Avainsana: usko

Mutta viimeiset tulevat ensimmäisiksi

Published on by Jaakko PirttiahoLeave a comment

Jos taivaassa saadaan jonkinlaista palkkaa uskollisuudesta, uskon lujuudesta tai Jumalalle ja ihmisille tehdystä työstä, niin ketkä silloin palkitaan parhaiten? Pelkään pahoin, ettei meidän ihmisten ja Jumalan ajattelusommitelmat kohtaa tässä kysymyksessä.

Pietari seurasi kerran sivusta kun Jeesus ja tuntemattomaksi jäänyt rikas nuori mies keskustelivat keskenään. Jeesus pyysi miestä luopumaan omaisuudestaan ja seuraamaan häntä. Mies ei siihen pystynyt ja silloin Pietarin mieleen nousi kysymys: ”Minähän olen jättänyt kotini, ammattini ja omaisuuteni, mitä minä siitä saan?” (Matt. 19: 27). Jeesus vastasi, että joka joutuu uskonsa takia kärsimään ja luopumaan itselleen tärkeitä asioista, saa siitä kyllä korvauksen. Korvaus tulee jo tässä ajassa ja tärkeimpänä palkintona on iankaikkinen elämä (joka on silti aina lahja).

Mutta sitten Jeesus jatkaa vastaustaan Pietarille ja tähän osaan meidän on syytä kiinnittää huomiota. Jeesus keskeyttää Pietarin inhimilliset kuvitelmat ja kieltää laskelmoinnin – monet viimeiset tulevat olemaan ensimmäisiä.

Mitä Jeesuksen sanat tarkoittavat? Meille on kiusaus ajatella, että Jumalan silmissä ”suurimpia” ovat ne, jotka ovat esillä, pitävät puheita, kirjoittavat kirjoja, todistavat vahvasti uskostaan ja näyttävät olevan moraalisesti moitteettomia. Heitähän yleensä kunnioitetaan seurakunnissa, he ovat esillä ja ihailun kohteena. Mitä sitten ajattelemmekaan niistä, jotka ovat eronneita, masentuneita, ahdistuneita ja väsyneitä? Mitä ajattelemme niistä, jotka joutuvat uskossaan taistelemaan vuodesta toiseen näkyvien ongelmien kanssa? Emmekö sijoittaisi heidät luonnostaan viimeisiksi?

Uskallan sanoa ääneen sen mitä ehkä ei saisi: luulen, että taivas ihailee niitä kristittyjä, jotka taistelevat vuodesta toiseen erilaisten riippuvuuksien kanssa ja silti jaksavat elää. Ja uskoa. Luulen että ensimmäiseksi sijoitetaan lopulta ne, jotka sairastavat mielen alueen sairauksia ja silti valitsevat joka päivä säilyä hengissä. Ajattelen, että lopen uupuneet yksinhuoltajaäidit yllättyvät vielä kerran positiivisesti. Jos meillä on siis tarve vertailla toisiamme, ollaan siinä hyvin varovaisia. Emme ehkä tavoita taivaan mittapuuta. Alkoholismin kanssa taisteleva kristitty voi olla viimeisenä päivänä paljon korkeammalla korokkeella kuin esimerkiksi Jaakko Pirttiaho.

SAMSUNG CSC

Hengellisten lihasten pullistelua

Published on by Jaakko Pirttiaho1 Comment

Meillä kristityillä on monesti tapana esitellä oman uskomme erinomaisuutta toisillemme. Me haluamme, että meidän hengellisyytemme, uhrautumisemme, antautumisemme, moraalimme ja viisautemme huomattaisiin. Aivan samoin hengelliset työntekijät helposti pinnan alla kilpailevat keskenään siitä, kuka saa eniten aikaan, kuka tavoittaa eniten ihmisiä ja kenen puheet ovat suosituimpia. Ainakin itse syyllistyn tähän. Myös kristilliset järjestöt monesti haluavat osoittaa omaa paremmuuttaan toisiinsa nähden.

