Ei vielä valmista

”Mutta me odotamme Hengessä uskon kautta sitä vanhurskautta, jota toivomme” (Gal. 5:5).

Kristittynä elämiseen kuuluu aina tietty jokapäiväiseen elämään kuuluva jännite. Olemme Isän lapsia ja silti koemme monesti kärsivämme yksin. Meidät on erotettu Hänen pyhäksi kansakseen ja Pyhä Henki vaikuttaa meissä elämän muuttumista mutta samaan aikaan koemme itsemme ei-valmiiksi.

Jännite on myös siinä, että vaikka meidät on Jumalan puolelta julistettu vanhurskaiksi – siis puhtaiksi ja syyttömiksi – kuitenkin arjessamme kamppailemme synnin voiman kanssa eri tavoin ja eri asioissa.

Paavali lohduttaa meitä kolmella sanalla: usko, toivo ja Henki. Nämä sanat ovat kristityn kantovoimana täältä perille taivaaseen.

Usko tarttuu Jumalan lupauksiin ja pitää niistä kiinni. Usko ei suostu katsomaan vain olosuhteitaan eikä tutkimaan omaa sydäntään, se katsoo aina itsestä ulos, kohti Kristusta.

Toivo kiinnittää meidät johonkin tulevaan, siihen mitä Raamattu lupaa. Meille luvataan, että tulee aika, jolloin emme enää vain usko, vaan myös näemme. Silloin syntisyytemme ja keskeneräisyytemme lakkaa ja saamme täysin omistaa koko sen kirkkauden, joka nyt säteilee meille kuin hunnun läpi.

Ja vielä Henki. Hän auttaa meitä meidän heikkoudessamme. Hän tietää, ettei meillä ole uskoa eikä toivoa ilman apua. Niinpä Hän toistuvasti nostaa Sanansa kautta Kristuksen silmiemme eteen, kuin kuolemattomuuden lääkkeeksi.

Pyhä Henki lohduttaa meitä vakuuttamalla, että juuri tänään usko ja toivo riittävät. Elämä on monilta osin niin kovin keskeneräistä, mutta se saa ollakin.

Juuri keskeneräisyydessä ja taisteluissa usko ja toivo ovat kuin ongen kohoina elämämme painon päällä ja ne pitävät meidät pinnalla.

Pyhitys tähtää toiseen ihmiseen

”Kantakaa toistenne kuormia, ja niin te täytätte Kristuksen lain.” Gal. 6:2

Ihminen on oman itsekeskeisyytensä vanki. Joko hän kokee omaa erinomaisuuttaan ja kaikissa kohtaamisissaan pyrkii omaan hyötyyn tai sitten hän jää kieriskelemään omaan surkeuteensa nähden vain itsensä. Joka tapauksessa ihmisen ensimmäinen ja monesti vain osittain tiedostettu kysymys on: mitä tämä tarkoittaa minulle? Mitä minä saan tästä?

Pyhitys ei ole oman itsekkyyden vahvistamista. Se ei ole sitä, että ihminen voi luetella mielessään, mitä pahaa hän ei ole tehnyt ja mitä hyvää hän on jakanut. Pyhitys ei tarkoita sitä, että ihminen voisi koskaan nousta toisen, heikomman ihmisen yläpuolelle.

Pyhitys on Kristuksen omaa elämää meissä. Kristus haluaa rakastavasti kohdata ja syleillä meitä niin, että me alkaisimme näkemään toisen ihmisen. Mutta jos me jäämme paikallemme odottamaan ihmeellisiä kokemuksia, kristikunta on aina opettanut toisin: mene kohtaamaan tarvitsevia, sieltä löydät Kristuksen.

Pyhityksen hedelmä on silmien avautuminen toiselle ihmiselle. Pyhittyvä ihminen ei silloin laske oman pyhityksen asteita, vaan hän alkaa nähdä niitä mahdottomia ja musertavia kuormia, mitä hänen lähellään olevat ihmiset kantavat päivästä toiseen. Kun hän alkaa nähdä niitä, hänestä tuntuu välttämättömältä myös auttaa.

