovat aivan liian raskaat. Tai syytös jatkuu malliin ”muut ovat tehneet syntinsä vahingossa ja ne Jumala armahtaa, mutta sinun syntisi ovat tahallasia! Sinä olet toiminut himojesi ja itsekkyytesi mukaan ja nyt olet Jumalan armon ulkopuolella.”

Me kaikki tiedämme näiden syytösten ja valheiden voiman. Lukuisat kristityt ovat omaksuneet nämä heille syötetyt valheet omiksi ajatuksikseen ja luopuneet uskostaan. Syytökset kuulostavat järkeviltä ja luonnollinen ymmärrys yhtyy niihin helposti. Siinä vain unohtuu yksi ratkaiseva asia: Jumalan evankeliumi.

Miten epäonnistumiseensa vangittu kristitty voidaan vapauttaa? Millä vapautetaan uskova, joka on varma olevansa Jumalan armon ja rakkauden ulkopuolella? Vastaus on se, että väärät järjenpäätelmät ja pinttyneet linnoitukset ovat hajoitettava. Paavali sanoi omistavansa tarvittavat sota-aseet tähän työhön. Hän tarkoitti Kristusta kirkastavaa sanaa, jonka Pyhä Henki valaisee linnoitusten vallassa olevalle kristitylle.

Vain Jumalan Sana – Kristus itse – voi vapauttaa meidät! Hänen Sanansa valossa linnakkeet menettävät otteensa ja valheet karisevat yltämme kuin kahleet. Nimenomaan Raamatun Sanassa Kristus vakuuttaa sinun olevan Hänen lapsensa, arvokas ja rakastettu. Hän vakuuttaa, ettei koskaan päästä sinusta irti. Hän lupaa taistella niitä syntejä vastaan, jotka orjuuttavat sinua ja Hän tulee voittamaan. Ja Hän lupaa viedä sinut perille, koska Hänellä on varattuna sinulle perintö. Hän haluaa sinun olevan siellä missä Hän tänään on – taivaassa – koska sinä olet hänelle rakas ja Hän iloitsee ja kaipaa sinua!

SAMSUNG CSC

Säröistä loistava Kirkkaus

Luin hetki sitten erään toisen kristityn blogia ja järkytyin miten kateelliseksi tulin. Kirjoittaja kirjoitti niin hyvin armosta, ja sen sijaan, että olisin ollut hänestä ja hänen sanomastaan kiitollinen, minä puhisin kateutta ja omaa huonommuuttani.

Siitä heräsi ajatuskulku, että kuinka paljon minä – ja ehkä joku toinenkin – rukoilenkaan siunausta elämääni ihailun tarpeesta? Mietin, haluanko vapautua synnin otteesta ja anon pyhitystä siksi, että Jumala saa kunnian vai, että minä näytän paremmalta? Haluanko kokea Jumalan voimaa ja armoa siksi, että minut nostettaisiin jalustalle vai jotta Jumala voisi koskettaa kärsiviä ihmisiä? Vastaus on kalvavan epämiellyttävä.

Mitä on se valo, jota meistä tulisi loistaa, jotta ihmiset ylistäisivät sen nähdessään Taivaallista Isää (Matt, 5:16)? Me ehkä ajattelemme, että meistä pitäisi näkyä eheyttä, voimaa, voitokkuutta, sanalla sanoen täydellisyyttä? Mutta synnyttääkö se kiitosmieltä? Jos joku hengellisesti köyhä näkee minun voitokkaan hengellisyyteni ja esimerkillisen elämäni, tuleeko hän siunatuksi ja suuntautuuko hänen katseensa taivaallisiin? Vai näkeekö hän korokkeella olevan ihmisen, jonka ”valossa” hän kokee olevansa entistä kurjempi? Haluanko minä siis sellaista kirkkautta, joka tekee minut suureksi mutta toiset pieniksi?

Entä jos me tarvitsemme pistimiä ja painoja juuri siksi, että tulisimme alas toisten tasolle? Entä jos Jeesuksen tarkoittama valo onkin Hänen omaa kirkkauttaan? Se kirkkaus taitaa päästä näkymään vain niiden kohtien kautta, missä meidät on haavoitettu, murrettu ja rikottu?

