“Kantakaa toistenne kuormia, niin täytätte Kristuksen lain” (Gal. 6: 2).
Joskus elämän huolet ovat päällämme niin raskaina, että polvet ontuvat ja lonkat narisevat. Sellaisina aikoina maa vetää vastustamattomasti puoleensa ja elämä on yhtä selviytymistaistelua.
Jeesus on antanut seurakunnalleen ihanan lahjan: jakamisen. Jakamisella tarkoitan tässä juuri raskaiden asioiden uskomista useammille hartioille. Se on mitä suurimmassa määrin kristillistä elämää.
Yksin ei kukaan jaksa. Eikä tarvitsekaan. Me saamme olla vastavuoroisesti sekä auttajia että autettavia. Eri aikaan ja samaan aikaan.
Ei ole helppoa uskaltaa olla autettava. Syyllisyys ja häpeä sekä myös ylpeys tahtoisivat eristää meidät: “Kyllä sinun pitää pärjätä yksin!”
Ei ole myöskään itsestäänselvää, että me osaisimme auttaa. Joskus tahdomme nähdä vain oman raskaan elämämme ja kadotamme toisten avunhuudot. Ihmeellistä onkin se, että auttaessa saattaa ei vain toisen, vaan samalla oma kipu puolittua; Auttaessa saatan saada enemmän kuin annan.
“Kantakaa toistenne kuormia” ei ole vain kristillinen ihanne. Se on Herramme suora käsky. Se tulee Vapahtajamme sydämeltä ajatellen ihmisiä, jotka tänään tukahtuvat ahdistuksiinsa. Olemme toteuttaneet käskyä erityisen huonosti – joka hetki joku jossakin kaatuu painojensa alle. Ja ehkä myös me itse olemme tänään avuntarpeessa ja vailla kohtaavaa lähimmäistä?
Herra, tee meistä lähimmäisiä. Auta meitä uskaltamaan ottaa apua vastaan ja auta meitä samoin yhä lisääntyvästi näkemään myös toisten taistelut.
Haluaisin jakaa niin paljon, mutta halukkaita kuuntelijoita ei juurikaan ole… yhden käden sormilla pystyn heidät laskemaan…(?)
Näillä ihmisillä ei ole joko aikaa tai kiinnostusta kuunnella minua. Tai sekä että. Voihan se johtua myös aiheista, joista haluaisin jutella… 🙄
Jos jonkin verran onkin, niin ei tarpeeksi.
Verrattuna siihen, paljonko koen tarvitsevani. ☹️