Rakkautta vai kovia sanoja?

”Veljet, jos joku tavataan tekemästä väärin, on teidän, joita Henki ohjaa, lempeästi ojennettava häntä. Olkaa kuitenkin varuillenne, ettette itse joudu kiusaukseen” (Gal. 6: 1).

Minä tiedän, miltä tuntuu elää Jumalan selviä sanoja vastaan. Tiedän, miltä tuntuu pelätä, että julkisivu romahtaa ja ruma totuus paljastuu. Tiedän, mitä on kantaa niin suurta häpeää, että vapisee jokaisen katseen alla, niidenkin, jotka katsovat lempeästi.

Kun Paavali ohjaa kristittyjä puuttumaan toisten synteihin, on ohje hoitava ja kipeät tunteet huomioonottava. Jumalan pyhyyttä ei tule alentaa, synnistä ei tule vaieta, mutta toisten elämään puuttumisen tulee tapahtua silkkihansikkain.

On niin paljon helpompaa keskittyä antamaan ohjeita etäältä. On helppoa huudella kaukaa, osoittaa sormella ja somettaa, mitä ihmisten pitäisi tehdä. Paljon haastavampaa on olla lähellä. Vaikuttaa rakkauden kautta.

Raamattu ohjaa meitä astumaan alas toistemme tasolle. Vain aidolla kohtaamisella voimme tehdä oikeat diagnoosit. 

Jos Jumala siis kehottaa sinua avaamaan toisen märkivän haavan, Hän varustaa sinut myötätunnolla, joka saa sinut kokemaan kipua toisen tilanteesta. Laupeus on se instrumentti, jolla kipeät leikkaukset voidaan suorittaa. Jos se puuttuu, silloin kannattaa olla hiljaa.

Jos härkimme toisiamme yläpuolelta, Paavali varoittaa: te saatatte joutua itse ongelmiin. Me ihmiset olemme samaa ainesta ja olemme samalla tavalla alttiita kaikille maailman kiusauksille; ymmärrys omasta syntisyydestä luo sitä kohtaamisen taitoa, jota tarvitaan kipeissä keskusteluissa. 

Rakkautta vai kovia sanoja? Molemmilla on paikkansa. On suurta viisautta osata käyttää niitä oikein ja oikealla äänensävyllä.

Palaan vielä alkuun: minut voitti Rakkaus.

Auta, Iskä!

”… hän on lähettänyt meidän kaikkien sydämiin Poikansa hengen, joka huutaa: `Abba! Isä!” (Gal. 4: 6)

Ajatella, että Paavali on säästänyt kreikankieliseen tekstiinsä Jeesuksen arameankielellä lausutun rukouksen alun ”Abba!”. Se tarkoittaa, että meillä on lupa omilla sanoillamme, tunteillamme ja tavoillamme lähestyä Kaikkivaltiasta, joka on, ei vain suunnattoman suuri ja määrittelemättömän vahva, vaan samalla hellä ja lähellä oleva isä.

Lähestyn Iskä sinua tänään siis aivan omin sanoin. Sinä tiedät tyhjyyteni ja kaipaukseni, tiedät, että olen kuin kuuman kesän paahtama ruskea nurmikko.

Sinä, Isä, tiedät heikkouteni ja lankeamiseni. Tiedät sydämeni jakautumisen – osa tahtoo noudattaa sinun tahtoasi ja osa tehdä omia, tietoisia vääriä valintoja.

Sinä, Iskä, tiedät haalean ja heikon uskoni. Tiedät, että etsin niin helposti sieluni täyttäjää ihmisistä ja asioista Sinun sijaasi.

Iskä, tiedät missä olen tänään. Jos olenkin kapinassani juossut ovet paukkuen intohimojeni perässä, olethan Sinä minua odottamassa?

Vedäthän, Isä minua puoleesi hellyydellä, joka tulvii pahuuteni lävitse ja tavoittaa yksinäisen huutoni? Onhan rakkautesi syli suurempi kuin kaikki elämäni epäonnistumiset?

Ehkä minulla, Iskä, on tänään vain tämä yksi rukous: Auta! Kiitos että se riittää.

Jakamalla kipu puolittuu

”Kantakaa toistenne kuormia, niin täytätte Kristuksen lain” (Gal. 6: 2).

Joskus elämän huolet ovat päällämme niin raskaina, että polvet ontuvat ja lonkat narisevat. Sellaisina aikoina maa vetää vastustamattomasti puoleensa ja elämä on yhtä selviytymistaistelua.

Jeesus on antanut seurakunnalleen ihanan lahjan: jakamisen. Jakamisella tarkoitan tässä juuri raskaiden asioiden uskomista useammille hartioille. Se on mitä suurimmassa määrin kristillistä elämää.

Yksin ei kukaan jaksa. Eikä tarvitsekaan. Me saamme olla vastavuoroisesti sekä auttajia että autettavia. Eri aikaan ja samaan aikaan.

Ei ole helppoa uskaltaa olla autettava. Syyllisyys ja häpeä sekä myös ylpeys tahtoisivat eristää meidät: ”Kyllä sinun pitää pärjätä yksin!”

Ei ole myöskään itsestäänselvää, että me osaisimme auttaa. Joskus tahdomme nähdä vain oman raskaan elämämme ja kadotamme toisten avunhuudot. Ihmeellistä onkin se, että auttaessa saattaa ei vain toisen, vaan samalla oma kipu puolittua; Auttaessa saatan saada enemmän kuin annan.