Uskallan vielä kysyä: entä jos Jumalan suurin ongelma ei ole meidän heikkoutemme vaan vahvuutemme? Ja onko niin, että Jumalan siunaukset tulevat tälle kärsivälle maailmalle vain niiden elämämme säröjen kautta, jotka haluaisimme piilottaa?

Minä uskon, että Jumalan kansan keskuuteen puhkeaa vielä armoherätys. Uskon, että se tapahtuu niiden ihmisten kautta, jotka ovat särkyneet ja tulleet muiden silmissä käyttökelvottomiksi. Uskon, että heidän kauttaan tulee vielä loistamaan sellainen Taivaallinen kirkkaus, joka saa toisten alaspainettujen katseen kohti Ristiinnaulittua.

SAMSUNG CSC

Hallitsijana himo

Olen kuullut joskus sanonnan, että kaikkein salaisin on kaikkein yleisintä. Jossakin mielessä se on varmasti totta. Kristityt eivät ole tässä poikkeus, koska me kannamme itsessämme uudestisyntymisestä huolimatta osaa, jota Raamattu kutsuu vanhaksi ihmiseksi tai lihaksi. Siksi jokainen kristitty kokee sisällään erilaisia ja -asteisia himoja. Himojen kanssa on nöyryyttävää taistella ja niistä on hyvin kiusallista kertoa kenellekään. Moni kantaa sisällään raskaita salaisuuksia, jotka lannistavat mieltä ja tuhoavat uskoa.

Himoja on erilaisia. Tässä kirjoituksessa himolla tarkoitan sellaisen haluamista, jonka tiedämme Raamatun mukaan olevan väärin ja joka myös monesti tuhoaa ihmistä itseään. Sekä usein läheisiä ihmisiä. Kristitty voi kokea himoa päihteisiin, rahaan, erilaisiin rahapeleihin, valtaan sekä kaikkeen toisen omaan. Himot koskettavat monesti myös seksuaalisia alueita.

Erilaisten himojen kanssa taisteleva kristitty tuntee yleensä voimakasta epäonnistumista ja syyllisyyttä. Himot muuttuvat salaisiksi siksi, että niistä aluksi yritetään kertoa toisille mutta tuomion ilmapiirissä pian ymmärretään, että niistä on parempi olla vaiti. Näin syntyy kaksoisrooli – kristitty haluaa näyttää toisten edessä paremmalta ja onnistuneemmalta kuin hän todellisuudessa on. Sisällään hän saattaa kuitenkin kokea syvää ahdistusta ja toivottomuutta.

Kristityn sisäinen ahdistus syntyy siitä kokemuksesta, että hän on ehkä vuosien ajan vilpittömästi ja tosissaan yrittänyt vapautua himon vallasta. Hän tekee yhä uusia lupauksia ja päätöksiä olla lankeamatta ja mitä lujemmin hän yrittää, sitä surkeammin hän epäonnistuu. Augustinuksen mainitsema paha himo on kuin hallitsija, jonka vallan alla ihminen riutuu.

Älä erehdy ajattelemaan, että tällaista kamppailua käy vain marginaaliosan kristityt. Ihan samaa taistelukenttää kokevat pastorit, hengelliset johtajat ja vaikuttajat. Toistan sen ajatuksen, että monesti kaikkein salaisin on kaikkein yleisintä.

Himojen hallitsema kristitty ei ole valmis kuulemaan evankeliumin vapauttavaa totuutta niin pitkään, kuin hän jaksaa uskoa itseltään onnistumisia tai pettyy kun epäonnistuu. Me joudumme tässä taistelussa kuin kuolemaan itsellemme, jotta korvamme avautuisivat kuulemaan jumalallisen ilosanoman: sinä saat levätä Kristuksen rakkaudessa himoinesi ja haluinesi. Tämä on helppo ymmärtää väärin. En tarkoita, että syntiä pitäisi koskaan hyväksyä. Ei, vaan sinut on kutsuttu lepäämään Jeesuksen täytetyn työn varassa. Eräs nuori mies kirjoitti kerran edesmenneelle pastori David Wilkersonille, että hän kärsi pahasta pornoriippuvuudesta, eikä vuosien taistelun jälkeen ollut päässyt siitä irti. Wilkerson oli vastannut kirjeeseen yhdellä lauseella: ”Pysy Kristuksen rakkaudessa.” Tämä oli mullistanut miehen elämän, hän löysi evankeliumin vapauttavan totuuden.