Opetuslapset myös kävivät tiukkoja keskusteluja siitä, kuka heistä oli suurin. Matteuksen evankeliumin luvussa 18 huomaamme yhden tällaisen väittelyn. Kun he eivät päässeet yksimielisyyteen, kysyivät he asiaa Jeesukselta. Kysymys oli verhoiltu laajemmaksi kuin mitä se todellisuudessa oli: ”Kuka on suurin taivasten valtakunnassa.” Juuri hetkeä ennen voin vain kuvitella, kuinka esimerkiksi Pietari korotti ääntään ja sanoi: ”Muistakaa, että minä olen juuri tullut alas kirkastusvuorelta ja minä olin se, joka kävelin veden päällä. Enköhän minä siis saa lähimmän istuimen Jeesuksen viereltä taivaan valtakunnassa?” Pietari, Jaakob ja johannes olivat juuri olleet kirkastusvuorelta Jeesuksen kanssa ja nähneet Hänen kirkkautensa. Sen olisi pitänyt saada heidät ymmärtämään oma pienuutensa ja syntisyytensä, tehdä heidät nöyriksi. Mutta sen sijaan he alkoivatkin pullistella hengellisiä lihaksiaan.

Jeesus sanoi heille jotakin, joka on meillekin äärimmäisen tärkeä läksy: ”Totisesti, ellette käänny ja tule lasten kaltaiseksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan.” Uskon Jeesuksen sanojen olleen järkytys opetuslapsille. Olivathan he Jeesuksen itsensä valitsemia apostoleja. ”Meidänkö on käännyttävä?” Jeesuksen sana kääntymisestä tarkoittaa ”jyrkkää käännöstä”, suuntaa oli siis vaihdettava kokonaan.

Jeesus tarkoitti, että Jumalan valtakunnassa ei voida pullistella omilla hengellisillä lihaksillaan. Uudessa liitossa ei kertakaikkiaan ole sijaa ihmisen omille suorituksille ja hengelliselle kilpailulle. Ihmisten kesken ei voi olla arvoasteikkoja, vaan vain Kristuksen armo merkitsee.

Täyskäännös merkitsee luopumista omasta ylemmyydestään ja kaikista niistä ajatuksista, että meistä voisi tulla jotakin erinomaista Jumalan valtakunnassa omien tekojemme kautta. Lapsenkaltaiseksi tuleminen tarkoittaa kaiken itseriittoisuuden kieltämistä ja nöyrtymistä samalle viivalle toisten kanssa. Voi olla, että Jumala on antanut jollekin valtavia hengellisiä lahjojaan mutta silti tällainen kristitty – olkoon hän kuinka näkyvästi esille tahansa –  on yhtä armonkerjäläinen kuin muutkin. Tämä on vaikea mutta tärkeä läksy oppia.

Jeesuksen tarkoittamassa lapsenkaltaisuudessa on toinenkin esille nostettava opetus: lapsi osaa ottaa lahjan vastaan ja nauttia siitä. Kun annamme lapsillemme jouluna lahjapaketin, he ottavat sen iloiten vastaan ja alkavat repiä lahjapapereita auki. He eivät mieti, ovatko arvollisia saamaan lahjan tai miten heidän pitäisi korvata se. He eivät ajattele, että heidän tulisi olla lahjan hankinnassa tai sen käyttämisessä yhteistyössä vanhemman kanssa. Sitä Jumala meille omille lapsilleen toivoisi. Kun Hän antaa meille pelastuksen, me voisimme ottaa sen iloiten vastaan ja nauttia siitä. Meidän ei tarvitsisi epäillä Jumalan taka-ajatuksia tai pitää lahjaa ”liian hyvänä uutisena”. Meidän ei tulisi miettiä, kuinka voisimme maksaa hänelle lahjan takaisin. Meidän tulisi lapsenomaisesti iloita siitä.

metsa

Ihmis- vai Kristus-keskeinen usko?

Published on by Jaakko PirttiahoLeave a comment

Ihmiskeskeisen uskon selvimpänä tuntomerkkinä on se, että siinä korostuu ihmisen tekeminen. Esillä ovat kilvoittelu, kuuliaisuus, oman osuuden suorittaminen ja niin edelleen. Jeesuksesta ja armosta kyllä puhutaan mutta jotenkin ne jäävät taka-alalle. Ideana on, että uskoontulon jälkeen on ihmisen vastuulla miten hän elämäänsä suhteessa Jumalan tahtoon elää. Ihmisen tulee tehdä parhaansa ja Jumalan armo tulee  tueksi siinä, missä oma yritys jää vajaaksi. Kyseessä on synergistinen oppi pyhityksestä; Jumala ja ihminen ovat yhteistyössä kristillisen kilvoittelun suhteen. Jos uskonelämä jää ontuvaksi, syy on ihmisessä, sillä Jumala on jo antanut voimansa avuksi. Ihmiskeskeinen usko kasvaa ja vahvistuu sitä mukaa kun ihminen antautuu, luopuu synneistään ja päättää toteuttaa paremmin Jumalan lakia.