Pyhityksen irvikuva on pöhöttynyt ja toisten yläpuolella omassa puhtaudessaan leijuva kristitty. Todellinen rakkaus saa sen sijaan meidät käärimään hihamme toisten puolesta.

Jos siis haluaisimme mitata pyhityksemme etenemistä, ei meidän tule kääntyä omiin tunteisiimme tai onnistumisiimme. Liioin ei tule tutkia omien sisäisten taistelujen mahdollista hillitsemistä. Enemmän tulisi nähdä toinen ihminen.

Luterilaisen perinteen mukaan pyhitys on synnin ja armon syvenevää kokemusta. Siinä on vinhasti totuutta. Oman syntisyyden tunnustaminen ja Vapahtajan rakkauden varassa eläminen synnyttää kykyä ja halua kohdata lähimmäinen. Ja juuri siinä onkin pyhityksen yksi suurimmista hedelmistä.

Mitä on kristillinen elämä?

”En enää elä minä, vaan Kristus elää minussa. Minkä nyt elän lihassa, sen elän uskossa Jumalan Poikaan, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä alttiiksi minun puolestani”. Gal. 2:20

Kristillinen elämämme ei voi olla mitään vaikeaa tai raskasta, kun kerran lapset ymmärtävät sen lainalaisuudet helpoiten. Se ei ole yhtä kuin ”tee tätä, vältä tuota” -sääntökokoelma, jota yritämme hiki päässä ja ahdistuneena noudattaa.

Kristillinen elämä on yksinkertaista luottamusta Vapahtajaamme Jeesukseen Kristukseen. Hän ei ole vain jotain, jonka kanssa olemme tekemisissä uskomme alussa, kuin pelkkä portti, josta lähdemme liikkeelle. Hän on myös se tie, jolla kuljemme, leipä, joka ravitsee meitä ja vesi, jota juomme janoomme.

Kristillinen elämä on elämää Jeesuksen yhteydessä. Se on uskoa Häneen pelastajana, vanhurskauttajana ja myös pyhittäjänä.

Kristittynä eläminen tarkoittaa sitä, että minä tuon päivittäin puutteeni Hänelle ja Hän vastaa niihin. Uskoni kasvaessa opin yhä nopeammin ja yksinkertaisemmin turvaamaan Herraani ja se riittää.

Tätä tarkoittaa eläminen Hengessä. Se tarkoittaa irti päästämistä omista ponnisteluista ja luottamista Jeesukseen, joka rakastaa meitä ja huolehtii meistä. Tässä luottamuksessa Jeesuksen Henki vaikuttaa meissä sekä tahtomista että tekemistä.

Mitä tehdä, kun näkee toisen kristityn tekevän syntiä?

”Veljet, jos joku tavataan tekemästä väärin, on teidän, joita Henki ohjaa, lempeästi ojennettava häntä. Olkaa kuitenkin varuillanne, ettette itse joudu kiusaukseen” (Gal. 6:1).

Helppo vastaus kysymykseen on, ettei tule tehdä mitään. Raamattu kuitenkin kehottaa meitä ottamaan asia esille henkilökohtaisesti väärin tehneen kanssa. Miksi? Syynä on se, että synti on turmiovalta, joka sokaisee meitä ja haluaa varastaa meiltä pelastuksemme. Joskus tarvitsemme toisen, välittävän kristityn apua, jotta näemme mihin suuntaan olemme menossa.

Mitä tällaisessa keskustelussa on hyvä huomioida?

1. Muistetaan, että me olemme kaikki yhtä syntisiä. Vaikka emme välttämättä koe kiusausta samoihin asioihin kuin joku toinen, synti asuu meissä (Room. 7) ja olemme kaikki sen suhteen samalla viivalla. Kun tämän tiedostamme, emme puutu toisen elämään ylhäältä päin.

2. Voimme ”ojentaa” toisia vain sen mukaan kuin rakastamme heitä. Meidän ei tule salaa iloita toisten vaikeuksista ja lankeamisista eikä moralisoida heitä vaan kokea kipua ja myötätuntoa. Paavali mainitsee että ”meitä, joita Henki ohjaa”, joka tarkoittaa, että kun Kristus asuu meissä, Hän rakastaa toisia kauttamme. Tällöin toisten lankeamiset polttaa meitä ja haluamme olla heitä auttamassa. 