Kiteytän sanomani tähän: Kristus pystyy siihen, mihin me emme. Raamattu kutsuu meitä pyhitykseen mutta se tapahtuu paradoksaalisesti levon kautta. Jumala lahjoittaa sen, mitä Hän vaatii. Uskallatko luovuttaa mahdottomat ongelmasi Hänelle?

Kuin hämähäkinseitissä

Uskallan nyt kertoa jotain omasta taistelustani omia syntitottumuksiani vastaan. Raamattu kehottaa meitä luopumaan kaikesta vääryydestä ja elämään pyhää elämää. Se on ollut minulle aina hyvin kova vaatimus ja taistelu on ollut ankaraa.

Rehellisin kuvaus taistelustani ja sen onnistumisesta lienee se, että olen kokenut olevani joskus synnissä kiinni kuin perhonen hämähäkinseitissä. Mitä enemmän rimpuilen irti, sitä tiukemmin verkko kietoutuu ympärilleni. Olen huutanut Jumalan puoleen, tehnyt parannusta, yrittänyt muuttaa elämääni, tehdä uusia parempia lupauksia, jopa kurittaa itseäni. On ollut hyvin nöyryyttävää huomata omien päätösteni ja yritysteni totaalinen riittämättömyys. Olenkin sanonut Jumalalle, että minusta ei ole kristityksi. Ei, jos se vaatii minulta jotain enemmän kuin voi vaatia seittien seassa rimpuilevalta perhoselta.

Uskon, että Paavali puhuu tästä samasta kokemuksesta Roomalaiskirjeen 7. luvussa. Monet tulkitsevat Paavalin riipaisevat sanat siten, että ne puhuvat hänestä ennen uskoontuloa. Olen kuitenkin hyvin vakuuttunut, että siinä puhuu vanha Jumalan mies, joka tuntee hyvin itsensä ja puutteensa. Hän opettaa tilanteesta, jossa kristitty yrittää noudattaa Jumalan tahtoa omien voimiensa avulla. Ajattelu on luonnollinen ja nykyäänkin kannatusta saava – kerran ihminen on uudestisyntynyt, toki hän voi toimia tahtomallaan tavalla ja totella Jumalaa. Paavali osoittaa, että ongelmaksi muodostuu se, että Jeesus jää syrjään. 7. luvussa ei mainita Jeesusta juuri ollenkaan, estradilla on koko ajan ”minä”. Käykö sinullekin joskus niin, Jeesus jää sivuun ja katsot vain itseesi? Voit olla varma, että silloin et sinäkään pääse seitistäsi irti.

Palaan vielä omiin taisteluihini. Tiedän nyt omasta kokemuksestani, etten voi vapauttaa itseäni tuhoavasta synnin vallasta. Helpommin saan kivestä puristettua vettä kuin itsestäni pyhyyttä. Mutta tiedän myös sen, että perhosen kannattaa kutsua ja odottaa pelastajaa. Kristinuskohan on kaiken luottamuksen laittamista Pelastajaan, Jeesukseen Kristukseen. Hän ei odota mitään muuta niin paljoa, kuin että viimein saisi olla meidän Jumalamme.

Jos olet kanssani hämähäkinverkossa, älä pinnistele enää seittejä vastaan. Älä myöskään suostu kuuntelemaan Syyttäjää. Se kyllä kertoo sinulle, miten huono ja heikko kristitty olet ja miten Jumalakaan ei enää jaksa sinua. Nosta esiin uskon kilpesi ja sano: ”Minä olen Herrani Jeesuksen oma ja Hän on minun. Vaikka en pysty itseäni auttamaan, niin Jeesukseni ei varmasti jätä minua pulaan.” Roomalaiskirjeen 8. luku puhuukin verkon tuhoajasta, mutta siitä enemmän seuraavan kerran 🙂

perhonen2

Uskovien jako eri tasoille?