Sitten on toinenkin, evankeelinen tapa käsittää kristillinen elämä. Tässä ajattelussa Jeesus ei ainoastaan ole matkan alussa liikkeelle laittajana, vaan Hän on keskeinen kaiken aikaa. Kristus-keskeisessä uskossa korostetaan Kristusta. Siinä nähdään uskon olevan todellista, syvällistä ja mystistä yhteyttä Kristukseen – kristitty on asetettu Kristukseen ja Kristus asuu kristityn sydämessä. Uskon kasvu ei ole kiinni ihmisen kyvyistä, vaan heikoinkin ihminen voi elää syvää yhteyttä Jumalaan. Kristitty kasvaa sitä mukaa kuin hän käsittää sen aseman ja lahjan, jonka hän on saanut pelastuksessa.

Nämä kaksi tapaa ovat keskenään syvässä ristiriidassa. Ihmiskeskeiset uskovat kokevat Kristus-keskeisen uskon monesti armon liiallisena korostamisena, joka vie kristityn välinpitämättömyyteen ja synnin hyväksymiseen. Asia on kuitenkin päinvastoin: ihmiskeskeiset kristityt luottaessaan itseensä tietämättään elävät vanhan luontonsa mukaisesti. Vanha luontomme on ovela ja se sopeutuu mielellään uskonnolliseen ulkoasuun. Se korostaa omia mahdollisuuksiaan ja näyttää toisillekin omaa moraalista erinomaisuuttaan. Raamatun mukaan sellainen on lainalaisuutta. Ihminen pyrkii omalla tahdonvoimallaan – Jumalan auttamana – täyttämään Jumalan lakia ja siten saamaan Jumalalta siunauksen. Kun lainomaisuus Paavalin opetuksen mukaan kuitenkin vääjäämättä herättää synnin himot vanhassa ihmisessä (lihassa), tällainen kristitty ei pysty toteuttamaan sitä hyvää mitä haluasi. Hän pystyy kyllä näyttelemään toisille moraalista kristittyä, mutta hänen sisällään saattavat samaan aikaan myllertää ylemmyys, tuomitseva asenne, riitaisuus ja monenlaiset himot.

Miten tullaan Kristus-keskeiseksi ihmiseksi? Yleisin tie taitaa olla se, että joudutaan kokemaan syviä haaksirikkoja uskossa ja elämässä. Jumala sallii ihmisen kokea useiden epäonnistumisten ja ristiriitojen kautta, ettei hän kykene omalla tahdonvoimallaan saamaan aikaan hengellistä elämää.

Asiaa voisi kuvata seuraavasti: kuvitellaan, että ihminen joutuu 100 metriä syvään kaivoon. Kaivon seinämät ovat sileät eikä ylöspäin kiipeäminen onnistu. Ihmiselle saatetaan silloin huutaa kaivo suulta hyvä uutinen: ”Sinulle heitetään 80 metriä pitkä köysi, riittää kun hyppäät ja otat köydestä kiinni.” Kaivon pohjalla oleva ihminen tajuaa, ettei hän pysty hyppäämään 20 kymmentä metriä. Tai maan pinnalla oleva auttaja saattaa löytää 97 metriä pitkän köyden: ”Näin paljon olen valmis auttamaan sinua, sinun tarvitsee vain hypätä köyteen kiinni.”  Ahdingossa oleva ymmärtää, että köyden täytyy tulla tasan hänen ulottuvilleen, sinne missä hän on.

Tällainen on Kristus-keskeinen evankeliumi. Se ei julista ”melkein hyvää uutista” eikä opeta Jumalan antaneen ”lähes täydellisen lahjan”. Ei, se opettaa Jumalan antavan kaivossa viruvalle, toivottamassa tilanteessa olevalle syntiselle pelastavan avun. Jumala on antanut kristitylle Kristuksen. Kristus on meidän pelastuksemme ja Hän on myös meidän pyhityksemme. Mitä enemmän uskallamme laittaa toivoamme Hänen varaansa, sitä enemmän Hän saa meissä vaikuttaa.