”Kantakaa toistenne kuormia” ei ole vain kristillinen ihanne. Se on Herramme suora käsky. Se tulee Vapahtajamme sydämeltä ajatellen ihmisiä, jotka tänään tukahtuvat ahdistuksiinsa. Olemme toteuttaneet käskyä erityisen huonosti – joka hetki joku jossakin kaatuu painojensa alle. Ja ehkä myös me itse olemme tänään avuntarpeessa ja vailla kohtaavaa lähimmäistä?

Herra, tee meistä lähimmäisiä. Auta meitä uskaltamaan ottaa apua vastaan ja auta meitä samoin yhä lisääntyvästi näkemään myös toisten taistelut.

Ei vielä valmista

”Mutta me odotamme Hengessä uskon kautta sitä vanhurskautta, jota toivomme” (Gal. 5:5).

Kristittynä elämiseen kuuluu aina tietty jokapäiväiseen elämään kuuluva jännite. Olemme Isän lapsia ja silti koemme monesti kärsivämme yksin. Meidät on erotettu Hänen pyhäksi kansakseen ja Pyhä Henki vaikuttaa meissä elämän muuttumista mutta samaan aikaan koemme itsemme ei-valmiiksi.

Jännite on myös siinä, että vaikka meidät on Jumalan puolelta julistettu vanhurskaiksi – siis puhtaiksi ja syyttömiksi – kuitenkin arjessamme kamppailemme synnin voiman kanssa eri tavoin ja eri asioissa.

Paavali lohduttaa meitä kolmella sanalla: usko, toivo ja Henki. Nämä sanat ovat kristityn kantovoimana täältä perille taivaaseen.

Usko tarttuu Jumalan lupauksiin ja pitää niistä kiinni. Usko ei suostu katsomaan vain olosuhteitaan eikä tutkimaan omaa sydäntään, se katsoo aina itsestä ulos, kohti Kristusta.

Toivo kiinnittää meidät johonkin tulevaan, siihen mitä Raamattu lupaa. Meille luvataan, että tulee aika, jolloin emme enää vain usko, vaan myös näemme. Silloin syntisyytemme ja keskeneräisyytemme lakkaa ja saamme täysin omistaa koko sen kirkkauden, joka nyt säteilee meille kuin hunnun läpi.

Ja vielä Henki. Hän auttaa meitä meidän heikkoudessamme. Hän tietää, ettei meillä ole uskoa eikä toivoa ilman apua. Niinpä Hän toistuvasti nostaa Sanansa kautta Kristuksen silmiemme eteen, kuin kuolemattomuuden lääkkeeksi.

Pyhä Henki lohduttaa meitä vakuuttamalla, että juuri tänään usko ja toivo riittävät. Elämä on monilta osin niin kovin keskeneräistä, mutta se saa ollakin.

Juuri keskeneräisyydessä ja taisteluissa usko ja toivo ovat kuin ongen kohoina elämämme painon päällä ja ne pitävät meidät pinnalla.

Pyhitys tähtää toiseen ihmiseen

”Kantakaa toistenne kuormia, ja niin te täytätte Kristuksen lain.” Gal. 6:2

Ihminen on oman itsekeskeisyytensä vanki. Joko hän kokee omaa erinomaisuuttaan ja kaikissa kohtaamisissaan pyrkii omaan hyötyyn tai sitten hän jää kieriskelemään omaan surkeuteensa nähden vain itsensä. Joka tapauksessa ihmisen ensimmäinen ja monesti vain osittain tiedostettu kysymys on: mitä tämä tarkoittaa minulle? Mitä minä saan tästä?

Pyhitys ei ole oman itsekkyyden vahvistamista. Se ei ole sitä, että ihminen voi luetella mielessään, mitä pahaa hän ei ole tehnyt ja mitä hyvää hän on jakanut. Pyhitys ei tarkoita sitä, että ihminen voisi koskaan nousta toisen, heikomman ihmisen yläpuolelle.

Pyhitys on Kristuksen omaa elämää meissä. Kristus haluaa rakastavasti kohdata ja syleillä meitä niin, että me alkaisimme näkemään toisen ihmisen. Mutta jos me jäämme paikallemme odottamaan ihmeellisiä kokemuksia, kristikunta on aina opettanut toisin: mene kohtaamaan tarvitsevia, sieltä löydät Kristuksen.

Pyhityksen hedelmä on silmien avautuminen toiselle ihmiselle. Pyhittyvä ihminen ei silloin laske oman pyhityksen asteita, vaan hän alkaa nähdä niitä mahdottomia ja musertavia kuormia, mitä hänen lähellään olevat ihmiset kantavat päivästä toiseen. Kun hän alkaa nähdä niitä, hänestä tuntuu välttämättömältä myös auttaa.

Pyhityksen irvikuva on pöhöttynyt ja toisten yläpuolella omassa puhtaudessaan leijuva kristitty. Todellinen rakkaus saa sen sijaan meidät käärimään hihamme toisten puolesta.

Jos siis haluaisimme mitata pyhityksemme etenemistä, ei meidän tule kääntyä omiin tunteisiimme tai onnistumisiimme. Liioin ei tule tutkia omien sisäisten taistelujen mahdollista hillitsemistä. Enemmän tulisi nähdä toinen ihminen.

Luterilaisen perinteen mukaan pyhitys on synnin ja armon syvenevää kokemusta. Siinä on vinhasti totuutta. Oman syntisyyden tunnustaminen ja Vapahtajan rakkauden varassa eläminen synnyttää kykyä ja halua kohdata lähimmäinen. Ja juuri siinä onkin pyhityksen yksi suurimmista hedelmistä.