3. Lempeä ojentaminen on sellaista vuorovaikutusta, jossa todella kuunnellaan toista ja yritetään asettua toisen asemaan. Myötätunto saa meidät ymmärtämään ja haluamme lähtökohtaisesti ajatella asiat myönteiseltä kannalta. Lempeät sanat ovat myös ainoita sanoja, joita ojennettava ihminen pystyy ottamaan vastaan. Kun meidän syntejämme nostetaan esiin, koemme niin suurta häpeää ja alastomuutta, että tarvitsemme paljon turvaa ja hyväksyntää. 

4. Vaikka emme hyväksy omassa emmekä toisten elämässä Jumalan Sanan vastaisia tekoja, hyväksymme aina ihmisen. Monesti kristittyjen keskuudessa ihmistä lyödään niin, että hän kokee olevansa huonompi ja siksi jää pois yhteydestä.

5. Jos puutumme toisten elämään kovuudessa ja yläpuolelta käsin, Jumala saattaa antaa meidän itse joutua kiusaukseen. Näin Hänen armostaan opimme jälleen kerran, että olemme kaikki samanlaisia, tarvitsemme Jumalan armoa yhtä kiihkeästi. Ehkä sen jälkeen osaamme suhtautua lähimmäisemme syntiin paremmin?

Jokaisella on oma taakkansa

”Kantakaa toistenne kuormia, niin te täytätte Kristuksen lain” (Gal. 6: 2).

Paavali opettaa paria jaetta myöhemmin, että jokaisella on oma taakkansa kannettavana. Se tarkoittaa sitä, että ei vain minulla ole vaikeuksia joiden kanssa taistelen, vaan niitä on myös kaikilla toisillakin. Taakat ovat erilaisia mutta jokaisella on omat asiansa ja alueensa jotka painavat meitä aika ajoin tomuun ja tekevät meistä uupuneita ja ehkä epätoivoisiakin.

Sitten Paavali kehottaa meitä ottamaan osaa toisten kuormien kantamiseen. Se on hänen mukaansa Kristuksen lain täyttämistä. Toisaalla Paavali opettaa, että hän ei ole vailla lakia, vaan on Kristuksen laissa (1. Kor. 9:21). Jeesus sanoi myös jättävänsä rakastetuille opetuslapsilleen uuden käskyn: toisten rakastamisen. Rakkaus tulee ilmi siinä, että osaan asettua sen lähimmäiseni rinnalle, joka juuri tänään on uupumassa oman kuormansa alle.

On hetkiä ja päiviä, jolloin omat vaikeudet ja ahdistukset muuttuvat ylivoimaiseksi kantaa, ne rusentavat meidät alleen. Emme voi siirtää niitä toisten päälle mutta voimme ottaa osaa toisten ylivoimaisiin kantamuksiin. Kun yhden kuormaa siirtyy kantamaan toinenkin kristitty, kuorma muuttuu siedettävämmäksi. Ja hetken päästä roolit voivat olla toisin: auttaja on autettavana ja autettava siirtyy auttajaksi.

Toisten kuormien kantamisessa empaattisuus näyttelee suurta roolia. Joskus edes sanoja ei tarvita, varsinkaan ohjeita. Pelkästään viesti siitä, että toinen on läsnä ja välittää, jo helpottaa.

Kristuksen laki on siis mitä suurimmassa määrin huolehtimista toisista. Meidät on tehty vapaiksi, jotta voisimme palvella toisia. Tänään olen palvelemassa, huomenna itkemässä oman kiveni alla ja tarvitsemassa rakastavia ihmisiä vierelleni ymmärtämään. Sitä on Kristuksen seurakunnan elämä.

Ketään ei saa jättää taakkojensa alle yksin. Ei ketään. Kukaan ei ole ansainnut sellaista kovuutta. Tai jos joku on, niin me kaikki olemme. Kristus tuli ottamaan kantaakseen meidän taakkamme jotta me voisimme jatkaa hänen askeleissaan ja Hänen mielenlaadullaan.