Jos siis koet olevasi ”syvässä kaivossa” uskosi suhteen etkä pysty pelastamaan itseäsi, olet parhaassa mahdollisessa tilanteessa. Saat nähdä kuinka Kristus pelastaa sinut. Jos taas luotat itseesi hengellisen elämäsi suhteen, älä säikähdä tulevia pimeyksiä. Niiden avulla Jumala vie sinut kestävämmälle perustalle.

repovesi

Mitä armo saa aikaan?

Published on by Jaakko PirttiahoLeave a comment

Johanneksen evankeliumissa on hyvin kaunis kertomus siitä, mitä Jumalan armo saa aikaan ihmisessä. Luvussa 12 Johannes kertoo Marian voidelleen Jeesuksen jalat omistamallaan nardusöljyllä. Tuo öljy oli hyvin kallista ja voi hyvinkin olla, että se oli Marian elämän – rahallisesti mitattuna – arvokkain asia. Yhden opetuslapsen mielestä voide oli 300 denarin arvoinen, eli se vastasi vuoden työmiehen palkkaa. Ajattele, että nykyaikaan muutettuna voiteen arvo oli 25000 euroa.

Maria antoi Jeesukselle kaiken mitä hänellä oli. Jopa opetuslapset hämmästelivät ja paheksuivat Marian uhraamista, heistä se oli kohtuutonta, liioittelua ja turhaa tuhlausta.  Monesti ajatellaankin, että elämän antaminen Jeesukselle ja Hänen tahdolleen on tuhlausta, ihmisen ajan ja kyvyt voisi käyttää paljon järkevämminkin.

Jeesus sanoi opetuslapsille, että Marian uhraus tultaisiin kertomaan kaikkina aikoina evankeliumin yhteydessä. Miksi? Syynä on se, että Marian toiminnassa me näemme sen, mitä evankeliumi vaikuttaa sen vastaanottaneessa ihmisessä. Jumalan armo vaikuttaa niin, että ihminen rakastuu Jumalaan. Hän ei elä elämäänsä velvoitteiden, pakkojen tai uhkausten motivoimana, vaan hänen sydämensä on kiintynyt uskonsa kohteeseen.

Monet kristityt kokevat, ettei Jumalan armo riitä heille, jos he eivät täytä heille osoitettua tai itse tehtyä mittaa. Heille Jumalan armo on kuin yhden askeleen päässä oleva palkinto; lähellä mutta lopulta aina saavuttamattomissa. He yrittävät hukkuvan tavoin räpiköidä veden pinnalle eivätkä uskalla luottaa veden kannattelevan heitä. Tällainen usko ei synnytä halua olla Jeesuksen seurassa tai antaa elämäänsä Hänelle.

IMG_3963

Maria oli oppinut lepäämään Jeesuksen lähellä. Luukkaan evankeliumin luvussa 10 on hengellisen elämän yksi tärkeimmistä periaatteista: Jeesus kutsuu meitä nauttimaan yhteydestä kanssaan ja lepäämään Hänen lähellään. Sellaista uskoa kyllä joskus nimitetään passiiviseksi ja jopa liian armokeskeiseksi, mutta silloin ei ymmärretä uskoa oikein.

Marian armon varassa lepäävä usko oli elämänsä uhraavaa uskoa. Hän uskalsi nauttia Jeesuksen rakkaudesta ja se vaikutti Mariaan lähtemättömällä tavalla.

Olisiko meidänkin aika uskaltaa luottaa Jumalan armoon ja rakkauteen? Entä jos uskaltaisimme antaa Hänelle kaikki yrityksemme olla parempia kristittyjä, kaiken levottomuutemme, helmasyntimme ja vaikeutemme – ja uuvuttavan työn sijasta lepäisimme? Mitähän seuraisi jos heittäytyisimme Jumalan varaan ja luottaisimme siihen, että Hän pitää meistä huolen? Luulen, että silloin sisimpäämme tulvisi Jumalan armon raikkaat tuulet. Ja ne tuulet puhaltaisivat lähimmäistemmekin elämään.