Joskus näyttää siltä, että me kristityt jaamme toisemme erilaisiin kategorioihin. Keskeisimpänä jaotteluna taitaa monesti olla jako onnistuneisiin ja epäonnistuneisiin. Onnistuneisiin kuuluvat ne, jotka eivät ole näkyvästi langenneet, eivät kokeneet avioeroa ja muutenkin käyttäytyvät vallitsevan yhteisön arvojen ja kirjoittamattomien sääntöjen mukaan. Epäonnistuneet ovat taas niitä, joiden elämässä on tapahtunut ei-sallittuja särkymisiä. Heillä ovat saattaneet ihmissuhteet rikkoutua näkyvästi, heillä saattaa olla tuomittavia riippuvuuksia ja tapoja, joista eivät ole päässeet eroon.

Onnistuneiden ja epäonnistuneiden välillä taitaa yleensä olla ylitsepääsemätön kuilu. Epäonnistunut pääsee korkeampaan kategoriaan vain, jos hänen onnistuu muuttamaan elämäänsä. Tosin jotkut ovat kokeneet sellaisia lankeamisia, joiden tähden he kantavat läpi elämänsä epäonnistumisen leimaa.

Onko meillä kristityillä todella oikeutta tai varaa jakaa toisiamme tällaisiin luokkiin? Kuinka vaikeaa meidän olisi tunnustaa, että todellisuudessa me olemme kaikki ihan yhtä syntisiä? Täysin syntisiä, vailla mitään selittelyjä?

Tähän aiheeseen liittyy 3. Mooseksen kirjan opetus spitaalilaista. Spitaalihan on kuvaus synnistä. Spitaaliset tuli sulkea Jumalan seurakunnan ulkopuolelle, he joutuivat alempaan kastiin. Mielenkiintoista ja puhuttelevaa on kuitenkin se, että luvun 13 mukaan papin tuli julistaa puhtaaksi sellainen spitaalinen, joka oli täysin spitaalin vallassa. Jos siis spitaalisessa ei enää löytynyt yhtään tervettä paikkaa, papin tuli julistaa hänet puhtaaksi ja hän sai jälleen kuulua ”onnistuneiden” yhteisöön.

Jeesus voi julistaa puhtaaksi vain sellaisen ihmisen, joka on tullut näkemään totaalisen vararikkonsa. Ihminen, joka näkee selittelemättä ja puolustelematta oman syntisyytensä, saa kuulla Jumalalta yksipuolisen julistuksen: sinä olet täysin puhdas.

Todellisuudessa Jumalan seurakuntaan voi kuulua vain kokonaan spitaalin saastuttamia ihmisiä. Syntisyytemme tulee esille eri tavoin, toisen syntisyys näkyy kaikille, toinen onnistuu piilottamaan sen isolta yleisöltä. Me kristitytkin olemme itsessämme täysin syntisiä ja siksi saamme omistaa Jumalan lahjoittaman vanhurskauden. Hän julistaa jumalattoman vanhurskaaksi.

On surullista, että seurakunta ei ole aina se Augustinuksen kuvaama syntisten sairaala, jossa Ylilääkäri hoitaa meitä syntisairaita ja jossa saamme olle osatyössä Hänen kanssaan. Tässä sairaalassa osat vaihtuvat, tänään minä tarvitsen leikkausta ja hoitoa, huomenna sinä. Tänään minä saan olla kutsumassa toisia sairaanhoidon piiriin, huomenna sinä saat toimia toisen haavojen sitojana. Tällaisessa seurakunnassa ei voi olla jakoa onnistumisten perusteella. Ja tällaiseen seurakuntaan uskaltaa tulla haavoitettu syntisairas ihminen, koska hän tapaa toisia samanlaisia ihmisiä. He kaikki ovat samalla tasolla, he tarvitsevat yhtä paljon Lääkäriään, joka on Vapahtaja Jeesus Kristus.

IMG_3945