Tarina riippahernepensaasta

Published on by Jaakko Pirttiaho1 Comment

Istutimme eräänä kesänä riippahernepensaan silloisen talomme etupihalle. Riippahernepensaassa on yksi runko ja runkon yläpäästä lähtee oksia, jotka kaareutuvat alaspäin ja roikkuvat siten rungon ympärillä. Seuraavana talvena lumihanki nousi oksiin saakka peittäen ne sisäänsä. Kevättalvella lumen vajuessa huomasin, että oksat olivat jääneet hangen jäätyneeseen pintaan kiinni ja ne olivat tämän johdosta repeytyneet lähes kokonaan rungosta irti. Näytti siltä että pensas oli auttamatta kuollut, tai hukassa olivat ainakin sen kesällä kauniisti ja runsaasti kukkivat oksat. Asia harmitti kovasti ja siksi yritimme teipata oksia kiinni runkoon niin, että repeytymäkohdat painettiin tiukasti takaisin rungon yhteyteen. Olimme silti varmoja, että talvi oli tuhonnut kauniin pensaamme.

Kesällä huomasimme suureksi yllätykseksi, että pensas alkoi vihertämään entiseen malliinsa. Menin ihmeissäni katsomaan oksien ja rungon repeytymiskohtia, otin laittamamme kiinnikkeet irti ja huomasin, että oksat olivat kuin ihmeen kaupalla kiinnittyneet takaisin runkoon. Näytti siltä, ettei koko irtoamista olisi tapahtunutkaan. Tai itseasiassa ainoa asia, mistä talven vahingot huomasi, oli se, että oksat olivat irtoamiskohdastaan aikaisempaa vahvempia. Runko oli siis ravinteillaan kiinnittänyt oksat itseensä uudelleen ja entistä lujemmin.

Sain tästä vahvan hengellisen opetuksen. Jeesushan opettaa uskon lainalaisuutta mitä syvällisemmällä tavalla Viinipuu -vertauksessa. Vertauksessa olennaista on se, että samoin kuin viinipuun oksa tarvitsee viinipuun runkoa säilyäkseen elossa ja tuottaakseen hedelmää, samoin kristitty tarvitsee uskossaan Kristusta. Ja samoin kuin puu tarjoaa oksilleen kiinteän yhteyden kautta kaiken tarvittavan, samoin Kristus tarjoaa omilleen kaiken mitä tarvitaan uskon alussa, sen kestäessä ja lopussa.

Riippahernepensaasta saatu opetus avasi minulle huikean näköalan: Runko kykenee myös omalla elinvoimallaan vetämään irtoamassa olevia oksia takaisin itseensä. Siis Jeesus vetää meitä rakkaudellaan ja armollaan takaisin lähelleen aina, kun olemme vaarassa etääntyä Hänestä. Ja riippahernepensaan kohdalla minulla oli tärkeä rooli kriittisimmässä vaiheessa teipatessani oksia rungon yhteyteen, samoin Viinipuu -vertauksen mukaan Taivaallisen Isä työskentelee puun ja oksien hyväksi. Jumala tekee työtään meissä, jotta yhteytemme Jeesukseen voisi aina vahvistua!

Jumalan armo ja rakkaus houkuttelee meitä siis tänäänkin pois piiloistamme Hänen luokseen. Hän tahtoo meidän antavan kaikki syntimme, puutteemme ja ongelmamme Hänelle, jotta voisi lahjoittaa meille kaiken uskoomme tarvittavan. Jumala tahtoo meidän kasvavan uskossamme Kristukseen, mikä tarkoittaa sitä, että meidän luottamuksemme Häneen kasvaa. Odotamme Häneltä sitä armon voimaa ja vaikutusta, jolla Hän saa meidän oksiimme elämää aikaan. Kristuksen rakkaus saa meidät tulemaan lähemmäs ja tuottamaan hedelmää.

Ja kun koemme Kristuksen rakkauden kantavan meitä silloinkin, kun itse emme jaksa tai kun olemme eksyneet vailla voimaa palata takaisin, silloin uskomme Vapahtajan hyvyyteen kasvaa. Sillä tavalla uskomme syvenee ja me lujitumme Hänen syvemmin kiinni.